15.1.2008 Pirjo Lyytikäinen
Arvio teoksesta “Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus”, toimittaneet Sakari Katajamäki ja Harri Veivo. Gaudeamus 2007.
“Kirjoitan manifestia enkä halua mitään, vaikka sanonkin tiettyjä asioita; periaatteessa vastustan manifesteja kuten myös periaatteita.”
– Tristan Tzara
Sakari Katajamäen ja Harri Veivon toimittama Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus esittelee laajasti 1900-luvun kokeellisen kirjallisuuden suuntauksia. Se on ensimmäinen tunnetuimpien avantgarde-suuntausten ja monien vähemmän tunnettujen kokeellisen kirjallisuuden ryhmittymien yleisesitys suomen kielellä. Sellaisena teos auttaa ymmärtämään myös monia nykykirjallisuuden ilmiöitä, jotka saavat inspiraationsa näistä vanhemmista kokeiluista. Suomessa kirjoitetaan jälleen paljonkin kokeellista runoutta. Esimerkiksi Helsingin Sanomain vuoden 2007 kirjallisuuspalkinnon voittanut Henriikka Tavin runokokoelma Esim. Esa kaipaa tuekseen tietämystä, jota alueen yleisesitys tarjoaa. Myös yliopistolliseksi kirjallisuuden alan oppikirjaksi teos on erittäin tervetullut.
Avantgarden leimallisiin piirteisiin kuuluu kokeellisuus. Miksi kirjan nimi siis on avantgarde ja kokeellisuus? Kirjallisuushistorioissa nimitys avantgarde on yleensä varattu futurismille, surrealismille ja dadalle (vaikka joskus joitakin muitakin suuntauksia on siihen luettu), mutta monet muut niihin rinnastuvat ryhmittymät ja ilmiöt jäävät näiden suuntausten ulkopuolelle. Niitä yhdistää toisiinsa ja mainittuihin avantgarden suuntauksiin kokeellisuus. Toisaalta tarkasteltavat kokeellisuuden ilmiöt on yritetty rajata niihin, jotka muistuttavat avantgarden historiallisia suuntia ja kyseenalaistavat radikaaleimmin kirjallisuuden valtavirtoja ja kaanoneita. Kriteerinä on käytetty myös ilmiöiden kiinnostavuutta nykyhetken näkökulmasta. Kuitenkin, kuten toimittajat johdanto-artikkelissa toteavat, kokeellisuudesta voidaan puhua paljon laajemminkin. Kokeilujen ideologia lähtee viimeistään romantiikasta ja käytännössä kaikki innovatiivinen kirjallisuus kautta aikojen on jossain mielessä “kokeellista”.
Kirjassa esiteltyjä ilmiöitä yhdistävät uudistamispyrkimysten ja radikaalin kokeellisuuden lisäksi reflektio ja itsereflektio: kirjallisuuden ja taiteen ja oman tekemisen pohdiskelu ja jatkuva kyseenalaistaminen. Monissa suuntauksissa itse kirjallisten tekstien luominen on toissijaista; keskitytään manifesteihin, performansseihin tai provokaatioihin. Näihin liittyy toimiminen ryhmissä, erilaisina, usein lyhytikäisinä kuppikuntina. Avantgarde onkin olennaisesti kirjalliseen elämään kuuluva ilmiö, jota ei voi tutkia vain kirjallisia tekstejä analysoimalla. Ryhmittymillä on usein myös selkeä yhteys politiikkaan, vaikka ideologiat vaihtelevat: anarkismista ja yleisestä vallan vastustamisesta fasismiin ja kommunismiin, antiporvarillisuudesta maolaisuuteen. Poliittisen vallan edustajien kannalta avantgarde edustaa kuitenkin pikemminkin uhkaa mille tahansa järjestykselle. Irmeli Hautamäki toteaakin artikkelissaan, että avantgarde on edustanut kulttuurista oppositiota pikemmin kuin poliittista. Vastarinta saa usein aggressiivisia muotoja, kritiikki on militanttia ja destruktiivista, mutta samalla usein ironista tai tietoisen paradoksaalista vastustamista vastustamisen vuoksi. Absurdius, leikittely ja kaiken merkityksen kumoaminen kuuluvat kuvaan.
Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus -teoksen artikkelit ovat asiantuntevia ja korkeatasoisia. Kirjoittajia on paljon eikä kaikkien ansioita voi tässä luetella, mutta jokaisen panos kokonaisuuden onnistumisessa on ollut merkittävä. Kirja on jaettu kolmeen osaan. Johdattelevassa ensimmäisessä osassa Irmeli Hautamäki pohtii avantgarden suhdetta taiteen instituutioihin ja politiikkaan ja Päivi Mehtonen avaa manifestien, avantgardelle leimallisen kirjallisuuden lajin, poetiikkaa. Toisessa osassa, joka haukkaa kirjan sisällöstä leijonanosan, esitellään sitten kymmenen kirjoittajan voimin historiallisen avantgarden ja kokeellisen kirjallisuuden suuntauksia. Suppeampi kolmas osa käsittelee yllättäen avantgardea muissa taiteissa (kuvataiteet, teatteri ja elokuva), vaikka otsikon mukaan kirjassa pitäisi olla puhe kirjallisuudesta. Tämä täydennys avantgarden esittelyyn johtaa jonkinasteiseen päällekkäisyyteen toisen osan esittelemien asioiden kanssa ja jättää toisaalta muiden taiteiden esittelyn aivan yleisluonteiseksi, joten sen tarpeellisuuden voisi kyseenalaistaa. “Ylimääräinen” osio ei kuitenkaan kokonaisuutta haittaa ja artikkelit avaavat uusiakin perspektiivejä, joten turha on niuhottaa sen enempää. Asiantuntevuudessaan Anita Sepän, Pentti Paavolaisen ja Henry Baconin artikkelit puoltavat paikkaansa.
Historiallista avantgardea esittelee neljä artikkelia. Sotaisesta italialaisesta futurismista, joka syntyy yhden henkilön (ja hänen rahojensa) eli Filippo Tommaso Marinettin ympärille ja kytkeytyy hänen nationalismiinsa ja myöhempiin fasistisympatioihinsa, kirjoittaa Maija Härmänmaa. Venäläistä avantgardea Venäjän vallankumouksen pyörteissä kuvaava Tomi Huttunen tuo esiin kiistelevien ismien ja kuppikuntien paljouden: kun mihinkään ei voi pysähtyä ja uutta on aina keksittävä, ei ryhmittymisestä minkään ohjelman ympärille voi tulla pitkäikäisiä. Hiukan liikaa nimiä Huttunen kuitenkin luettelee: seikka, josta voisi monia muitakin artikkelien kirjoittajia jonkin verran moittia. Jouni Koposen dadan historian ja nihilistisen poetiikan esittely on hyvä, tiivis ja havainnollinen. Artikkelissa olisi voinut ehkä ottaa esimerkkejä myös suomalaisen kirjallisuuden dadan mestarilta Gunnar Björlingiltä, jota Koponen hyvin tuntee. Timo Kaitaron katsaus surrealismiin on sekin malliksi kelpaava, selkeä ja havainnollinen kuvaus liikkeestä, jota sen perustava hahmo André Breton luonnehtii “ajatusten pyyteettömäksi leikiksi” tai “jatkuvan epäonnistumisen historiaksi”.
Kokeellisten suuntausten esittelyssä korostuvat ranskalaiset ilmiöt: lettrismi, uusi romaani, Tel Quel ja Oulipo. Oulipo eli Potentiaalisen kirjallisuuden työpaja on Suomessa varsin ajankohtainen, onhan sen tunnetuimman kirjailijan Georges Perecin mestariteos Elämä. Käyttöohje vastikään käännetty suomeksi. Harri Veivon esittely Oulipon ideoista avaa mielenkiintoisella tavalla teoksen taustaa eli sitä itselle asetettujen rajoitusten poetiikkaa, jota Perec ja muut vähemmän tunnetut oulipolaiset noudattavat. Perecin kuvaus kerrostalosta, sen eri asunnoista ja asukkaista noudattaa tarkkoja sääntöjä, vaikka nauttiakseen teoksesta lukijan ei tarvitse tietää, mitä nuo säännöt ovat. Lettrismin (kirjaimeen huomiota kiinnittävän ismin) poikkeuksellisen pitkäikäistä (60 vuotta) historiaa hahmottaa Sami Sjöberg ja antaa esimerkkejä tämän “omaa kieltä” luovan koulukunnan teksteistä, kuten runon “Yole Rakli Klopli Moel”. Nimi jo kuvastaa tämän kulttuurin marginaalissa sitkeästi eläneen suuntauksen pyrkimyksiä. Hanna Meretojan esittely ranskalaisesta “uudesta romaanista” taustoittaa historiallisesti modernismin ja avantgarden uuden etsintää ja on pätevää tekstiä. Eri asia sitten on, onko Uuden romaanin koulukunta kotonaan avantgarden tai siihen kytkeytyvän kokeellisuuden esittelyssä. Sen kokeellisuus on kiistämätöntä mutta samalla se herättää kysymyksen avantgarden ja (muun) modernismin suhteista.
Muita kuin ranskalaisia suuntauksia edustavat konkreettinen runous ja language-runous, joita antologiassa myös oivallisesti esitellään. Konkreettisen runouden synnyssä aloitteentekijöinä oli latinalaisamerikkalaisia, jotka veivätkin keksimänsä visuaalisen runouden uudelle mantereelle. Sakari Katajamäki havainnollistaa konkreettisen runouden ideoita runsain kuvin, niin kuin on pakko tehdä, mutta esittelee myös keskeisiä julistuksia, kuten manifestin “Säkeestä konstellaatioon”, jonka nimi tiivistää liikkeen tavoitteen. Konstellaatiot tekevät runoudesta visuaalista ja osa konkreettisen runouden “teksteistä” hahmottuukin pikemminkin kuvataiteeksi kuin runoudeksi. Tässä sillä on kosketuskohtia joihinkin lettristien teoksiin. Language-runous puolestaan on Yhdysvalloissa syntynyt suuntaus, jonka monumenttina voi pitää Ron Sillimanin 1986 julkaisemaa laajaa runoantologiaa In the American Tree. Leevi Lehto, jonka oma runous on saanut inspiraationsa mm. juuri language-runoilijoilta, näkee languagen yhteydessä avantgarden vanhempiin suuntauksiin. Languagen idea on tuoda kieli itse runouden aiheeksi ja huolimatta vasemmistolaisista poliittisista kytkennöistään se vastustaa poliittisesti kantaaottavaa (tai muuten merkitykseen keskittyvää) runoutta. Oren Izenbergin lausuma, joka esiintyy Lehdon artikkelissa mottona, kiteyttää idean: “Language-runous ei tarjoa mitään vaihtoehtoa, minkä seurauksena itse vaihtoehdon idea on ainoa, mitä tarjotaan”.
Antologian toisen osan päättää Vesa Haapalan artikkeli kokeellisesta kirjallisuudesta ja kirjallisesta vastarinnasta Suomessa. Vaikka avantgarden suuntaukset Suomessa ovat olleet tuontitavaraa ja osittain varsin myöhäisiä ilmiöitä, on kokeellinen modernismi etenkin suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa tuottanut hyvin merkittävää kirjallisuutta ja modernismin edelläkävijöitä. Haapala käy läpi lyhyesti eri vaiheet, jotka osoittavat, että suomalaisesta avantgardesta pitäisi vielä kirjoittaa aivan oma teoksensa. Haapalan esittely on pätevä ja kattava, mutta konkreettiseen havainnollistamiseen on jäänyt varsin vähän tilaa tässä yleiskatsauksessa. Tie on kuitenkin avattu. Ja suomalaisessa nykykirjallisuudessa avantgarde ja kokeellisuus ovat todella ajankohtaisia, kuten jo totesin.
Avantgarde-ryhmittymät ovat toimineet kirjallisuuden kentällä yleensä marginaalissa tai paitsiossa, vaikka niiden piiristä on noussut mainetta saaneita kirjailijoita. Avantgarden ja kokeellisten ryhmien merkitystä on myös vähätelty. Avantgarde on ilmiönä kirjava kenttä, jolle toisaalta ovat leimallisia militantit ryhmittymiset, toisaalta ryhmittymien lyhytikäisyys ja jonkinlainen kaikkien sota kaikkia vastaan. Kaikenlaisia “ismejä” syntyy ja kuolee, usein ne jo alunperin nimetään pelkästään anarkistisessa tarkoituksessa, ei selittämään vaan hämmentämään. Dadaismin isähahmon Tristan Tzaran julistus on kuvaava: “Kirjoitan manifestia enkä halua mitään, vaikka sanonkin tiettyjä asioita; periaatteessa vastustan manifesteja kuten myös periaatteita.”
Voiko avantgardea sitten ottaa vakavasti, ainakaan kirjallisuutena? Pitäisikö ottaa? Avantgardeen ja kokeellisuuteen kuuluvat leikittely, pilanteko ja provokaatiot, joita ei ole tarkoitettukaan tosikoille. Usein se myös itse asettaa itsensä marginaaliin ja omilla vaatimuksillaan “nihiloi” itsensäkin. Silloin se elää hetkellisinä kulttuurisina ilmiöinä ja kyseenalaistaa taideteosten ja ylipäätään teosten tuottamisen. Mitä taas liikkeiden synnyttämiin teoksiin tulee, niiden laita lienee sama kuin muissakin kirjallisissa liikkeissä. Niissä on roskaa, niissä on helmiä. Antologia Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus tarjoaa joka tapauksessa hyvät eväät itse kunkin ymmärtää mistä on kysymys ja sitten ottaa kantaa.
Kirjoittaja on kotimaisen kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa