Teksti: Sini Rinne-Kanto
Kuvat: Marc Domage / La Maison Rouge
”En pidä valkoisesta. Pelkään aukkoja.
Haluan täyttää kaiken, jättämättä mitään tyhjäksi…
Piirtäminen on minulle keino tukkia padossa pilkistävät aukot.”
Ted Gordon
Mitä tapahtuu kun taiteilijan alitajunta ottaa vallan, kun ruumis menee transsiin ja maalaava käsi ei ole kontrollissa? Tulos on nähtävissä pariisilaisessa La Maison Rougessa, joka avasi tänä syksynä ovensa maailman suurimmalle yksityiselle art brut –taidekokoelmalle. Bruno Decharmen abcd-kokoelman teokset tarjoavat ainutkertaisen läpileikkauksen art brut –taiteeseen, joka on usein jäänyt sivustakatsojan rooliin taidemaailmassa. Näyttelyssä erilaiset tekniikat, maalaus, piirustus ja veistostaide, ovat luontevassa vuoropuhelussa keskenään, kantaen samalla tekijöidensä elämäntarinoita mukanaan.
Bruno Decharmen kokoelmaa
Art brut (brut, ransk. raaka, karkea) on taiteilija Jean Dubuffet’n vuonna 1945 antama nimitys taiteelle, joka syntyy taiteen perinteisiä sääntöjä noudattamatta, useimmiten niitä edes tiedostamatta. Tarkkoja määritelmiä suunnalle on vaikea antaa, ja termit vaihtelevat kielestä toiseen. Samalla kun ranskankielinen termi art brut antaa mielikuvan karkeasta ja orgaanisesta, kenties hallitsemattomasta luomisprosessista, englanninkielinen nimitys outsider art ottaa määrittäväksi tekijäksi taiteilijoiden sosiaalisen statuksen: usein heihin luokitellaan vangit, mielisairaat tai anarkistit, eli amatööritaiteilijat. Näillä henkilöillä ei useimmiten ole minkäänlaista kontaktia taidemaailmaan, saati alan koulutusta. Tästä johtuen art brutista on vaikea kirjoittaa: kyseessä ei ole yhtenäinen suuntaus, ja jopa yksittäisen termin käyttäminen useiden eri tyylien ja taiteilijoiden kattamiseksi aiheuttaa tiettyjä ongelmia. Aiheesta kirjoittanut taiteilija Jean Dubuffet on todennut, kuinka turhaa on edes yrittää määritellä art brutin luonteenomaisia piirteitä, sillä taidehistorian kriteerit ja referenssit eivät päde siihen. Jokainen teos muodostaa oman mystisen maailmansa, oman koodikielensä, jonka katsoja voi vain yrittää ymmärtää.
Mielenkiinto art brutia kohtaan juontaa juurensa 1900-luvun alkuun, jolloin mielisairaalapotilaiden tekemä taide nousi suuremman yleisön tietoisuuteen. Vuonna 1921 tohtori Walter Morgenthaler julkaisi kirjan Ein Geisteskranker als Künstler (A Psychiatric Patient as Artist), joka kertoi vakavista psykoottisista oireista kärsivästä potilaasta Adolf Wölflistä. Wölflin spontaanisti alkanut piirtämisharrastus oli osoittautunut tehokkaaksi keinoksi lieventää hänen oireitaan, ja vuosien mittaan Wölflin tuotannosta tulikin mittava, käsittäen yhteensä 45 nidettä, jotka kokosivat hänen elämäntarinansa 25 000 sivuun, 1600 piirustukseen ja 1500 kollaasiin. Kiinnostus taidetta kohtaan terapiamuotona kasvoi tasaisesti tämän jälkeen, joskin 1940-luvulle saakka syrjäytyneiden tekemä taide kärsi pejoratiivisesta nimikkeestä ”hullujen taide” (art des fous). Asennemuutos art brutia kohtaan alkoi Dubuffet’n kirjoitusten myötä, ja suuren yleisön arvostus alkoi kasvamaan: art brut sai oman paikkansa taidemaailmassa, joskin edelleen marginaalisen.
Hans-Jörg Georgi
Joitain yhdistäviä tekijöitä taidesuunnalle voidaan kuitenkin nimittää. Avainasemassa art brut –taiteessa ovat luomisprosessi ja taiteilijan henkilökohtainen vapautuminen. Usein niin sanottu ”automatisme mental” yhdistetään art brutiin, idea jonka mukaan luomisprosessissa taiteilijaa ohjailee alitajunta tai jokin ulkopuolinen voima. Marcel Duchamp on aikoinaan kirjoittanut aiheesta, kuinka niin sanottujen intellektuellitaiteilijoiden täytyy rikkoa naturalismin ja realismin kahleet, jotta pystyisivät saavuttamaan taiteellisen vapautensa ja koskemattomuutensa. Art brut -taiteilijoihin tämä idea ei päde, sillä välttäessään sovinnaisen estetiikan määritelmät, he eivät jätä taakseen lapsenomaista luonnontilaa, jossa taide muodostuu tekijänsä sisäiseksi kuvaksi. Art brutia kuvastaa siis tietynasteinen lapsen viattomuus ja rajoittamaton mielikuvitus, jossa ei tavoitella todellisuuden peiliksi muodostuvaa realismia. Samaisessa vuoden 1945 kirjeessä, jossa Jean Dubuffet hahmotteli määritelmiä art brutille, hän kyseenalaisti intellektuellien hallitseman jalon taidon: kopioinnin ja mimiikan.
Art brut –taiteilijoille luomisprosessi on siis avainasemassa: se on puhdasta ja raakaa, seuraten omaperäistä ja usein keksittyä logiikkaa. La Maison Rougen näyttelyssä tämä on selkeästi näkyvissä, raottaessaan ihmismielen monimutkaisia labyrintteja. Näyttelystä kehkeytyy kunnianosoitus epäsovinnaisille ajattelukaavoille, jotka eivät kumartele normien edessä. Teoksessaan Le Regard Eloigné ranskalainen kulttuuriantropologi Claude Lévi-Strauss teki karkean jaottelun länsimaisiin ja primitiivisiin taiteilijoihin, mitä tulee taideteoksen pinnan käytön ja sen ymmärtämisen suhteen. Lévi-Straussin mukaan länsimaiset taiteilijat ottavat usein etäisyyttä tarkkaillessaan teosta, samalla yrittäessään uskollisesti sijoittaa objektin raameilla kehystettyyn fyysiseen tilaan. Niin sanotut primitiiviset taiteilijat, Lévi-Strauss jatkaa, joihin tässä tapauksessa voidaan luokitella myös art brut –taiteilijat, eivät rajoita työskentelyään fyysiseen pintaan, vaan ottavan lähtökohdaksi teoksen sisäpuolen. Tämä avaa loputtoman määrän mahdollisuuksia, samalla kyseenalaistaen jaottelun henkilökohtaiseen ja julkiseen tilaan.
Lubos Plny
Näyttelyä kiertäessä vierailija saattaa kokea olevansa osittain tuntemattomalla maaperällä. Tästä huolimatta teokset ovat avoimesti luettavissa: niiden muodoista ja väreistä, saati niiden huutamasta tuskasta ei voi erehtyä. Työt ovat ensisijaisesti taistelua tyhjyyttä ja tukahduttavaa maailmaa vastaan. Samaan aikaan näyttelystä löytyy kuitenkin lukuisia teoksia, joita ei kahlitse tuska ja maaninen toisto, niiden välittäessä pikemminkin halua ymmärtää ympäröivää maailmaa. Toisinaan art brut –taiteilijat kokevat olevansa Jumalan sanansaattajia tai parantajia, ja usein teoksista onkin luettavissa hahmotelma paratiisista ja paremmasta maailmasta. Rajanvetoa käydään myös tieteen ja taiteen välillä, samalla kun etsitään vastauksia positivismista ja maailman organisoinnista kaavojen ja sääntöjen avulla. Kokonaisuudessaan näyttely hahmottaa polun kaaoksesta kirkkauteen: lopuksi epäselvät muodot saavat selkeät ääriviivat, väreistä tulee tummempia, hehkuvampia. Tuloksena ovat kuvat, jotka kertovat laulaen tekijöidensä elämästä, ihmisistä, joille taide ja luomistyö ovat muodostuneet omaksi salaperäiseksi kieleksi.
Art brutin määrittelemisen vaikeudesta huolimatta La Maison Rougen näyttelystä muodostuu hämmästyttävän yhtäläinen kokonaisuus, joka tarjoaa vierailijoille aikamatkan 1900-luvun alusta nykypäivän art brut –taiteeseen: yli 300 taiteilijaa ja 3500 teosta yhteen kokoava massiivinen näyttely on vaikuttava visuaalinen kokemus. Huolimatta viime vuosikymmeninä tapahtuneesta muutoksesta koskien art brut -taiteilijoiden asemaa, he löytävät edelleen paikkansa valtavirtataiteen marginaalista. On tosin mahdollista, että art brut on tuomittu tähän rooliin sijoittuessaan virallisen taidehistorian kriteerien ja määritelmien ulottumattomiin. Näyttely onnistuu kuitenkin herättämään monia kysymyksiä, ja kutsuu erityisesti kyseenalaistamaan sovinnaista ajattelutapaamme taiteen rajoista, taiteilijan roolista ja legitimiteetistä. Miten taiteen arvo tulisi määritellä? Eikö puhtaan luomisprosessin ja tyhjästä luomisen, creatio ex nihilo, pitäisi olla taiteen ytimessä, taiteen, joka luodaan jokaisen omilla ehdoilla?
Taide ei asetu lepäämään sille sijattuun sänkyyn; se juoksee pois heti, kun sen nimeä kutsutaan, se rakastaa nimettömyyttä. Sen parhaat hetket ovat silloin, kun se unohtaa nimensä.
Jean Dubuffet
Art Brut / Collection ABCD La Maison Rouge’ssa 18.1.2015 asti
10 bd de la bastille, Pariisi