”Zephaniah on nostanut tuotannossaan ja muussa toiminnassaan esiin monia yhteen kietoutuvia teemoja. Hän on puolustanut naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja on puhunut eläinoikeuksista ja ilmastonmuutoksen torjunnasta. Hänen laaja rasisminvastainen toimintansa on kattanut niin mustaan väestöön paikallistasolla kohdistuvan sorron kuin globaalin ylivallan vastustamista.”
”Mua siis ajoi aktivismiin ekokriisitietoisuuden ja oman alani arvojen välinen ristiriita. Toivoin, että jos toimin elinkelpoisen planeetan puolesta muualla, voisin toimia klassisen musiikin töissä rauhallisemmalla mielellä: vaikka alalla ei ekokriisin todellisuus näy, oma tonttini olisi kuitenkin puhtaahko. Niin ei käynyt.”
”Rinteen kiinnostus kieleen, runouteen ja sen teoriaan välittyy syvällisenä ja kauaskantoisena, josta kielii jo hänen runollisen työskentelynsä pitkäjänteisyys ja -jännitteisyys. – – Rinteen työ tekstin parissa ammentaa laajasti modernismin historiasta; esimerkiksi surrealismi, dada, lettrismi, Fluxus-liike, Gertrude Stein ja Henri Chopin kaikki osiltaan muodostavat ”kirjallista avaruutta”, jossa teosten tekstit haastavat, leikkivät, purkavat ja rakentavat uudelleen kieltä, joskus onnistuen mainiosti, joskus vähemmän niin.”
”Kaikki kolme näkemääni esitystä käsittelivät muistamisen, muistomerkkien ja monumenttien teemoja tavallaan. Lavalla olevat kehot, yksin ja yhdessä, toimivat monumentteina, ”monumentin” käsitteen juontaessa juurensa latinan sanoista monumentum – monere ”muistaa” ja mens ”mielessä”. Esitykset tuovat mieliin, ne muistavat ja muistuttavat. Ne haastavat kollektiivisia muistoja, uudelleenarvioivat historiaa, kirjoittavat tunnettuja kappaleita uusiksi ja tarjoavat työvälineitä tulevaisuuteen.”
”Metamodernistisen tuntemusrakenteen yleistymisen taustalla on kyllästyminen negatiivisuuteen. Sitä ei pidetä tarkoituksenmukaisena, koska yhteiskunnallinen polarisaatio, ilmastonmuutos ja ympäristökriisit kohdistavat taiteeseen uusia odotuksia. Dekonstruktio ja kritiikki ovat tärkeitä, kun epäkohtia tuodaan esille, mutta ainoina työkaluina ne ruokkivat negatiivisuuden kierrettä. Metamodernistisessa taiteessa halutaan esittää myös toivoa, joskaan siinä ei useinkaan tarjota selkeitä ratkaisuja.”
”Berlin Biennalen maskottina kettu on tietynlainen metafora taiteen tekemisen ja taiteellisen ilmaisun oveluudesta ja liikkuma-alasta. Miten tehdä teoksia, jotka muodostavat oman toimintalogiikkansa? – – Jos näyttelyä pohditaan ilmaisunvapauden näkökulmasta, niin taiteilijoilla on valtiosta riippuen hyvin erilaiset edellytykset sen harjoittamiseen. Tällöin myös tarvitaan taktikointia ja ”ketun oveluutta” esimerkiksi erilaisten merkitysten piilottamiseen.”
”Kaikessa traagisuudessaan näytelmän voi nähdä kurottavan kohti jotakin uutta ja vallankumouksellista, tilaa jossa toisen lajin edustaja ei ole pelkkä ihmisen vertauskuva, faabelin elementti tai välinearvo. – – Vaikka näytelmä kertoo delfiiniyksilöstä, samalla se viittoo kohti kokonaisia lajeja ja suurempaa kysymystä ei-inhimillisten eläinten oikeuksista. Peter symbolisoituu tahtomattammekin. Hän on kärsimys pienessä tilassa, hän on yksinäisyys, avuttomuus ja kipu, hätkähdyttävä sokeus samankaltaisuudellemme. Näytelmä loppuu, Peter kuolee ja delfinaarioita suljetaan, mutta hyväksikäyttö ja kärsimys jatkuvat toisissa muodoissa ympärillämme.”
”Artikkelissaan Rod Mengham asemoi Tysonin yhtäältä tekijyyden kieltäväksi, tai ainakin persoonallisen ilmaisun kieltäväksi ja siten omasta egostaan luopuneeksi, mutta toisaalta täysin ylivertaiseksi renessanssihahmoksi: Keith Tysonin taiteessa ”maailmaa ei nähdä niin kuin taiteilijat tavallisesti sen näkevät”. Sitä, mitä tavanomainen näkeminen sitten on, tai keitä ne tavanomaisemmat taiteilijat ovat, ei kirjoittaja välitä sen kummemmin eritellä. Tysonin taiteellisen tuotannon asettaminen vastatusten ’muun nykytaiteen’ kanssa pitää toki sikäli paikkaansa, että taiteilija mesenaatteineen ja lähipiireineen asemoituu maailman rikkaimpien ihmisten äärimmäisen kapeaan kärkeen.”
”Lygia Clarkin taiteellisen ajattelun ydin oli yksilön luovan potentiaalin vapauttaminen. Hän toi esiin taiteen mahdollisuuden operoida vastoin vallitsevia kulttuurisia käytäntöjä. Rolnik ei kehota kopioimaan Clarkin metodeja, vaan kysymään, kuinka taiteen poliittinen voima tulisi käyttöön: miten luoda uudenlaisia näkymiä tulevaisuuteen yksilöllisellä ja kollektiivisella tasolla?”
”Hesselin teoksen nimi viittaa taidehistorioitsija Ernst Gombrichin (1909–2001) teokseen Taiteen historia (1950), johon ei mahtunut naisia taiteilijoina kuin vasta kuudenteentoista julkaisuun vuonna 1995 – johon siihenkin hyväksyttiin vain yksi nainen – – Kirja kuvaa, kuinka vuosisatojen ajan naiset ovat vaikuttaneet taiteeseen ja toimineet johtohahmoina eri tyylikausien parissa.”
”Ihmisten rakentamia monumentteja on pystytetty, ja pystytetään, konkreettiseksi muistuttajaksi oletetusta tärkeydestä. Niiden avulla on haluttu ohjata huomiota historialliseen henkilöön tai tapahtumaan ja toisaalta myös monumentin pystytysalueeseen; maisemaan ja arkkitehtuuriin. Tällaiset spesifit kansallismonumentit ovat historiallisesti kohdentaneet huomionsa juuri kansallisten aatteiden ja mahtavuuden esilläpitämiseen. Kansallista muistia määrittää kuitenkin rakenteellisesti poissulkevuus nostettaessa jalustalle tiettyjä henkilöitä ja tarinoita ja unohdettaessa aktiivisesti toisia. Ristiriitaisuus tulee monesti näkyväksi juuri kohtaavan subjektin ja teoksen välillä, kun julkinen tila, siellä sijaitseva ja tapahtuva monumentti ja eri yleisöt eivät kohtaa yhtenäisellä tavalla.”
”Ambivalenssi, moniselitteisyys, ulkoa tulevien ratkaisumallien puute. Voisi ajatella, että mitään terveellisempää ei voisi ajassamme tapahtua kuin tällaisten kokemisen tapojen uudenlainen oppiminen. Tilanteet, joissa on kerrankin pakko kokea jotain yksin ja olla vastuussa siitä, mitä minussa ja minulle tapahtuu. Aistit kun eivät ole passiivinen valkokangas, jolle todellisuus räimii kuviaan, vaan alati elävä, muutettavissa oleva mahdollisuuksien voimakenttä, jonka rikastaminen ja syventäminen on elinikäinen ilo ja haaste.”