”Kuvanmuokkausta, varsinkin digitaalista, voisi helposti pitää vain kuvan paranteluun tähtäävänä jälkeisvaiheena, jälkikäsittelynä. Kantasen töissä se saa kuitenkin itsenäisen, luovan aseman valokuvauksen rinnalla.”
”Nämä omakuvien henkilöt jättävät pois kaikki odotusten mukaiset tavanomaisena pidetyt ruumiilliset sukupuolimerkit, tiedostavat sosiaalisten sääntöjen vaikutukset omaan tulkintaansa itsestä ja irtisanoutuvat normien mukaisesta sukupuolen ilmaisusta, mikä osoittaa toisin rakennetun sukupuolen mahdollisuudesta. Samalla katsojan on helppo huomata oma kulttuurista ponnistava (väistämätön) tarpeensa sukupuolittaa ja tarpeettomasti tunnistaa henkilön sukupuoli. Näiden omakuvien äärellä voi myös pohtia, olisiko henkilö mahdollista kohdata sukupuoli-identiteetin sijaan yksinkertaisesti ihmisenä.”
”Tiia: Et onko tossa nyt viety jotenkin pidemmälle se et ihmiset kaipaa nyt jotain hurjempaa ja ekstremempää elämäänsä… Jotenki tosi hurjaa et voisko se meilläkin mennä tohon, että jos kivun ja sairauden pelko katoaisi niin oltaisko me samanlaisia? Arkistuisko kehollinen väkivalta? Ja sit ku ne sitä performanssia teki, niin se tuntui olevan niille esitystä katsoville ihmisille tosi kiehtovaa, kun sinne ruumiiseen näki sisälle.”
”Miten kuvata kaikkea sitä, mitä ei pian enää ole? Miten kertoa tappiosta ja lohduttomasta menetyksestä? Miten päättää kertomus tragediaan, johon ei ole ratkaisua? … Yleisö on tottunut tietynlaisiin tarinoihin, joten on aivan ymmärrettävää, että etenkin valtavirtaviihde pitää niistä lujasti kiinni. Silti totunnaisten kaavojen jatkuva toistuminen vaikuttaa osaltaan näkökulman vakiinnuttamiseen, mikä on esimerkiksi juuri ilmastokriisiä fiktion keinoin kritisoitaessa ristiriidassa kertomuksen sisällön kanssa.”
”Aloin opiskella kirjallisuustiedettä joskus 25 vuotta sitten. Ensimmäiseen tenttiin sain luettavakseni artikkelin, jossa pohdittiin kirjallisuustieteellisen käsitteen käsitettä. Tekstistä en ymmärtänyt mitään, mutta opin, että käsitteellä on väliä. Erityisesti sillä. Niinpä ymmärrän myös, että Laura Piipon ja Juha-Pekka Kilpiön toimittaman Intermediaalinen kirjallisuus -artikkelikokoelman mieli ja merkitys on nimenomaan (uusien) käsitteiden tarjoamisessa.”
”Anna ja Jani muotoilevat asian omilla tavoillaan, mutta korostavat yhtälailla työhuoneen, siellä olevien työkalujen ja materiaalin kanssa olemisen tärkeyttä sekä niiden kanssa käytävän keskustelun pitkäjänteisyyttä osana taiteen tekemistä. Mitä oma valimo merkitsee heille? Kaikkea, kuuluu kiteytynyt vastaus. Ilman paikkaa ja sen luomia mahdollisuuksia pääasiassa pronssiveistoksiin keskittyvien taiteilijoiden teokset olisivatkin varmasti toisenlaisia. Talossa on tehty satoja valuja, ilman paikkaa moni teos olisi saattanut jäädä kokonaan syntymättä.”
Vuoden 2022 tultua päätökseensä on paikallaan muistella menneen vuoden kulttuuritarjontaa ja -kokemuksia. Ohessa Mustekalalaisten top 3 -valinnat lyhyine perusteluineen!
”Tulevina vuosina on nähtävissä, millainen vaikutus ruangrupa-kollektiivin ison taidetapahtuman rakenteissa tekemällä, mielestäni vähätaiteellisella, väliaikaisella kaappauksella on ollut. Taring Padin teoksen sensurointiin johtanut skandaali käytettiin valitettavan ’onnistuneesti’ mediahuomion pois viemiseksi niiltä monilta dekolonisoivilta käytännöiltä, viesteiltä, yhteyksiltä ja ekosysteemeiltä (ruangrupan kielellä ’ekosistem’), joita viidestoista documenta toi esiin.”
”Noudatan Carringtonin ohjetta ja tunnustelen tunteita. Hänen töitään katsoessa monenlaiset tunteet nousevatkin pintaan – ne hätkähdyttävät, itkettävät ja naurattavat. Itseäni monien teosten mulkosilmäiset hahmot pitkine käsivarsineen ja naamoineen huvittivat ja ilahduttivat. Ne ovat epäsovinnaisesti omia itsejään ja huokuvat lapsellista riemua. Vapaita meidän maailmamme säännöistä ja kertoivat jostain epäsovinnaisesta, eli siis vapaudesta.”
”Suomen Kuvalehti teki hiljattain (20.10.) jutun kaatopaikoille päätyvistä pianoista – soittimista, jotka ovat ehkä kulkeneet perheissä vuosia ellei vuosikymmeniä, mutta menettäneet käyttöarvoaan soittajien puutteessa. Jutussa avattiin hyvin pianonsoiton, pianoteollisuuden ja pianopedagogiikan vaiheita sotienjälkeisessä Suomessa. Pianon kulttuurisella merkityksellä olohuoneen keskipisteenä – tai ”leirinuotiona”, kuten jutussa kuvailtiin – on kuitenkin pitempi historia, joka liittyy erityisesti yhteiskuntaluokkaan ja sukupuoleen. Artikkeli herättikin pohtimaan sekä tätä historiallista kontekstia että omaa henkilökohtaista pianosuhdetta.”
”Vaikka tiesin tarpeeni veistää koostuvan yksinomaan halusta, aloin jossain vaiheessa epäillä sen riittävyyttä. Siinä missä kirjoittamisen voidaan sanoa olevan ajattelemista, uskallan väittää, että veistäminen tuottaa käsitykseni ruumiillisuudesta: sen painosta, joustavuudesta sekä herkkyydestä. Voidaan tietysti kysyä, vaatiiko kyseisen ruumiillisuuden tiedostaminen taiteen tekemistä, vai yleisesti ottaen toistoa, joka koostuu kehollisesta toiminnasta. Huomaan kuitenkin palaavani veistoon. Aktiin, jolla on päämäärä ja johon pääseminen vaatii erilaisten tekniikoiden pitkäjänteistä harjoittelua.”
”Jäänkö odottamaan, mitä samassa tilassa seuraavaksi tapahtuu, vai etsiydynkö muualle? Seuraanko enemmistöä vai karkaanko pois joukosta? Valitsenko järjestelmällisesti viereisen huoneen, vai lähdenkö mahdollisimman kauas?”