Maija Karhunen 23.6.2013
Herbert Fritchin Murmel Murmel Berliinin Volksbühnellä
Murmel Murmel Murmel Murmel Murmel, Murmel Murmel Murmel Murmel. Murmel Murmel Murmel Murmel Murmel Murmel Murmel Murmel? Murmel, Murmel Murmel Murmel Murmel, Murmel Murmel Murmel!
Berliinin Volksbühne-teatteri eli kultaisia vuosiaan 1990-luvulla. Rosa-Luxemburg-Platzin monumentaalisen neuvostokolossin uumenissa ideoitaan hauduttelivat lukuisat legendaariset ohjaajat, mm. Franz Castorf, Chistopher Schlingensief ja Christopher Marthaler. Useat Volksbühnen teokset lienevät päätyneet myös monien suomalaisten teatterintekijöiden henkisille kotialttareille. Sittemmin Volksbühnen yhteiskuntakritiikin terän on pelätty tylsistyvän, ja sen kokeilevien esitysmuotojen alkavan toistaa itseään vain kalpeina aavistuksina menneiden vuosien radikaalista uutuudestaan. 2000-luvulla on kuitenkin annettu tilaa uusille tekijöille kuten brittiläiselle Gob Squadille tai koreografi Meg Stuartille. Suurella näyttämölläkin näkee edelleen älykästä ja laadukasta, joskin välillä myös väsähtäneen yllätyksetöntä teatteria.
Väripilkkuna Volksbühnen ohjelmistossa on viekkaan Herbert Fritschin esitys Murmel Murmel. Teos sai alkunsa sveitsiläisen, fluxus-liikkeeseen kuuluneen kauhukakaran Dieter Rothin omakustanteena vuonna 1974 julkaisemasta käsikirjoituksesta. Rothin näytelmäkirjallisuudeksi nimeämä teos toistaa alusta loppuun saksan kielen sanaa Murmel. Murmelia ei pidä sekoittaa suomen kielen murmeliin, vaan saksaksi Murmel tarkoittaa epämääräistä muminaa. Käsikirjoitukseensa Roth ei kirjannut ylös parenteeseja eli näyttämöohjeita. Ohjaajalla on siis ollut käsissään 178 sivua muminaa. Fritschille se on tarkka partituuri, jonka päälle auteur-ohjaaja on saanut rakentaa oman vahvan kädenjälkensä mukaisen ohjauksellisen ja näyttämöllisen muodon.
Esitys paljastaa sosiaalisen suhteen, joka syntyy paitsi näyttämöllä olevien 11 ihmisten välille, myös katsojien ja esiintyjien välille. Sosiaalisen kanssakäymisen pohdinnasta ei kuitenkaan synny vakavahenkistä poliittista teatteria tai narratiivista realismia, vaan absurdia karnevaalia. Murmel Murmel on metateatteria, jossa katsojien ja esiintyjien välillä risteilevät odotukset tulevat paljastetuiksi ja pilkatuiksi. Se on brechtiläisen vieraannuttamisen hengessä äärimmilleen vietyä teatraalisuutta. Jättimäiset peruukit ja keinotekoinen maskeeraus, tapahtumien laukaisemat äänitehosteet ja esiintyjien päälle hyökkäävät lavasteet vievät katsojan harhaiselle LSD-tripille ja näin pyrkivät paljastamaan teatterin illuusion.
Kuva: Thomas AurinMurmel Murmel käsittelee esityksellisen tilanteen väistämättä synnyttämiä epävarmuuden, nolouden, häpeän ja alttiina olemisen tunteita. Jo esityksen alku on vaivaannuttava, kun esityksen marimballa, sähköpianolla ja tietokoneella soitetusta musiikista vastaava Ingo Günther joutuu anteeksi pyydellen pujottelemaan paikalleen ahtaasti yleisön välistä. Esiintyjät pyrkivät tekemään kaiken pedantisti oikein mutta jokin on koko ajan vialla: he putoavat jatkuvalla syötöllä orkesterimonttuun, sotkeutuvat auttamattomasti mikrofonin johtoon, ovat väärässä tahdissa, odottavat itsetietoisina omaa vuoroaan, vaivaantuvat, nolostuvat, ovat omituisia, vaipuvat hirvittävään häpeään, vaeltelevat hämmentyneinä siitä, mitä oikeastaan pitäisi tehdä, mutta teeskentelevät, että kaikki on hyvin ja että olo katsojien edessä on täysin paineeton. Hermostunut esittämisen ja viihdyttämisen pakko virittää näyttelijöiden kehot äärimmäiseen jännitykseen ja kasvot vääristyneeseen virneeseen. Lopulta lavalla, katsojien satojen silmäparien edessä käy toteen se kaikkein kamalin painajaisuni: housut putoavat. Häpeä kestää kuitenkin vain hetken, kun näyttelijä tervehtii penistään – turva on löytynyt, yleisö ei ole näyttelijälle enää uhka vaan kaveri, joka mukana yhteisessä juonessa. Seksuaalisuudessa ja sen näyttämisessä ei olekaan mitään hävettävää ja itsetietoisuus on ensi kertaa tiessään.
Esitys luo karikatyyrejä keskiluokkaisista hahmoista ja heidän välisistä jännitteistään. Pinnan alla väreilevät odotukset, epämääräinen, tyhjä mumina ja kaikki on hyvin -teeskentely pakkeliin peitetyt naamat irvessä kertonevat jotakin paitsi teatterista myös porvarillisesta maailmankuvasta. Yhdenmukaisuutta korostava puvustus erottaa usein toisistaan vain miehet siisteissä puvuissaan ja naiset leningeissään. Mikrofoni tungetaan naisen pyllyyn ja seksismi kukoistaa kuin tv-sarja Mad Menin 60-lukulaisessa tunkkaisen sovinistisessa toimistomaailmassa ikään. Kuitenkin sukupuolikin voidaan ajatella vain esityksenä: tästä muistuttaa naisen vaatteisiin puetun miesnäyttelijän läsnäolo. Välillä esitys pelaa yhtä halvoilla keinoilla kuin kaikkein menestyvin Santeri Kinnus -farssi Helsingin Kaupunginteatterissa, mutta tekee sen täysin tietoisesti. Ylikäytetyt ja tarkoituksellisen huonot vitsit ovat osa porvarillisen teatterin mekanismien paljastamisen pedagogiaa- Katsojalle tämä kaikki on paradoksaalisesti tietysti äärimmäisen hauskaa, viihdyttävää ja nautinnollista.
Vaihtuva konteksti ja mestarillisen, tasavahvan näyttelijäensemblen työ synnyttävät Murmel-sanalle jatkuvasti uusia merkityksiä. Milloin se kääntyy illan viimeiseksi, nolostuttavaksi karaokelauluksi, milloin taas pienen lapsen ensimmäiseksi sanaksi, josta koko paikalle kokoontunut suku joutuu hurmioituneen transsin valtaan. Murmel voi olla jotakin arkista, juhlallista, painavaa tai mitätöntä. Se voidaan lausua asiallisesti, kiihtyen, viettelevästi, vaatimattomasti, huutaen, julistaen, hätääntyneesti, välinpitämättömästi, anteeksi pyydellen tai pyytelemättä. Loputon toisto ehdyttää ja jatkuvasti muuntaa sanan merkitystä.
Kuva: Thomas AurinEsityksen toisella puoliskolla ollaan vakavan taiteen äärellä. Pikkutakit ja kukkamekot ovat vaihtuneet kokovartalotrikoisiin, tutuihin ja naamioihin. Nähdään jonkinlainen moderni tanssikoreografia, miimistä ilvehdintää, taiteellista liikehdintää, raahautumista ja roikkumista, joka ei voi olla muuta kuin erittäin merkityksellistä taidetta. Tässä mystifioitua taidetta parodioivassa osiossa pilkataan myös auteur-ohjaajaa ja tämän oikukasta luonnetta. Hän yrittää pitää joukkonsa ruodussa ja opettaa näille oman taiteellisen näkemyksensä oikeaa tulkintaa. Koreografian idea perustuu Murmel-sanalle: kirjaimet M, U, R jne. saavat jokainen oman, kirjainta ilmaisevan liikkeellisen tulkintansa. Mutta eiväthän esiintyjät, nuo tyhjäpäiset moukat tunnu ymmärtävän tämän idean nerokkuutta, saati osaavan imitoida ohjaajan liikehdintää tarpeeksi uskollisesti. Ohjaaja häipyy kiukkuisena paikalta ja kun katsojatkaan eivät mukamas lämpene, nämä sympaattiset trikoisiin kääriytyneet smurffit haistattelevat taiteellisessa kriisissään yleisölle ja vannovat kostoa.
Vaikka esityksessä kaikki on tuntunut menevän pieleen, lopulta esiintyjien ja katsojien välisillä odotuksilla käyty leikki ratkeaa. Pelot, epävarmuudet ja pettymykset hälvenevät ja teatteritilanteelle asetetut toiveet tulevat tyydytetyiksi. Esiintyjät ovat ansainneet yleisön suosion ja rakkauden, jonka perässä he kenties lavalle ovat astuneet. Esityksen päättyessä yleisö on vaipunut tästä avantgardistisesta, teatteria purkavasta esityksestä massahurmioon, joka loppuaplodien aikana alkaa jo muistuttaa spektaakkelimaista rock-konserttia Murmel Murmel -fanihuutoineen.
Murmel Murmel
Ohjaus: Herbert Fritsch
Lavastus: Herbert Fritsch
Pukusuunnittelu: Victoria Behr
Musiikki: Ingo Günther
Valosuunnittelu: Torsten König
Dramaturgia: Sabrina Zwach
Näyttämöllä: Florian Anderer, Matthias Buss, Werner Eng, Ingo Günther, Jonas Hien, Simon Jensen, Wolfram Koch, Annika Meier, Anne Ratte-Polle, Bastian Reiber, Stefan Staudinger ja Axel Wandtke
***
Linkit
Murmel Murmel Volksbühne Berlinin sivuilla
Volksbühne Berlinin Der Spieler (ohj. Franz Castorf) Helsingin juhlaviikoilla 28.-29.8.2013