Viime aikoina järkyttävien sotauutisien myötä mietin monien muiden lailla, miten voisin auttaa hädässä olijoita. Samalla omaan elämääni liittyvät pelot ja uhkakuvat heräsivät. Pelon tunteet liittyvät lähinnä omaan turvallisuuteeni ja koko kansakunnan tulevaisuuteen. Pohdin, miten voisimme minä ja läheiseni varautua parhaiten vastaavanlaisten uhkien varalle. Toisen ihmisen auttamiseen liittyy paljon negatiivisia, mutta myös positiivisia ja ristiriitaisia ajatuspolkuja. Negatiivisten järkytyksen ja pelon tunteiden lisäksi positiivisuutta luo auttamisen mahdollisuus ja siihen liittyvä tekeminen. Auttaminen on tekemistä ja toiminnan mahdollisuus osoittaa, että vaihtoehtoja on. Yksilöllä on mahdollisuuksia vaikuttaa ja tehdä asioita lieventääkseen kriisin vaikutuksia. Ihminen luo toivoa tekemällä ja asettamalla päämääriä. Lisäksi auttaja saa tuntea olevansa tarpeellinen ja sitä kautta hyvän mielen. Auttamiseen liittyy paljon myös ristiriitaisia, ei niin itsestään selviä vastauksia kysymyksiin: miksi autamme ja mitkä ovat oikeita periaatteita, joista käsin auttamisen tulisi tapahtua.
Ohjusiskujen lisäksi sotaa paenneiden tiellä raportoidaan olevan ihmiskauppiaita ja ihmissalakuljettajia. Ihmisten hätää ja tarvetta turvallisuuteen käytetään häikäilemättä hyväksi. Tällaisissa tilanteissa yksilön hyväsydämisyys ja luottavaisuus ovat jopa vahingollisia. On myös tilanteita, joissa ihmisten vilpitöntä auttamishalua käytetään väärin. Huijatuksi tuleminen auttajana on hyvin ikävä tapa kokea itsensä hyväksikäytetyksi.
Muutama vuosi sitten kokosin vuosien varrella tekemistä grafiikan vedoksistani pienen näyttelyn, jossa käsittelin myös sotaa. Prosessoin pelkojani ja mietteitäni. Mietin, mitä jos itse joskus olen sodan jaloissa ja oma kotiseutuni tuhotaan. Taiteen tekeminen on yksi keino käsitellä elämän aiheuttamia ristiriitoja. Elämän monimutkaisuuden edessä joudumme analysoimaan toimintaamme. On tärkeää pelkoja kohdatessamme, että voimme toimia inhimillisesti. Tilanteita voi käsitellä hädässä olijan auttamisen tai taiteen tekemisen keinoin.
“Nämä vedokset on tehty miettimällä kotimatkaa. Minulla on suhteellisen pitkä työmatka ja se kuvaa minun muutosta ja vaihtelua haluavaa luonnettani. Maisemien vaihtuminen sekä ympäristön erilaisuus päivän ja illan aikana ovat jotakin, mitä haen osaksi elämääni. Telatessani näitä teoksia mietin vaihtelun ja muutoksen vaikutuksia arjessa. Pohdin kotia myös henkisenä matkana. Ajatukset vedosta tehdessäni syntyivät silloin, kun uutisissa kerrottiin pommituksista ja saarroksissa olevista siviileistä, jotka yrittävät elää arkeaan. Bussin ikkunoista katsoin lähiön korkeita kerrostaloja ja mietin, miltä täällä näyttäisi, jos joskus olisi toisin. Mitä jos joskus ei enää ole kotia, mihin palata ja mistä lähteä.”
(Tanja Parkkonen 2018)
Auttamisella on oma estetiikkansa ja oma toiminnallinen logiikkansa, mistä osoituksena edellä mainitut muutamat käytännön esimerkit. Inhimillisyys, empatia ja toisen ihmisen elämän konkreettinen pelastaminen tuholta houkuttelee käsittelemään auttamista vain moraalisena ja eettisenä kysymyksenä. Tätä kautta ei auttamisen koko kirjoa saada mielestäni esille. Tarkoitan, että auttajien ristiriitaisia tavoitteita tulisi käsitellä syvällisemmin esimerkiksi esteettisten teorioiden avulla. Auttamista voisi tutkia vaikkapa toimintana ja viedä teoreettinen pohdinta arjen estetiikan kautta aina pragmatistiseen teoriaan. Itseäni kiehtoo erityisesti toiminnan liittäminen auttamiseen. Ihmisen tavoitteiden ristiriitaisuus vie itseni pohtimaan auttamisen kokonaisuutta tällä hetkellä pyyteettömyyden ja välineellisyyden pohjalta. Vilpitön auttamisen halu näyttää vaativan erityistä empaattisuutta ja inhimillisyyttä. En voi olla miettimättä, liittyykö esimerkiksi oma auttamishaluni tässä maailman hetkessä esimerkiksi siihen, että ajattelen, että jos itse olisin samassa tilanteessa joskus. Auttaisiko joku minua helpommin, jos autan nyt hädässä olijoita? Voisinpa auttaa itseäni varastoon; nyt ei ole hätä, mutta joskus voi olla. Näitä ajatuksiani ja pelkojani seuratessani mietin, odotammeko vastinetta jo lähes kaikelle tekemisellemme.
Immanuel Kant tutki pyyteettömyyttä 1700-luvulla oman elämänsä piirissä taiteen avulla. Valistuksen ajan ajattelijana Kant näki kauneudesta ja esteettisyydestä nauttimisen olevan korkeimmillaan, kun näistä nautitaan pyyteettömästi. Käsitän hänen ajattelunsa ytimen niin, että kauneudesta ja hyvästä tulee nauttia ilman, että odottaa saavansa itselleen mitään vastineeksi. Taide-esinettä esimerkiksi ei tarvitse omistaa, jotta siitä voi nauttia. Samalla tavalla ihmisen toiminta voisi olla kaunista, kun sitä tehdään ilman itseä hyödyttäviä päämääriä. Auttaminen olisi siis toimintaa, jota yksilön tulisi tehdä omista tarkoitusperistään välittämättä. Kysymys jää edelleen ilmaan, miten tällainen toiminta on ihmiselle mahdollista ja luontevaa.
Valistuksen aika oli toki toisenlainen verrattuna tähän päivään. Vai oliko sittenkään? Ihmisen ajattelun luonnehdittiin sisältävän luonnon ihannointia, valtion ja kirkon ylivallan vastustusta, säätyajattelun kumoamista sekä uskoa, että ihminen voi vaikuttaa omiin elinoloihinsa. Ihmisten tavoitteisiin ja ajatteluun haluttiin muutosta ja näin vastustettiin vanhaa ja pölyttynyttä maailmaa. Yksilön merkitystä muutoksessa korostettiin. Valistuksen ajan ihminen uskoi parempaan maailmaan, kuten mekin omassa ajassamme. Vain hetki sitten emme esimerkiksi uskoneet, että Euroopassa voisi syttyä sota. Perustimme uskomuksemme historian tuntemukseemme ja kuvitelmaan, että olisimme jo oppineet olemaan yhdessä haurasta maapalloamme kunnioittaen. Uskoimme, ja toivottavasti voimme uskoa edelleen, hyvään ihmisessä ja parempaan tulevaisuuteen. Ehkä myöhemmin aikaamme luonnehditaan juuri näistä uskomuksistamme käsin.
Auttamisen teema Kantin ajattelun kautta tarkasteltuna syvenee ja monimutkaistuu. Mieleeni tulee kysymys: näkikö Immanuel Kant eroa pyyteettömän taidenautinnon kokemisessa verrattuna pyyteettömään auttamiseen? Kysyin saksalaiseen filosofiaan perehtyneen Mustekalan päätoimittajan Alonzo Heinon näkemyksiä ja hän kommentoi seuraavaa:
“Kysymys on sikäli hankala, että Kant käyttää eri merkityksissä termejä kuten mielihyvä (Lust), mieltymys (Wohlgefallen), miellyttävä (Angenehm) ja nautinto (Vergnügen / Genuss). Nämä termit eivät välttämättä rinnastu ongelmitta esimerkiksi siihen, miten sanaa “nautinto” käytetään arkikielessä. Voidaan sanoa, että Kant liittää nautinnon aistimelliseen mielihyvään, joka on nimenomaan pyyteellistä. Siksi nautinto kuuluu kaunotaiteen (schöne Kunst) sijasta pikemminkin miellyttävään taiteeseen (angenehme Kunst), joka on luonteeltaan viihteellistä.
Mitä tulee auttamisen ja mielihyvän suhteeseen, niin tulkintani mukaan Kantin moraaliajattelu ei kiellä sitä, etteikö hyvän tekemisestä saisi tulla itsellekin hyvä mieli – kunhan teot perustuvat viime kädessä velvollisuuteen. Jos esimerkiksi auttaminen tapahtuu sen tuoman hyvänolon tunteen vuoksi, kyseessä ei ole moraalinen teko, sillä tällöin teon motiivina on auttajan oma onnellisuus eettisen hyvän sijasta. Kantin Käytännöllisen järjen kritiikissä esiintyykin hahmo, joka yleensä iloitsee köyhän auttamisesta, mutta jättää auttamatta silloin, kun hänen taskussaan olevat rahat riittävät juuri ja juuri vain huvinäytelmän lippuun. Tällainen henkilö ei ole moraalinen, sillä Kantin katsannossa moraali velvoittaa silloinkin, kun ei huvittaisi.
Kantin ihminen asuu kahdessa maailmassa: aistimellisena olentona ihminen on luonnon ja järkiolentona vapauden valtakunnan jäsen. Luonnonolentona ihmisellä on taipumus tavoitella omaa onnellisuuttaan, jonka vuoksi järjen täytyy käskeä ihmisen aistimellista puolta toimimaan moraalisesti. Kantille moraali on siis järjen valtaa yli aistimellisuuden. Tämän vuoksi Kantin moraali kytkeytyy esteettisistä käsitteistä puhuttaessa suoremmin ylevyyteen kuin kauneuteen. Moraali herättää yleväksi mielletyn tähtitaivaan tavoin pikemminkin kunnioitusta kuin vaikkapa viehtymystä.
Ajatus nimenomaan moraalisten tekojen kauneudesta onkin Kantin kriittisen filosofian kontekstissa hankala. Esimerkiksi ekofilosofina tunnettu Arne Naess on kiinnittänyt huomiota Kantin varhaisemmassa tuotannossa esiintyvään ajatukseen kauniista toiminnasta, mutta jo varhainen Kant katsoo tällaisen toiminnan olevan moraalin kannalta epärelevanttia. Arvostelukyvyn kritiikissään Kant liittääkin kauneuden luontoa ja (kauno)taidetta koskeviin arvostelmiin. Lisäksi hän erottaa taiteen ensin luonnosta ja sitten – aristoteelisen perinteen mukaisesti – (eettisestä) toiminnasta. Tätä taustaa vasten on vaikea nähdä, miten Kant voisi pitää moraalista tekoa varsinaisessa mielessä kauniina. Kant toki puhuu erityisesti luonnonkauneuden arvostamisen ja moraalisen luonteenlaadun välisestä yhteydestä, mutta tämä ei liity eettisen toiminnan kauneuteen. Sen sijaan Kant kirjoittaa Moraalin metafysiikassaan moraalisten tekojen esimerkillisyydestä, joka todistaa muillekin ihmisille hyveellisen (eli velvollisuuteen perustuvan) toiminnan olevan mahdollista.”
Auttamisessa ylevä päämäärä on unohtaa oma etu ja omat tavoitteet. Ainoa päämäärä on siis toisen ihmisen kohtelu oikein. Tämä lienee selkeästi ja tyhjentävästi määritelty. Nykyajan termein sanottuna ja ymmärrettynä auttamisen pitäisi olla yksinomaan vastikkeetonta, sillä vastikkeellinen auttaminen voi tarkoittaa kaupankäyntiä, jossa maksua vastaan ratkaistaan asiakkaan ongelmia ja toteutetaan tarpeita. Raja vastikkeellisen ja vastikkeettoman auttamisen välillä voi kuitenkin olla hiuksen hieno ja se ratkaistaan tapauskohtaisesti jopa eettistä puntaria käyttäen. Todennäköisesti käytännön elämä tässä ajassa kokonaisuutena kaikkine monimutkaisuuksineen tarvitsee molemmat menetelmät.
Nyt oma auttamisen tekoni typistynee tilisiirroksi jollekin luotettavalle järjestölle – edes pieni teko suuren hädän edessä.