Afrikan voima, Kolme näkökulmaa. EMMA Espoon modernin taiteen museo
24.2. – 6.6. 2010
Maailman katseet ovat kääntyneet viime aikoina Afrikkaan, jonka sosiaalista ja taloudellista nousua Aasian vanavedessä odotetaan globalisaation seuraavana vaiheena. Myös taidemaailma seuraa tätä kehitystä, niinpä Suomessakin on esillä tai tulossa useita Afrikka-aiheisia näyttelyitä samaan aikaan. Ensimmäisenä ennätti Espoon taidemuseo EMMA, mutta myöhemmin kesällä on nähtävänä Afrikka -aiheinen nykytaidenäyttely Helsingin Taidehallissa. Mukana siinä on kuulemma yksi afrikkalainenkin taiteen tekijä. Kiasman seuraavaa ARS 2011 näyttely keskittyy sekin Afrikka -teemaan mantereen nykytaiteen osalta.
Vartija, Fang-kansa
Espoon EMMAn Afrikan voima -näyttely sisältää oikeastaan kolme päällekkäistä näyttelyä: perinteisiä afrikkalaisia kulttitaideteoksia: naamioita, patsaita ja tanssiasuja, jotka on asetettu rinnan 1900-luvun alun eurooppalaisen avantgardetaiteen kanssa. Näyttely tutkailee näiden kahden suhdetta. Oletuksena on, että eurooppalainen avantgarde: kubismi ja ekspressionismi olisivat saaneet sysäyksen tai ainakin voimaa Afrikan taiteesta. Kolmas näyttely esittelee suomalaisten nykytaiteilijoiden Afrikassa tekemiä teoksia.
Näyttelyyn tutustuminen on antoisaa, sillä siihen on hankittu runsaasti teoksia varhaisesta avantgardesta eri puolilta Eurooppaa: ranskalaiselta Legeriltä, tsekkilaisiltä kubisteilta, monilta venäläis-avantgardisteilta Malevichista Filonoviin ja Ljubov Popovaan ja muutamilta saksalaisekspressionisteilta. Onpa mukana kaino suomalaistaiteen osastokin kyseiseltä ajalta 1910 ja 20-luvuilta, jossa Wäinö Aaltosen kubistiset veistokset ovat edukseen.
Erityisen hieno ja yhtenäinen on Fernand Legérin suunnittelema puvustuskokonaisuus ruotsalaista avantgarde -balettiryhmää Ballet Suédos’ia varten. Jean Börling etsiytyi 1920-luvulla tietoisesti afrikkalaisen ”primitivismin” pariin. Kaikkia mainittuja osastoja täydentävät etnografisista museoista tuodut afrikkalaiset teokset, joita katsoja saa vapaasti vertailla eurooppalaistaiteeseen.
Vaikka näyttely ihastuttaakin monella tavalla – viestiihän se katsojalle että tässä ollaan tekemässä uutta ja omaperäistä avausta eurooppalaiseen avantgardeen – niin se herättää myös kysymyksiä. Onko kubismin ja ekspressionismin selittäminen afrikkalaisista ”vaikutteista” johtuvaksi liian helppo ratkaisu? Näyttelyssä kierrellessä tulee väistämättä mieleen, että tässä ollaan etsimässä hieman teennäisellä tavalla yhtenäistä alkuperää Euroopan uudelle taiteelle. Näyttely viestii ja ehdottaa osasto osaston jälkeen, että eurooppalaisen avantgarden takana oli Afrikka.
Näyttelyn kuraattori ja museojohtaja Markku Valkonen vastaa tähän luettelon esseessä todeten, että selitys on todellakin liian helppo. Hän huomauttaa, että jopa Picasso kiisti velkansa afrikkalaiselle taiteelle. ”Neekeritaide, en ole kuullutkaan”, laukoi Picasso. Vaikka afrikkalaiset antoivat eurooppalaisille rohkeutta uudistaa taidettaan, pysyi eurooppalainen taide kuitenkin hyvin ’valkoihoisena’, toteaa Valkonen. Luettelo ei kuitenkaan kerro tarkemmin kubismin ja muiden avantgardesuuntausten taustoja.
Afrikkalainen muodonanto, joka on tyypillisesti vapaata länsimaisesta geometriasta ja perspektiivistä, tarjosi yhden lähtökohdan kubisteille, mutta kyllä kubismin ytimessä oli hyvin länsimainen älyllinen pohdiskelu tilan esittämisestä ja suhteellisuudesta aikaan nähden. Kubismi katkaisi siteensä taiteen perinteeseen täydellisemmin kuin mikään sitä edeltänyt suunta. Afrikkalaisen taiteen ohella myöskään Cézannen esikuvallisuutta kubisteille ei sovi unohtaa. Kubismilla oli siis monia lähtökohtia, ei yhtä alkuperää.
Prochazka, Tytön pää
Mitä tulee ekspressionismiin, sen innoittajana oli primitiivinen taide, jota löytyi muualtakin kuin Afrikasta. Der Blaue Reiter ryhmä suosi saksalaista ja venäläistä kansantaidetta. Se oli kiinnostunut ”primitiivisestä” taiteesta Borneosta Brasiliaan, mitään rajoja ei tunnettu. Outoa muuten, että ekspressionismista käytetään lähes aina epiteettiä ”saksalainen”, vaikka se oli täysin transnationaalinen suuntaus. Kubismin kohdalla kansallisuusleima on sentään häivytetty, kun näyttelyssä on mukana on tsekkiläinen kubismi mm. Emil Fillan, Antonin Prochasckan ja Otto Gutfreundin edustamana. Heidän varhaiset työnsä ajoittuvat Picasson ja Braquen analyyttisen kubismin kauteen.
Näyttelyluettelo tarjoaa runsaasti silmäniloa. Tutkimuksellisia tavoitteita luettelolla ei juuri ole, sillä tekstit ovat kovin lyhykäisiä ja kevyitä. Näyttelyn etnografinen aineisto, naamiot ja patsaat on hyvin selitetty itse näyttelypaikalla, mutta vastaavia tietoja ei luettelosta löydy. Ehkä parhaiten lukijan tiedon tarvetta tyydyttää luettelokirjassa Wilhelm Östbergin artikkeli afrikkalaisista veistoksista ja naamioista. Östberg toteaa, etteivät afrikkalaiset naamiot ja veistokset ’kuvaa maailmaa länsimaisen taiteen tapaan, ne osallistuvat siihen’ ollessaan osana kulttimenoja. Tämä on tärkeä havainto. Kaikkein harmittavinta luettelossa on tsekkiläisen kubismin suppea käsittely: siitä olisi halunnut lukea paljon enemmän. Eikö EMMAssakaan, joka sentään tekee näyttelyitä tavallista kunnianhimoisemmin, luoteta siihen, että yleisö haluaa oikeasti myös tietää asioita?