Nuppu Koivisto
Eduskuntavaalien kynnyksellä keskustelu taidepolitiikasta on päässyt yllättäen kuumenemaan perussuomalaisten vaaliohjelman vuoksi. Pamfletissa haikaillaan nostalgisesti kansallisromatiikan, yhtenäiskulttuurin sekä ”Suomen taiteen kultakauden” perään sekä niputetaan kaikki ei-esittävä ilmaisu epämääräisesti ”postmodernien kokeilujen” kattokäsitteen alle.
Tällainen julkinen kannanotto on luonnollisesti herättänyt vilkasta keskustelua taiteellisesta vapaudesta sekä taiteen alistamisesta poliittiseksi lyömäaseeksi. Perussuomalaisten ylpeänä esittelemä ikioma taideteoria herättää myös kiintoisan kysymyksen siitä, missä määrin taiteen arvoa määritetään maassamme edelleen tiukasti esittävän todellisuussuhteen kautta.
Kulttuurikonservatiivien taidefilosofinen ennakko-oletus tuntuu karkeasti ottaen sanovan, että taideteoksia on kahdenlaisia: realistisia ja ymmärrettäviä tai vaihtoehtoisesti abstrakteja ja käsittämättömiä. Ongelma piilee siinä, että esittävän ja ei-esittävän taiteen välinen raja on liukuva. Näennäisen orjallisesti todellisuutta dokumentoivaan valokuvaankin on aina valittu kuvakulma, ja toisaalta äärimmilleen pelkistetyt modernistiset teokset rakentavat väriensä sekä muotojensa kautta yhteyttä katsojan todelliseen kokemusmaailmaan.
Ateneumin taidemuseossa parhaillaan esiteltävä Arjen sankarit –naturalisminäyttely havainnollistaa häilyvyyttä oivallisesti. Näyttelyä kiertäessäni korviini osui useita keskustelunpätkiä, joissa kunnioittavaan sävyyn päiviteltiin maalausten taitavaa todenmukaisuutta. Epäilemättä tämä ulkoinen piirre on olennainen osa näiden 1800-luvun lopun raadollisten ja poliittisesti väritettyjen arkikuvausten vetovoimaa. Inhorealististen ja katsojaa tarkoituksella hätkähdyttävien kuvien keskellä jää silti miettimään, kuinka pitkälle niiden esitystapa on valikoivaa tai tietyille aatteille alisteista.
Naturalismin perintö valottaa todenmukaisuuden ongelmaa myös taidehistoriallisella tasolla. Kuten Ateneumin näyttelyteksteissäkin korostetaan, naturalistinen taide ymmärretään usein eräänlaiseksi 1800-luvun yhteiskunnallisesti orientoituneen realismin lakipisteeksi, tiukkaan objektiiviseen rehellisyyteen sitoutuneeksi aatevirtaukseksi.
Harvemmin sen sijaan tullaan pohtineeksi sen kaksisuuntaista perintöä: naturalismin äärimmäisessä kaunistelemattomuudessa on jo jotakin groteskia ja liioiteltua, joka ennakoi vuosisadan vaihteen kulttuurihistoriallista murrosta. Niinpä aikakauden teoksissa saattaa erottaa hyvinkin moderneja, symbolistisia tai jopa kubistisia elementtejä. Niitä on varsinkin Émile Zolan La Terre (1887) -romaanin julisteessa.
Edellä kuvattu ristipaine – yhtäältä ankaran todenmukaisuuden sekä toisaalta korostamisen ja häivyttämisen välillä – ei luonnollisesti rajoitu ainoastaan naturalistiseen maalaustaiteeseen. Kirjallisuuden puolelta esimerkiksi Maria Jotunin dialogimuotoiset novellit tai Juhani Ahon eurooppalainen rautatieromantiikka saattavat nykylukijasta vaikuttaa tyylillisesti yllättävänkin nykyaikaisilta.
Vastakeksitty valokuva- ja elokuvataide, jolle Arjen sankarit -näyttelyssäkin on ansiokkaasti varattu tilaa, rikkoo puolestaan oman aikansa pikkusieviä porvarillisia normeja. Näennäisen ankarasta mimeettisestä luonteestaan huolimatta naturalistinen taide pyrkii pikemminkin julistamaan, kommunikoimaan sekä jäsentämään asioita kuin jäljittelemään niitä mykästi.
Tätä taustaa vasten on ironista, että kulttuurikonservatiivien suuresti ihannoima ”Suomen taiteen kultakausi” sijoittuu juuri realistisen, naturalistisen sekä symbolistisen ilmaisun kukoistusvuosiin. Niissä kun voi sangen helposti löytää puolueen kammoksuman abstraktin esitystavan siemeniä samaten kuin laajoja kansainvälisiä vaikutteita.
Niinpä perussuomalaisten kuvailema, suomalaista identiteettiä vaaliva sekä nationalistiselle agendalle alisteinen ihannetaide muistuttanee lähinnä jonkinlaista sosialistista realismia tai Kolmannen Valtakunnan propagandistista estetiikkaa, joihin puolueen näkemykset onkin osuvasti rinnastettu.
On suuri sääli, että Akseli Gallén-Kallelan tai Helene Schjerfbeckin kaltaisten, omana aikanaan avantgardististen taiteilijoiden teoksia näkee edelleen tulkittavan kapean kansallismielisessä sekä ulkokohtaista näköisyyttä painottavassa valossa.
Siksi Ateneumin-käyntini jälkeen mieltäni jäi kiinnostavan näyttelykokemuksen jälkeen kaihertamaan, että maamme arvostetuin taidemuseo on kuorruttanut näyttelynsä suomeksi imelällä ja anakronistisella nimellä. Herää pakostakin kysymys, onko näyttelyn ja perussuomalaisten kannatuksen nousun samanaikaisuus pelkkää sattumaa? Vai onko niin, että puolue ratsastaa näyttelyllä? Toivottavasti yleisöä voidaan tulevaisuudessa houkutella naturalistisen taiteen pariin samanlaisella otsikolla kuin muissa maissa eli ”illuusioilla todellisuudesta” eikä paatoksellisella ”arjen sankareilla”.
Kirjoittaja opiskelee historiaa Helsingin yliopistossa.