”Kun mielenosoitus on visuaalisesti harkittu ja kun siinä on musiikkia tai selkeä esteettinen kieli, se kutsuu pysähtymään. Hanna kertoo, että taiteen hyödyntämisen keskeinen tavoite on se, että ihmiset pysähtyisivät niin pitkäksi aikaa, että he näkisivät ja kuulisivat, miksi kadulla ollaan. Näkyvyyden lisäksi taide tuo mielenosoituksiin myös turvaa ja rauhaa.”
”Euroviisujen kaltainen suosittu mediatapahtuma on hyvä kohde kansalaistoiminnalle, sillä siihen liittyvät protestit voivat saada paljon medianäkyvyyttä. Vaikka boikottivetoomus ei johtaisi tulokseen, se on edes keino kohdistaa huomiota Israelin väkivaltaan, joka YK:n valtuuttaman riippumattoman komission mukaan on täyttänyt kansanmurhan tuntomerkit (Human Rights Council 2025). Esimerkiksi Helsingin Sanomissa kysymys Israelin euroviisuosallistumisesta ja euroviisuboikotista onkin kerännyt enemmän otsikoita kuin Suomen jatkuva asekauppayhteistyö Israelin kanssa.”
”Jo pidempään museoissa on pohdittu kulttuuriperinnön saavutettavuutta ja sitä, miten yhä uudet yleisöt voisivat kokea museot omikseen. Alkuvuosinaan internet yhdistyi vahvasti demokratiaan ja tiedon saavutettavuuteen. Tällä saralla monet muistiorganisaatiot ovat tehneet hyvää työtä: yhä useampi kokoelma on selattavissa netissä. Nyt tekoälyn aikakaudella avoimuus ei olekaan ongelmatonta. Herää huoli tekijänoikeuksien polkemisesta, ihmisten luovan työn ja yhteisen kulttuuriperinnön eteen tehdyn työn ryöstöviljelystä kaupattavaksi tuotteeksi, kun botit etsivät koulutusdataa netistä.”
”Zephaniah on nostanut tuotannossaan ja muussa toiminnassaan esiin monia yhteen kietoutuvia teemoja. Hän on puolustanut naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja on puhunut eläinoikeuksista ja ilmastonmuutoksen torjunnasta. Hänen laaja rasisminvastainen toimintansa on kattanut niin mustaan väestöön paikallistasolla kohdistuvan sorron kuin globaalin ylivallan vastustamista.”
”Mua siis ajoi aktivismiin ekokriisitietoisuuden ja oman alani arvojen välinen ristiriita. Toivoin, että jos toimin elinkelpoisen planeetan puolesta muualla, voisin toimia klassisen musiikin töissä rauhallisemmalla mielellä: vaikka alalla ei ekokriisin todellisuus näy, oma tonttini olisi kuitenkin puhtaahko. Niin ei käynyt.”
”Rinteen kiinnostus kieleen, runouteen ja sen teoriaan välittyy syvällisenä ja kauaskantoisena, josta kielii jo hänen runollisen työskentelynsä pitkäjänteisyys ja -jännitteisyys. – – Rinteen työ tekstin parissa ammentaa laajasti modernismin historiasta; esimerkiksi surrealismi, dada, lettrismi, Fluxus-liike, Gertrude Stein ja Henri Chopin kaikki osiltaan muodostavat ”kirjallista avaruutta”, jossa teosten tekstit haastavat, leikkivät, purkavat ja rakentavat uudelleen kieltä, joskus onnistuen mainiosti, joskus vähemmän niin.”
”Kaikki kolme näkemääni esitystä käsittelivät muistamisen, muistomerkkien ja monumenttien teemoja tavallaan. Lavalla olevat kehot, yksin ja yhdessä, toimivat monumentteina, ”monumentin” käsitteen juontaessa juurensa latinan sanoista monumentum – monere ”muistaa” ja mens ”mielessä”. Esitykset tuovat mieliin, ne muistavat ja muistuttavat. Ne haastavat kollektiivisia muistoja, uudelleenarvioivat historiaa, kirjoittavat tunnettuja kappaleita uusiksi ja tarjoavat työvälineitä tulevaisuuteen.”
”Metamodernistisen tuntemusrakenteen yleistymisen taustalla on kyllästyminen negatiivisuuteen. Sitä ei pidetä tarkoituksenmukaisena, koska yhteiskunnallinen polarisaatio, ilmastonmuutos ja ympäristökriisit kohdistavat taiteeseen uusia odotuksia. Dekonstruktio ja kritiikki ovat tärkeitä, kun epäkohtia tuodaan esille, mutta ainoina työkaluina ne ruokkivat negatiivisuuden kierrettä. Metamodernistisessa taiteessa halutaan esittää myös toivoa, joskaan siinä ei useinkaan tarjota selkeitä ratkaisuja.”
”Berlin Biennalen maskottina kettu on tietynlainen metafora taiteen tekemisen ja taiteellisen ilmaisun oveluudesta ja liikkuma-alasta. Miten tehdä teoksia, jotka muodostavat oman toimintalogiikkansa? – – Jos näyttelyä pohditaan ilmaisunvapauden näkökulmasta, niin taiteilijoilla on valtiosta riippuen hyvin erilaiset edellytykset sen harjoittamiseen. Tällöin myös tarvitaan taktikointia ja ”ketun oveluutta” esimerkiksi erilaisten merkitysten piilottamiseen.”
”Kaikessa traagisuudessaan näytelmän voi nähdä kurottavan kohti jotakin uutta ja vallankumouksellista, tilaa jossa toisen lajin edustaja ei ole pelkkä ihmisen vertauskuva, faabelin elementti tai välinearvo. – – Vaikka näytelmä kertoo delfiiniyksilöstä, samalla se viittoo kohti kokonaisia lajeja ja suurempaa kysymystä ei-inhimillisten eläinten oikeuksista. Peter symbolisoituu tahtomattammekin. Hän on kärsimys pienessä tilassa, hän on yksinäisyys, avuttomuus ja kipu, hätkähdyttävä sokeus samankaltaisuudellemme. Näytelmä loppuu, Peter kuolee ja delfinaarioita suljetaan, mutta hyväksikäyttö ja kärsimys jatkuvat toisissa muodoissa ympärillämme.”
”Artikkelissaan Rod Mengham asemoi Tysonin yhtäältä tekijyyden kieltäväksi, tai ainakin persoonallisen ilmaisun kieltäväksi ja siten omasta egostaan luopuneeksi, mutta toisaalta täysin ylivertaiseksi renessanssihahmoksi: Keith Tysonin taiteessa ”maailmaa ei nähdä niin kuin taiteilijat tavallisesti sen näkevät”. Sitä, mitä tavanomainen näkeminen sitten on, tai keitä ne tavanomaisemmat taiteilijat ovat, ei kirjoittaja välitä sen kummemmin eritellä. Tysonin taiteellisen tuotannon asettaminen vastatusten ’muun nykytaiteen’ kanssa pitää toki sikäli paikkaansa, että taiteilija mesenaatteineen ja lähipiireineen asemoituu maailman rikkaimpien ihmisten äärimmäisen kapeaan kärkeen.”
”Lygia Clarkin taiteellisen ajattelun ydin oli yksilön luovan potentiaalin vapauttaminen. Hän toi esiin taiteen mahdollisuuden operoida vastoin vallitsevia kulttuurisia käytäntöjä. Rolnik ei kehota kopioimaan Clarkin metodeja, vaan kysymään, kuinka taiteen poliittinen voima tulisi käyttöön: miten luoda uudenlaisia näkymiä tulevaisuuteen yksilöllisellä ja kollektiivisella tasolla?”