”Avasin suuni ja annoin jäätikön virrata minuun” – Matkat napaseuduille, valkoiset naiset ja kylmyys

How varied are the experiences one lives through in the Arctic. One can murder and devour, calculate and measure, one can go out of one’s mind from loneliness and terror, and one can certainly also go mad with enthusiasm for the all-too-overwhelming beauty. But it is also true that one will never experience in the Arctic anything that one has not oneself brought there. (Polar Night, 110)

Christiane Ritterin A Woman in the Polar Night (Eine Frau erlebt die Polarnacht, 1938) on yksi ensimmäisiä naisten kirjoittamia matkakertomuksia Arktikselle. Feministisen matkakirjallisuuden klassikon asemaan nousseessa teoksessa yläluokkainen itävaltalainen ”kotirouva” viettää vuoden Huippuvuorilla miehensä Hermannin ja norjalaisen kalastajan Karlin kanssa. Alun vaikeuksien jälkeen Ritter rakastuu paikkaan ja kirjoittaa sen kauneudesta sekä arkisista sattumuksista ja haasteista, kuten nokea sotkevasta hellasta ja pyykkäämisestä jäisessä ympäristössä.

Pitkään naisten äänet Arktista tai Antarktista kuvaavissa matkakirjoissa jäivät vähäisiksi, mutta viime vuosina tähän on saatu tervetullutta muutosta. Teokset kuten Felicity Astonin Call of the White (2011) ja Ginni Bazlitonin Forty Shades of White (2016) kertovat “tavallisten” ja ensimmäisen kohdalla myös muiden kuin valkoisten naisten kokemuksista napaseuduilla.

Matkaavat ja matkoistaan kirjoittavat valkoiset naiset ovat tuoneet tärkeitä näkökulmia ja huomionkohteita osaksi matkakirjallisuutta ja maantiedettä, mutta he ovat silti enimmäkseen toimineet kolonialististen rakenteiden puitteissa. Matkailun ja siitä kertovan kirjallisuuden synty on tiiviisti kietoutunut tutkimusmatkailun ja imperialistisen levittäytymisen historiaan. Osa matkakirjailijoista pyrkii reflektoimaan genren kytköksiä valloittamiseen, rasististen hierarkioiden ylläpitämiseen ja luonnon tuhoamiseen, mutta sen osalta on vielä paljon työtä tehtävänä.

Eurooppalaisille arktiset alueet tarkoittivat pitkään tutkimusmatkojen ja seikkailujen kohdetta. Napaseuduilla käytiin etsimässä uusia merireittejä, hyödynnettäviä resursseja ja jännitystä. Tutkimusmatkoista kertovassa kirjallisuudessa tuodaan edelleen harvoin esiin sitä, että monet ihmisryhmät ovat sopeutuneet elämään olosuhteissa, jotka eurooppalaisille ovat näyttäytyneet eksoottisina ja mahdollisuutena itsensä ylittämiseen.

Ritter kirjoittaa Arktiksen olevan moninainen ja tiedostaa saapujan lähtökohtien vaikuttavan siihen, mitä sieltä löydetään. Matkaajat kantavat aina mukanaan kulttuurista painolastia, eli oman kulttuurin käsityksiä ”toiseudesta”, luonnosta ja matkustamisen merkityksistä. Kulttuurinen käsitys napaseuduista kaukaisina ja asumattomina on tarjonnut länsimaalaisille tilaisuuksia täyttää tyhjyys versioilla, jotka sopivat meidän tarpeisiimme. 

Napaseutujen kohdalla yksi noista haaveista on ollut tarina ihmisestä, joka on hetken pieni ja vaarassa, mutta voi ylittää sankarillisiksi kuvatuilla toimillaan äärimmäiset olosuhteet, oli kyse fyysistä haasteista tai kauneuden aiheuttamasta hulluuden uhasta. Haaveiden kuvausta varten matkakirjallisuus on osittain syntynyt, ja tämä on epäilemättä myös syy siihen, miksi genre on edelleen suosittu. Kuitenkin osa Arktiksesta kirjoittavista naisista on pyrkinyt luomaan paikkansa osana matkakirjallisuutta haastamalla sen maskuliinista ja kolonialistista katsetta.

Luen Ritterin lisäksi Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani (Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013) ja Nancy Campbellin The Library of Ice – Readings from a Cold Climate (2018) teoksia, joiden kautta pohdin sukupuolittuneita käsityksiä Arktiksesta, matkakirjallisuuden konventioita sekä kulttuurimme suhdetta kylmyyteen. 

Aloitan arktisista alueista kertovan matkakirjallisuuden tyypillisistä piirteistä: maskuliinisen sankarallisuuden korostamisesta sekä ulkopuolisen näkökulman ja jännitystarinakaavan käyttämisestä. Napaseutuja on kuvattu sopimattomiksi naisille, mutta metaforien ja luontokuvauksen kautta myös voimakkaasti sukupuolitettu naisiksi, mikä asettaa matkoistaan kirjoittavat naiset kiinnostavaan asemaan. Millaiseksi valkoisten eurooppalaisten naisten paikkasuhde muotoutuu näissä puitteissa? Keskityn tässä erityisesti Ritterin ja Campbellin yrityksiin kokea yhteyttä kylmiin paikkoihin ja mitä yhteys jäähän heidän kertomuksissaan pitää sisällään. Lopuksi pohdin jään haavoittuvaisuuttaa ja katoavaisuutta, kun ihmisen toiminta – myös matkustaminen – on aiheuttanut korjaamatonta tuhoa jäätiköille ja merijäälle.

Tarinat huurupartaisista sankareista

Matkakirjallisuudessa Arktis kuvataan usein paikkana, jossa vieraillaan ja testataan kovuutta. Tarinoissa sankarillisuudella, selviytymisellä ja maskuliinisuudella on merkittävä temaattinen rooli. Uusma kuvaa Naparetken alussa tyypilliseen tapaan tutkimusmatkoja arktisille alueille:

Napaseutujen historia on täynnä sankarillisia tutkimusretkiä. 1800-luvun lopulla, kun Pohjois- ja Etelänapa ovat edelleen valkoisia läiskiä maailmankartalla, oli paljon miehiä, jotka heittäytyivät urheasti suureen tuntemattomaan. Kovia sällejä huurupartoinen – Nansen, Amundsen, Nordenskiöld – jotka palasivat hirvittävien vastoinkäymisten jälkeen kansallissankareina kotiin. Andrée-retkikunta on tyystin toisenlainen. Jälkikäteen on ilmiselvää, että heidän ei olisi ikinä pitänyt lähteä matkaan. (11) 

Teoksessa ruotsalainen retkikunta yrittää 1890-luvulla kuumailmapallolentoa Pohjoisnavan yli. Salomon August Andrée,Nils Strindberg ja Knut Fraenkel eivät päässeet yrityksessään pitkälle ja 30 vuoden ajan heidän kohtalostaan ei tiedetty, kunnes Valkosaarelta Huippuvuorten koillispuolelta löydettiin heidän ruumiinsa. Edelleenkään ei tiedetä, mihin he kuolivat. 

Uusma vertaa näitä miehiä aikaisempiin sankarillisiin selviytyjiin, joiden urheus ja hirvittävien vastoinkäymisten kestäminen – ja esteettisesti parrat – tekevät heistä ”kovia sällejä”. Andrée-retkikunta epäilemättä oli valmistautumaton yritykseensä, mutta niin olivat myös monet muut napaseuduille lähtijät, joista monet kuolivat tai selvisivät ainoastaan paikallisten avulla. 

Vertailussa sankarillisia miehiä feminiinisemmäksi kuvatut Andrée, Strindberg ja Fraenkel rinnastuvat (valkoisiin) naisiin, joiden ei ajateltu sopivan arktisille tutkimusmatkoille. Vielä 1900-luvun alkupuolella naisten uskottiin olevan fyysisesti ja psyykkisesti liian heiveröisiä tai matkaseurana häiriöksi miehille. Olipa niitäkin, jotka epäilivät, että kuukautisveri kutsuisi tarkkanenäiset jääkarhut paikalle ja näin vaarantaisi retkikuntia. Käsitys Arktiksen kokemisesta onkin sukupuolittunut. Sankarilliset selviytyjät ovat korostetun maskuliinisia miehiä, ja kaikkien muiden sopisi jäädä kotiin.

Ritterin teoksen äänimaisemasta kirjoittanut musiikintutkija Kate Maxwell muistuttaa, että populaari kuva napaseutujen vierailijoista ei usein ole vastannut käytännön todellisuutta. Monet matkaajista olivat työväenluokkaisia, ja tutkimusmatkojen kuuluisat ”sankarit” saattoivat kirjoittaa eksistentiaalisista pohdinnoista luonnon ylittämisen lisäksi. Tämä – paikallisten kokemusten lisäksi – on jäänyt sankarimyyttien varjoon.

Näihin myytteihin kuuluu, että sankari on ulkopuolinen, koska tuntemattoman kohtaaminen tekee matkasta suuremman koettelemuksen.

Vierailijan katse

Napaseuduista kertovissa teoksissa ulkopuolisen katse on ollut melko kyseenalaistamaton. Esimerkiksi arvostettu valtameritutkija Peter Wadhams, joka on erikoistunut merijään tutkimukseen, kirjoittaa arktisista alueista vierailijan näkökulmasta kirjassaan Farewell to Ice (2016). Teoksessa brittiläisen tutkijan kokemuksesta tulee itsestään selvä positio, ei yksi monista mahdollisista.

Myös Uusman kirjasta välittyy kuva vierailijan kokemuksen oletusarvoisuudesta. Uusma esimerkiksi korostaa pohjoisen sopimattomuutta elämiselle: ”Minua ei ole tehty tätä paikkaa varten. Ei ketään ole. Hiljalleen matkapuhelinkenttä katoaa, mitä pitemmälle jäähän kuljemme, näytön tolpat vähenevät vähenemistään. Pian olen kokonaan poissa.” Kohtauksessa Uusma purjehtii pohjoisella Jäämerellä, jonka olosuhteet tuntuvat hänestä mahdottomilta selviytymiselle. Hän päätyy väittämään, että ketään ei ole tehty kyseistä paikkaa varten. Ja silti monet ihmiset, muunlajiset eläimet ja kasvit elävät napaseuduilla.

Arktis on Uusman kuvauksessa hieman epätodellinen, Bermudan kolmion tapainen kohta, johon matkatessa ihminen katoaa, kun häntä ei enää saa puhelimella kiinni. Samaa epätodellisuutta ja katoamista kuvailee myös runoilija Nancy Campbell teoksessaan The Library of Ice. Kun Campbell on lähdössä residenssiin Grönlantiin, hän ihmettelee hetken, onko vain kuvitellut matkakohteensa: ”Tried to leave a forwarding address[.] But ‘Greenland’ was not on the Post Office’s drop-down menu of nations. I began to wonder if the place I was going really existed, or if I’d imagined it into being.” (6) 

Epätodellisuuden tuntu ja kaukaisten paikkojen vieraus ovat samastuttavia kokemuksia, mutta niiden tarjoaminen ainoana tapana kokea arktiset alueet piilottaa paikallisten, jotka ovat usein monelle tapaa marginalisoituja, kokemukset paikoista. Arktisista alueista on vaikea saada käsiinsä paikallisten kuvauksia. Niille on ehkä vaikeampi löytää julkaisijaa ja lukijakuntaa, koska eksotisoinnista ja ihmetyksestä riisutut teokset eivät vastaa sitä, mitä länsimaalaisia lukijoita on opetettu odottamaan arktisilta alueilta. 

Campbellin The Library of Ice on yksi yritys haastaa tätä. Kirjassa brittiläinen runoilija matkaa Grönlannin lisäksi muun muassa Islantiin ja Alpeille. Yhdistämällä taidetta ja tiedettä Campbell haluaa selvittää, millaisia tarinoita jäästä paljastuu. Vaikka kirjoittajan henkilökohtainen suhde jäähän ja kylmyyteen toimii teoksen pohjana, Campbell pyrkii tutustumaan paikallisten kokemuksiin ja tarkastelemaan omia lähtökohtiaan kriittisesti. Hänelle vierauden tuntu ei liity vain paikkaan, jota ei löydy postin osoitelistalta, vaan lopulta myös eurooppalaisten tapaan häivyttää alkuperäiskansojen suhdetta kotiseutuihinsa. Campbellin oleskellessa Amsterdamissa hän kiinnittää huomiota tiennimiin: 

I find tributes to iconic polar explorers: John Franklinstraat, Shackletonstraat, Baffinstraat and Hudsonhof. Their names look strange on the blue enamel street signs fixed to the apartment buildings. I’m used to encountering them on the maps of the waters they charted: Baffin Bay, Hudson Bay. They are equally out of place there, of course – those regions were home to others, and not theirs to name. (59)

Matkakertomusten kuvaukset paikoista antavat malleja siitä, miten suhtautua noihin paikkoihin, joten kuvaustavat ja valitut näkökulmat eivät ole yhdentekeviä. Olen itsekin odottanut matkakohteiltani mullistuksia ja eskapismia enkä ole miettinyt, mitä nuo paikat voisivat merkitä siellä eläville ja kuinka oma vierailuni saattaa vaikuttaa paikkaa kodiksi kutsuviin. Tämä huomiotta jättäminen on opittua, toistosta seuraavaa luonnollistamista, josta on mahdollista harjoitella pois. Campbellin antama esimerkki paikannimistä on yksi lähtökohta tälle. Millaisina kuvittelisimme paikat, joilla ei ole valloittajien antamia nimiä? 

Arktis selvittämättömänä mysteerinä

Me emme tietenkään ikinä pääse perille Valkosaarelle. Mitä minä olin kuvitellut? Sitä kutsutaan saavuttamattomuuden saareksi, koska se on aina ajojäiden ympäröimä. Valkosaarelle ei voi nousta maihin. Sitä ei pääse edes lähelle. (Naparetki, 40)

Maskuliinisuuden ihannointi ja vierailijan kokemuksen keskeisyys ilmenevät matkakertomuksien tavassa punoa ne jännitystarinan muotoon. Esimerkiksi teoksessaan Icebound (2021) Andrea Pitzer kertoo Willem Barentsin retkikuntien 1500-luvulla tekemistä tutkimusmatkoista Pohjoisen Jäämeren reunamille värisyttävänä kamppailuna laivoja vainoavan jään kanssa. Uusma hyödyntää jännitystarinan keinoja esittelemällä Andrée-retkikunnan vaiheet true crime -tyyliin. 

Ilmaisut kuten ”Nils Strindberg on 24 vuotta vanha. Hänellä on kolme kuukautta elinaikaa jäljellä.” (26) tai ”Kolme miestä […] on äkillisesti keskellä valkoista painajaista.” (60) luovat jännitystä ja pahaenteisyyttä, joita Uusma syventää taitavasti panostamalla tekstin asetteluun. ”Nils Strindbergin kello on pysähtynyt kymmentä yli kaksitoista.” (196) on yksittäisenä virkkeenä omalla sivullaan kuin olisi erityisen paljastavaa, että kello on pysähtynyt tiettyyn aikaan. 

Kun Uusma vihdoin pääsee Valkosaarelle, jolta miesten ruumiit löydettiin, hän yrittää asettautua saarella kuolleiden asemaan: ”Minä istun juuri siihen, missä Andrée löydettäessä istui, jalat ojennettuina kuten hänellä, ja kun nostan katseeni, näen täsmälleen saman minkä hän näki.” (252) Seuraava kappale on yksi virke punaisella mustan sijaan: ”Suoraan edessäni on Strindbergin hauta.” Se päättää sivun eikä Uusma palaa analysoimaan tätä asetelmaa, koska on tehokkaampaa jättää lukija hetkeksi yksin ajatustensa kanssa siitä, millaisia olivat Andréen viimeiset hetket. Seuraavalta sivulta alkaa Uusman tarinallistettu spekulaatio siitä, miten miehet kuolivat. 

Uusman nojaaminen true crime -kerronnan perinteisiin pyrkii saamaan pahaenteisen tunnelman avulla lukijankin koukuttumaan selvittämättömistä kuolemista ja saavuttamattomista saarista. Mutta mysteeri ei selviä. Siitäkään huolimatta, että Uusma lopulta pääsee vierailemaan Valkosaarella, jolta hän uskoo löytyvän ratkaisun. Uusmalle saari onkin olemassa vain vihjeenä tai avaimena salaisuuden paljastumiseen, ei itsellisenä paikkana. 

Uusman tavassa hahmottaa Arktis siitä tulee true crime -tarinoiden suosikkimurha: nuori valkoinen nainen, joka hiljaisena, liikkumattomana ja kalman kalpeana makaa silmiemme edessä, ja jos vain onnistumme näkemään tarpeeksi terävästi, mysteeri selviää. Tai jää selvittämättä, mikä mahdollistaa, että tarinan voi kertoa aina uudelleen. Samalla Andée-retkikunnan miehet, jotka eivät olleet ”kovia sällejä”, rinnastuvat näihin liikkumattomiin naisiin ja maakappaleisiin, joita katsellaan analyyttisen välimatkan päästä. 

Tekemällä Naparetkestä true crime -tarinan Uusma onnistuu kiteyttämään jotain tärkeää suhteestamme Arktikseen: se on pohjimmiltaan objekti, saavuttamaton ja läpäisemätön salaisuus, jota emme voi olla kääntelemättä silmiemme ja tutkimuslaitteidemme edessä. Esineellistäminen mahdollistaa vuorovaikutuksen välttelemisen. Kuten elokuvatutkija Linda Williams kirjoittaa teoksessaan Hard Core (1989): ”The woman’s body is solicited, questioned and probed for secrets that are best revealed when she is not in control.” Naisen ruumiin ja seksuaalisuuden salaisuudet paljastuvat parhaiten silloin, kun nainen itse ei pääse vaikuttamaan tilanteeseen. Tämä pätee muihinkin ihmisryhmiin sekä paikkoihin. Emme aina ole kiinnostuneita oikeasti tietämään toisen kokemuksista tai luonteesta, vaan heidän/niiden äänetön ruumis on objekti, jota tarkastelemalla löydämme sen, mitä haluamme nähdä. Tai kutkuttavasti vastaukset jäävät saamatta.

Uusmakaan ei ole kiinnostunut kysymään vierailemiltaan paikoilta, mitä ne ovat. Mysteeristä tulee koukuttava, jos sen kohde pidetään mykkänä, esimerkiksi keskittymällä elottomiin ruumiisiin tai jäisiin saariin. Näin ei tarvitse pelätä, että vastaukset olisivat syvällisellä tavalla odottamattomia ja päätyisivät muuttamaan kysyjää. Halu nähdä toisen läpi kysymättä tai kuuntelematta sekä halu jättää mysteeri mahdottomaksi selvittää, kertovat haluttomuudesta tuntea toinen sen omilla ehdoilla.

Napaseudut kylminä, valkoisina naisina

Uusmalle mysteerin selvittämisen huipentumaksi muodostuu matka Huippuvuorten koillispuolella olevalle Valkosaarelle, jonka saavuttamattomuutta ja hehkuvaa valkoisuutta hän toistuvasti painottaa. Eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden – ja lukijoiden – silmissä Arktis sekä Antarktis onkin usein kuviteltu nimenomaan valkoisena naisena. 

Stephanie Krzywonos kuvaa esseessään ”Antarctica the Woman” havainnollistavasti useiden miesten tapaa kuvata Antarktis ”puhtaana ja ylpeänä naisena”, ”tunteettomana kuin luminen jää”, ”nukkuvana kaunottarena” ja ”koskemattomana”, joka odottaa valloittajan lipun iskemistä. Krzywonos summaa: “To me, the early metaphorical descriptions seemed to swing between a pretty and frail maiden who needs wooing and a cold queen, a monstrous femme who threatens emasculation and death[.]” Kuvauksissa Antarktis odottaa neitseellisenä miehiä luokseen ja hänet on valloitettava ja kesytettävä, koska hänen toinen puolensa on vaarallinen ja hallitsematon. 

Krzywonon pohtiikin omaa suhdettaan sukupuolitettuun ja tiettyä etnisyyttä edustavaan jäätikköön sekä omaa paikkaansa sen kokemisessa ja kuvaamisessa:

[A] realization filled me like a blizzard fills a room: The men I idolized, my Antarctic role models, didn’t see me as their equal—and I didn’t either, not truly. As a woman, especially a woman of color, I was never meant to see myself in these stories. Of course I couldn’t. The main female character was Antarctica herself. How could I relate to such a flat caricature of a woman: a bitchy killer or a naïve maiden in need of a man? (“Antarctica the Woman”)

Antarktiksella ei pitkään vieraillut naisia, joten miehet, jotka paikasta kirjoittivat, kuvittelivat sen naiseksi. Ruskean naisen on vaikea samastua valkoisiin valloittajamiehiin, jotka eivät näe häntä tasavertaisenaan, eikä hän halua samastua Antarktikseen naisena, koska tämä versio naisena olemisesta on niin yksiulotteinen ja rajoittunut. Krzywono tarttuu tässä tapoihin, joilla rodullistetut naiset eivät ole kuuluneet tarinoihin napaseuduista ja osoittaa, että merkityksellistä ei ole vain se, ketkä on kuvattu vierailemassa tai elämässä noissa paikoissa, vaan myös miten tuota paikkaa luonnehditaan sukupuolen, seksuaalisuuden ja etnisyyden akseleilla.

Antarktis kuvattiin koskemattomana, koska miehet halusivat kuvata itsensä siellä ensimmäisinä ja paikka ymmärrettiin muokkaamattomaksi. Lisäksi se oli koskematon, koska kylmyys ja jää pitävät etäällä. Kylmästä paikasta – tai naisesta – tulee saavuttamaton, koska kylmyys ei anna päästä siihen/häneen käsiksi. Kylmyyteen verhoutumisessa onkin oma turvansa. Läpäisemättömyydessä siitä voi tulla objekti, mutta ei kuitenkaan raiskattu ja murhattu true crime -tarinan päähenkilö. ”Jääkuningattareksi” kutsutaankin naista, joka on ylpeä ja torjuu miesten liehittelyt. 

Kylmät ja valkoiset naiset ovat fiktiossa usein kauniita ja kauhistuttavia. Esimerkiksi H. C. Andersenin Lumikuningattaren nimikkohahmo ja Philip Pullmanin Universumien tomu – trilogian Marisa Coulter ovat viehättäviä, mutta etäisiä ja epäonnistuvat lämpimän äidin roolissa. Kirjallisuuden tutkija Naomi Woodin tulkinnassa jääkuningatar ja kylmä äiti eivät alistu, vaan vaativat muilta alistumista. Näin heistä tulee voimakkaita, mutta joustamattomuudessaan he tekevät vuorovaikutteisesta suhteesta mahdottoman.

Voimakkaat ja kylmät naiset kuvataan usein hirviömäisinä, kun taas puhtaan neidon kohdalla herää jatkuvan seksuaalisen väkivallan uhka. Jos tutkimusmatkailijamiehet haluavat valloittaa, kesyttää ja asettaa mikroskoopin alle napaseudut, kylmyys voi tuntua suojautumiskeinolta, koska se tekee penetroimattomaksi. Se on kuitenkin yksiulotteiden tapa olla, kuten Krzywono kirjoittaa, eikä siksi kovin houkutteleva. Millainen voisi siis olla moniulotteisempi tapa luoda suhdetta ja kokea samastumista napaseutuihin?

Antaa jäätikön virrata sisäänsä

Among all this water I feel thirsty. I place my ice axe down across a gully, and using its handle to support me, I lower myself until I can dip my face into the freezing stream. I open my mouth and let the glacier run into me. (Library of Ice, 205)

Ritter ja Campbell tuntevat jäässä muutakin kuin luotaan työntävän muurin, joka on tuhoisa liian lähelle tuleville. Kirjoittajat antavat kylmien paikkojen tulla osaksi itseään ja häivyttää rajoja ihmisen ja ympäristön välillä silloinkin, kun monet vaatekerrokset erottavat ruumiin ja jään toisistaan. 

Jää sulaneessa muodossaan mielletään feminiiniseksi elementiksi, koska molempiin yhdistetään ominaisuuksia kuten vastaanottavainen, joustava ja rajoja ylittävä. Kirjallisuudentutkija Samantha Walton kuvaa teoksessaan Everybody Deserves Beauty (2021) monien naisten kokemaa helpotuksen ja vapauden tunnetta, kun he ovat uimassa. Tämä kokemus voi toimia vaihtoehtona transsendenssille, jonka Walton liittää teoksessaan esimerkiksi vuorille kiipeäviin miehiin. Vesi ei luo yläpuolelle nousemista, vaan siinä rajat itsen ja ympäristön välillä lipsuvat lomittain. Olemisesta tulee enemmän virtaavaa kuin ylittävää. Ritter ja Campbell laajentavat tällaisen yhdistymisen ja vastaanottavaisuuden koskemaan myös jäätymispisteen ylittänyttä vettä, jolloin teemaan syntyy murtumia ja uusia kerroksia. 

Campbell pohdiskelee uijan ja luistelijan liikkeen ja sulautumisen eroa. Uija immersoituu veteen, liikkuu sen sisällä ja on usein vähissä vaatteissa, mikä tuo mieleen haavoittuvaisuuden ja suojamuurien poissaolon. Luistelu on mahdollista vain kylmässä, ja luistelijan on asetettava kerroksia itsensä sekä ulkoilman ja jään välille. Tämä ei kuitenkaan tarkoita torjuntaa tai etäällä pitämistä, vaan enemmänkin vie huomion siihen, kuinka rajojen häilyminen ja muodostuminen ovat prosesseja, eivät staattisia ja lopullisia. 

Islannissa ollessaan Campbell menee ulkoaltaaseen uimaan ja kuvaa sekoittuvaa kokemustaan:

Rain strikes the steaming surface of the water. Occasionally, as I raise my head to breathe, the icy drops prick my face, or worse, my eyes; later, in the sauna, I notice they have broken the skin on my arms. […] Back in the warm pool, when my limbs grow too weary for another length I tread water, aware of the depth beneath me, and remembering standing on the glacier. (215–216) 

Kuvauksessa altaan vesi, jääpisarat, höyry ja Campbellin iho ovat kosketuksissa ja sekoittuvat toisiinsa. Tämä kosketus voi olla myös kivuliasta: pisarat pistelevät silmiä ja rikkovat ihon. Sulautuminen ei olekaan kitkaton prosessi, vaan voi jättää haavoja. Campbell ei kuitenkaan vaikuta ahdistuneelta tästä, eikä rikkoutuminen johda defensiivisyyteen. Lopussa altaan vesi sekoittuu jäätikön pintaan, jonka Campbell muistaa kävelyltään. Vettä polkevat jalat ovat samat jalat, jotka ovat seisoneet jäällä, ja molempina hetkinä Campbell tiedostaa syvyydet allaan.

Ritter kuvaa useita tilanteita, joissa hän kokee sulautuvansa yhteen maiseman ja paikan kanssa. Erityisen voimalliseksi hän kokee kuutamon polaariyössä, jota hän kuvailee:

It is as though we were dissolving in moonlight, as though the moonlight were eating us up. […] What I would like best of all is to stand all day on the shore, where in the water the rocking ice floes catch and break the light and throw it back at the moon. […] Neither the walls of the hut nor the roof of snow can dispel my fancy that I am myself moonlight, gliding along the glittering spines and ridges of the mountains, through the white valleys… (133-134)

Ritter kuvaa yhteyttään kuunvaloon kaksisuuntaisesti: ihmiset liukenevat valoon, mutta valo myös syö heidät. Ritter haluaa seisoa koko päivän ulkona osana maisemaa, jossa Campbellin kuvauksen tavoin eri elementit sekoittuvat: kuunvalo ja vesi, jossa jääpalat liikkuvat ja heijastavat valoa takaisin taivaalle. Rajat eivät enää pidä ja sisällä mökissäkin Ritter kokee olevansa kuunvaloa ja liikkuvansa ulkona hivellen vuoria ja laaksoja. 

Tälle rajan poistumiselle antautuminen totaalisesti tarkoittaisi kuitenkin kuoliaaksi paleltumista. Tarvitsemme kokemuksia, joissa rajat hämärtyvät ja koemme yhteyttä muuhun luontoon, mutta pidän sen yksioikoista juhlimista myös ongelmallisena. Matkakohteilta saatetaan odottaa yhteyden tunnetta ja tilaisuutta henkilökohtaisiin mullistuksiin. Teoksissa halu yhdistyä kylmän paikan kanssa pitää sisällään ajatuksen siitä, että yhdistyminen ei ole vain terapeuttista ja nautinnollista. Ritter ja Campbell muistavat, että vierailtavat paikat eivät yksinkertaisella tavalla kuulu heille ja vuorovaikutus niiden kanssa ei ole huoleton prosessi, josta jatketaan seuraavaan elämykseen.

Ritter kuvailee paluutunnelmiaan, kun laiva tulee hakemaan häntä ja aviomiestä takaisin Eurooppaan:

No, the Arctic does not yield its secrets for the price of a ship’s ticket. You must live through the long night, the storms, and the destruction of human pride. You must have gazed on the deadness of all things to grasp their livingness. (215) 

Ritterille Arktiksella vierailussa ei ole kyse elämyksellisestä laivamatkasta, jossa nähdään jäävuoria, revontulia ja jääkarhuja. Se on asettumista alttiiksi paikalle, mikä voi jopa hieman rikkoa kokijaa. Ritter on kiitollinen ylpeyden, joka saa ihmisen asettamaan itsensä kaiken muun yläpuolelle, tuhoutumisesta.  

Kylmät paikat ja jää auttavat pitämään mielessä, että veden eri olomuotojen kanssa tekemisissä oleminen mahdollistaa moniulotteisemman vuorovaikutussuhteen. Ei samastumista typistettyyn karikatyyriin naisesta, mitä Krzywono perustellusti kritisoi, vaan tilaisuus yhteyteen monimutkaisena versiona itsestä. Sellaisena, joka haluaa rajojen häilymistä ja pelkää kipua, vetäytyy ja antaa itsensä tulla muutetuksi vaihtelevana aallokkona. 

Lopuksi tämä yhteyden halu jäähän ja kylmään maisemaan muistuttaa myös siitä, että jää ei ole elotonta. Se on elinehto joillekin lajeille ja ekosysteemeille: esimerkiksi merijään päällä, reunoilla, alla ja sisällä elää merinisäkkäitä ja leviä. Kylmä on ihmisille tuhoisaa, mutta jotkut elämänmuodot taas ovat kehittyneet tarvitsemaan sitä. Tätä ihmiskeskeistä näkökulmaa jäähän ja kylmyyteen on ollut vaikea rikkoa.

Jään elävyys ja kuolema

I looked over the ice floes tessellated upon the ocean like Kay’s puzzle. I wasn’t going to try spelling out eternity. There wasn’t enough time left for that. The ice was beginning to disappear – and before it vanished I wanted to learn what words it would teach me. (Library of Ice, 17)

Alaskan ja Kanadan pohjoispuolella sijaitsevalla Beaufortinmerellä on alue, josta merijäätutkijat ovat käyttäneet nimitystä nursery, eli lastenhuone tai taimisto. Beaufort Gyre -merivirran ansiosta talvella syntynyt jää lukkiutuu kiertämään alueella ja saa mahdollisuuden välttää kesällä sulamisen. Nuori jää paksuuntuu, eli ”kypsyy”, mikä tekee siitä vähemmän haavoittuvaisen sulamiselle. Lastenhuone on kuitenkin muuttunut hautausmaaksi, koska iso osa jäästä ei enää selviä ensimmäisestä kesästään. Samanlainen nuoren jään sulaminen syntyvuotenaan on meneillään Venäjän rannikolla. Nuoren jään lisääntyminen vaikuttaa kiihdyttävästi merijään sulamiseen. 

Voimakkaina metaforina lastenhuone tai taimisto ja hautausmaa saavat tarkastelemaan jäätä uudessa valossa. Kylmyys on toisaalta vahvaa ja tuhoisaa. Jos Ritter olisi saanut viettää kaiken aikansa ulkona tullakseen yhdeksi kuunvalon kanssa, hän olisi lopulta jäätynyt kuoliaaksi. Pakkanen ja jää ovat myös haavoittuvaisia ja katoavaisia. Lämpö saa jään nopeasti muuttamaan muotoaan, ja planeetta lämpenee. 

Niin pitkään asiat ovat jäätyneet ja sulaneet ja jäätyneet taas uudestaan. Kun jäätiköiden vuodenkierron mukaista kasvua ja pienenemistä katsoo satelliittikuvien diaesityksinä, jää sykkii, kuin se hengittäisi tai liikkuisi, eläisi. Ritter kirjoittaa: “You must have gazed on the deadness of all things to grasp their livingness.” Ajatuksemme siitä, mikä on kuollutta ja elävää on mahdollisesti hyvin rajoittunut. Käsityksemme siitä, mikä on elämälle välttämätöntä, ainakin on ollut. Jään menettäminen on planetaarisella mittakaavalla mullistavaa ja uhkaavaa, mutta jään väheneminen, kuolema, tuntuu myös itsessään traagiselta.

Ei ehkä ole sattumaa, että kuvaa kylmistä paikoista on alettu haastaa samaan aikaan kun niiden uhanalaisuus on vähemmän kiisteltyä. Olemme olleet kykenevämpiä kohtaamaan rajoittuneen käsityksemme napaseuduista nyt kun on varmaa, että ne eivät tule pysymään samanlaisina kuin ennen. Väistämätön muutos pakottaa muuttamaan ajattelutapoja. 

Napa-alueet eivät ole passiivinen, neitseellinen neito: on selvää, että ne eivät liikkumattomina odota, vaan ne elävät nopeaa muutosta. Eivätkä napa-alueet ole tuhoisa kuningatar, joka torjuu valloittajien lähentelyt (joskus toivoisin, että olisikin). Nämä ovat pohjimmiltaan välinpitämättömän vierailijan versioita jäisistä paikoista, eikä niissä olla kiinnostuttu olemaan osa niitä, eikä siten oppimaan ja ymmärtämään, että niiden kohtalo on sidottu meidän kohtaloomme. Ja se on, olemme sitä tajunneet tai emme.

Campbell palaa teoksessaan toistuvasti katoavaisuuden teemaan, jota jää ja lumi ilmentävät, koska ne ovat alttiita lämpötilan vaihtelulle ja koska kylmyydestä on tullut entistä harvinaisempaa. Campbell rinnastaa jään katoavaisuuden alkuperäiskansojen kielten haavoittuvaisuuteen. Monet arktisilla alueilla puhutut kielet ovat uhanalaisia, koska kolonisaatio on tehnyt niiden selviämisestä vaikeaa, mutta oma uhkansa on myös ympäristöjen muuttuminen. Campbellin toinen teos Fifty Words for Snow (2020) esittelee eri kielten lumisanastoa ja kertoo sanojen synnystä sekä tarinoista ja ilmiöistä, joihin ne liittyvät. Teos tuo kipeästi ja kauniisti esiin sen, kuinka sanat ovat kiinteä osa ympäristöä, jossa ne ovat syntyneet. Jos lumi vähenee tai katoaa, siitä puhumiseen käytetyt sanat ja niiden taustalla olevat tarinat ja historiat ovat myös uhattuina. Kulttuurit ja ympäristöt ovat yhteen kietoutuneet, eikä voida olettaa, että ympäristön muuttuminen ei vaikuttaisi kulttuuriin. 

Tämä ei tarkoita, että kulttuureja ei pitäisi vaatia muuttumaan. Matkakirjallisuudessa toistettu länsimaalainen käsitys napaseuduista naisina, jotka tullaan valloittamaan, on osa laajempaa ongelmaa luontokäsityksessämme. Ja tästä kärsivät etulinjassa monet niistä, joiden suhde kylmyyteen ja jäähän oli alun perinkin vuorovaikutteinen ja sykkivä. Monille rikkaille valtioille jäätiköiden ja merijään sulaminen ei ensisijaisesti ole tarkoittanut lämpenemisen hidastamiseen panostamista tai arktisten alueiden alkuperäiskansojen auttamista sopeutumaan väistämättömiin muutoksiin. Sen sijaan sulaminen on nähty tilaisuutena päästä käsiksi napaseutujen resursseihin ja avautuviin merireitteihin.

En aina tiedä, mitä ajatella matkakirjallisuudesta. Nykyään monet teokset tuntuva tunkkaisilta ja haitallisia stereotypioita toistavilta. Mutta jotta minä voisin lukea vuonna 2024 pienen klassikon asemaan noussutta itävaltaisen kotirouvan kirjoittamaa kirjaa vuodesta Huippuvuorilla, on Christiane Ritterin täytynyt matkustaa saarelle, antaa sen muuttaa itseään ja kirjoittaa siitä. Ja länsimaalaisen kulttuurin on täytynyt olla edes hiukan pakkomielteinen arktisista alueista, että kirja on julkaistu ja siitä on saatu uusia painoksia. On myös vaikea sanoa, kuinka paljon matkakirjat ovat vaikuttaneet suhteeseeni arktisiin alueisiin, vaikka suhtaudun suurimpaan osaan teoksista kriittisesti. Niiden lukeminen on kuitenkin epäilemättä ollut viemässä minua nykyisten kirjoitus- ja tutkimusaiheideni pariin. 

Ritterin ja Campbellin tavoin en pääse matkakirjallisuuden ongelmallisuuksien ulkopuolelle, eikä se lopulta ole ollut tavoitteeni. Toivoisin ihmisen ylpeyden murtumista ja että ymmärtäisimme kylmyyden ja jään elävyyden. Toivoisin matkustajilta ja matkakirjojen lukijoilta omien lähtökohtien tiedostamista ja tekojen vaikutusten reflektointia. Matkustaminen napaseuduille on tarkoittanut henkilökohtaisia mullistuksia, mutta se on myös tarkoittanut mullistuksia noille paikoille, eikä tavoilla, jotka hyödyttäisivät niitä ja siellä eläviä.

Teksti ja valokuvat: Kati Aakkonen

Esseisti ja väitöskirjatutkija, joka muutama vuosi sitten rakastui jäähän ja pakkaseen.

Kirjallisuutta

Ritter, Christiane 2019. A Woman in the Polar Night. Kääntänyt Jane Degras, Pushkin Press. 

Uusma, Bea 2015. Naparetki: Minun rakkaustarinani. Kääntänyt Petri Stenman, Like.

Campbell, Nancy 2018. The Library of Ice: Readings from a Cold Climate. Scribner.

Aston, Felicity 2011. Call of the White: Taking the World to the South Pole. Summersdale.

Bazlinton, Ginni 2016. Forty Shades of White: My Amazing Antarctic Journey. Explore Books. 

Campbell, Nancy 2020. Fifty Words for Snow. Elliot & Thompson.

Krzywonos, Stephanie 2023. ”Antarctica the Woman.” Emergence Magazine.

Maxwell, Kate 2020. “Music in the Dark: Soundscapes in Christiane Ritter’s A Woman in the Polar Night.” Nordlit 46.

Pitzer, Andrea 2021. Icebound: Shipwrecked at the Edge of the World. Simon & Schuster. 

Wadhams, Peter 2016. A Farewell to Ice: A Report from the Arctic. Penguin Random House.

Walton, Samantha 2022. Everybody Needs Beauty: In Search of the Nature Cure. Bloomsbury Publishing.

Wlliams, Linda 1989. Hard Core: Power, Pleasure, and the “Frenzy of the Visible”. University of California Press.

Wood, Naomi 2004. “(Em)bracing Icy Mothers: Ideology, Identity, and Environment in Children’s Fantasy.” Teoksessa Sidney I. Dobrin & Kenneth B. Kidd (toim.) Wild Things: Children’s Culture and Ecocriticism. Wayne State University Press.