21.6.2008 Anna Jensen
Arctic Hysteria: New Art From Finland
P.S.1 MoMa Contemporary Art Centre, New York
1.6. – 15.9.2008
Moman pikkusisko, Queensissä sijaitseva P.S.1 esittelee varsin kattavasti suomalaista taidetta otsikolla Arctic Hysteria. Omassa suppeassa ajatellussani, jossa valitettavasti Suomi tarkoittaa suunnilleen samaa kuin Helsinki, tuntuu arktisuus kovin kaukaiselta, ja nimi tuokin mieleen lähinnä matkailumainosten kaupallistetun eksotiikan. En nimittäin ole varma onko myöskään hysteerisyys leimallisesti suomalaisuuteen kuuluvaa? Hulluus ehkä, paranoia, eristyneisyys ja aggressiivisuus kenties, mutta hysteerisyys liittynee yleensä pikemminkin sisäsiisteihin neurooseihin kuin siihen, että huudetaan yksin alasti metsässä.
Kuitenkin juuri kliseinen pohjoinen hulluus ilahdutti Alanna Heissin ja Marketta Seppälän kokoamassa näyttelyssä; kaiken ei tarvitse olla sisäsiistiä ja kliinistä, ja Suomesta voi tuoda (ainakin vähän?) muutakin kuin luontoa ja teknologiaa ja teknologiaa ja luontoa. Ja äärimmäisyyksiä: Suomessa on aina pimeää, paitsi silloin kun ei koskaan tule pimeää, ja suomalainen on aina hiljaa paitsi silloin kun huutaa eikä osaa lopettaa. Näyttely flirttailee näiden aiheiden kanssa kuitenkaan niihin (täysin) juuttumatta.
Ja ehkä pohjoisessa asuvalle luonto vain on erilainen kokemus kuin muille? Se voi olla turvallisia ja sieviä lehtiä ja pajunkissoja kuten Anni Rapinojan perhettä käsittelevissä muka-vaatteissa ja – asusteissa, tai herkkiä jäniksiä ja puhtaita lampia Pekka Jylhän tapaan, mutta usein se on jotakin hurjaa ja käsittämätöntä. Kanadalaistaiteilija David Altmejdin installaatioissa voi nähdä viittauksia samanlaiseen luontokäsitykseen, jossa luonto itsestään selvästi on aina läsnä, mutta kaikkea muuta kuin itsestään selvä ja suhde luontoon yhtä aikaa intuitiivinen ja kompleksinen.
Jos pääsee eroon varsin suomalaisesta jatkuvasta huolesta siitä, mitä muut meistä nyt ajattelevat, ja millaisen kuvan tämä meistä antaa, on kyseessä varsin kelvokas näyttely, jossa on muutamia hyvinkin kiinnostavia tekijöitä ja teoksia. Salla Tykkä yhdistää amerikkalaista populaarikulttuuria pohjoiseen arkeen luoden kiinnostavia kontrasteja; rockyt tai cowboyt ovat viihdettä, joka osuessaan jokapäiväiseen elämään on usein surullista ja lamauttavaa. Ilman paitaa ylivoimaista vastustajaa vastaan nyrkkeilevä nainen mustavalkoisella Power filmillä on taistelija, mutta toisin kuin Rocky, tosielämässä usein tuomittu häviämään ottelunsa. Stiina Saarinen kuvaa itsensä kautta naiseutta suomalaisittain, ja toisinaan se saattaa olla pelottavaa, samoin kuin jättiläismäisten lyijykynätöiden työläys ja intensiteetti.
Markus Copperin Kursk vuodelta 2004 käsittelee ahdistavaa aihetta tavalla, joka oikeasti ahdistaa. Ja myös oikeasti pelottaa – yksin olisin tuskin uskaltanut edes sisälle pimeään huoneeseen, jossa sukeltajat hakkaavat laivan runkoa työkaluilla, jotka heiluessaan ohittavat katsojan vain muutamilla senteillä. Eräs näyttelyn mahdollisesti kiinnostavimpia teoksia on piilotettu kellariin, joka toisaalta tilansa puolesta sopii Veli Granön Meet You in Finland Angel (2003) dokumentin melankolisen häiriintyneeseen tunnelmaan.
Näyttely ei onneksi manifestoi pelkkää suomalaisuutta tai arktisuutta, vaikka esimerkiksi Huutajien esiintyminen jäätiköllä, jonne pääsee vain jäänmurtajalla, on hieno arktisuuden kuvaus, vaan tuo esiin myös jaettuja ja globaaleja kokemuksia. Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta – Kalleisen valituskuorot osoittavat, että ihmiset jakavat kaikkialla samoja epäkohtia: aikaa, rahaa, arvostusta ja rakkautta ei ole koskaan tarpeeksi, eikä bussi tule ikinä ajallaan. Valittaminen yhdistää, niin valittajia kuin katsojiakin, ja teos nostaa näyttelyn viihdearvoa.
Entäpä sitten näyttelyn vientiarvo, johon Irmeli Hautamäki Mustekalassa 3/08 Teknologiaintiaanit New Yorkissa eli Suomen taideviennin salat kirjoituksessa viittaa? Sillä vaikka näyttelyä haluaisi ajatella kiinnostavana kokoelmana uudehkoa taidetta, tuntuu se kuitenkin ensisijaisesti olevan nimenomaan yritys esittää sekä erityistä että omaleimaista suomalaista nykytaidetta juuri suomalaisuuden kautta, helposti sulavassa ja odotetussa muodossa. Joukossa on hienoja, jopa loistokkaita töitä, kun taas osa teoksista hukkuu sillisalaattiin kun on haluttu esitellä vähän kaikkea. Ainoa, joka joukosta puuttuu tyystin, on maalaustaide. Ehkä maalaustaiteessa ei ole mitään riittävän suomalaista, arktista, vai luotetaanko kenties siihen, että maalaustaide pärjää omillaan?
Anna Jensen