Pirkko Holmberg 28.4.2010
”Sähköä ilmassa: Kytköksiä” -kokoelmanäyttely sekä ”Taivaskanavalla -nykytaiteen ja ortodoksisen kirkkotaiteen vuoropuhelua” Kuopion taidemuseossa 23.5.2010 asti
Riitta Päiväläinen, Takki, 1999
Kiasman vastanimetty uusi johtaja Pirkko Siitari nimesi nykytaiteen historian esittelemisen yhdeksi keskeiseksi tavoitteekseen museon näyttelytoiminnan kehittämisessä. Tämä herätti tyypillisiä vasta-argumentteja astumisesta Ateneumin tontille, mikä kuvastaa ehkä eniten pelkkää yleistä purnaamishalua, mutta myös pelkoa siitä, että vakiintuneiden merkkiteosten esittely veisi tilaa uusien ja elävien taiteilijoiden teosten esillepanolta. Mielestäni tilanne ei kuitenkaan Suomessa ole sellainen, että aiempien vuosikymmenien taide olisi liian tunnettua. Nykytaiteen esittelyä saattaa usein vaivata pikemminkin tietty perspektiivittömyys ja historiattomuus.
Mitä nykytaiteen ja sen historian rinnastaminen voisi käytännössä tarkoittaa, tulee ilmi esimerkiksi Kuopion taidemuseon Sähköä ilmassa -kokoelmanäyttelysarjan kolmannesta näyttelystä Kytköksiä, jolla museo juhlistaa 30-vuotista taivaltaan. Kotimaisiin taiteilijoihin keskittyvässä näyttelyssä uusimmat teokset lomittuvat eri vuosikymmeniltä peräisin olevien teosten kanssa. Kotimaiset taiteilijat painottuvat, ja jollain tasolla näyttelyssä lienee haettu myös yhteyttä museon vanhemman taiteen kokoelmien teemoihin. Kuopioon liitetään niin Juho Rissasen kirveellä veistetyt maalaishahmot kuin myös veljesten von Wright lintu- ja luontoaiheiset maalaukset.
Jussi Heikkilä: Yrityksiä nuotintaa mustapääkertun laulu, 2005
Yhteys luontoon ja perinteeseen tulevat Kytköksiä -näyttelyssä ilmi vesittämättä millään tavoin taiteen ajankohtaisuusarvoa. Esimerkiksi Jussi Heikkilän teoksessa Tilhi ja punakylkirastas metsästettyjen lintujen siluetti on leikattu vaneriin suoraan Wilhelm von Wrightin maalauksen ääriviivoja noudattaen. Heikkilän teos Halu hahmottaa asioissa lintuja tuo teeman oivaltavalle käsitetaiteelliselle tasolle rinnastaessaan vasaran ja alasimen. Maskuliiniset työvälineet on näin ilahduttavalla tavalla valjastettu tuottamaan väkivallattomia ja ei-välineellisiä mielleyhtymiä.
Nykytaiteilijatkin tekevät komeaa maalausta, kuten Silja Rantasen Arkadi vuodelta 1985 osoittaa. Perinteisiä seinälle asetettuja maalauksia tai reliefejä on paljon, mikä saa ehkä huomion kiinnittymään harvoihin installaatioteoksiin tavallistakin enemmän. Mukana on mm. tieteen ja tekniikan keksintöjä teoksissaan hyväksikäyttävän Dimensio-ryhmän teoksia. Tuttu muistakin yhteyksistä on mm. dimensiolaisen Antti Maasalon Tellus (1987), joka koostuu kurkistuslaatikosta, jossa videokuva on peilien ja heijastusten avulla saatu levittäytymään kolmiulotteiseksi näkövaikutelmaksi pallon pinnalle. Videokuvien joukossa on kuvia suomalaisesta luonnosta, jotka tuovat tuttuuden ja turvallisuuden tuntua muuten scifistisen vieraannutettuun teokseen.
Huumori ja väkivalta ovat läsnä Jaana Partasen Kristallikaupungissa (2002), jossa rikotut lasit ja pullot pakoilevat ja puikkelehtivat shakkilaudalla, taustan videokuvassa laseja isketään rikki kuin siviilipommituksessa, kaupungin hauraat asukkaat yrittävät onnistua toivottoman oloisessa yhteiselämässä. Jan-Erik Anderssonin Duchamp dans la douche on asetettu pysyvän oloisesti Johannes Takasen Aino-neitoa vastapäätä, siihen kohdistetuksi härskin freudilaiseksi katseeksi. Absurdilla ja pornahtavalla readymade -tavaralla kuorrutettu kaappi tarjoaa monia hämmentäviä yllätyksiä, kuten esimerkiksi imaistessaan toisesta päästään itseensä ruusuja ja sylkiessään takapäästään puukkoja.
Kari Juutilainen, Olin pieni, ihmettelin vähän kaikkea, 1988
Kuopiossa sijaitseva Suomen ortodoksinen kirkkomuseo on suljettu peruskorjauksen vuoksi. Poimintoja sen kokoelmista on nähtävänä Kuopion taidemuseon yläkerran Taivaskanavalla -näyttelyssä, jossa ne keskustelevat uudempien uskonnollisaiheisten teosten, kuten Kuutti Lavosen Mikaelan (1988) tai Hannu Väisäsen teoskokonaisuuden (mm. Luominen) kanssa. Ortodoksisen museon kokoelmista on haettu teoksia, jotka vastaisivat aiheiltaan uudempia teoksia, mikä on saattanut johtaa monien melko vähäpätöisten ikonien mukaan ottamiseen. Perinteisen ortodoksisen taiteen ja uudempien tyylien rajalla sijaitsee Veikko Marttisen Arkkienkelit Mikael ja Gabriel vuodelta 1957, jollaisia olisi nähnyt mielellään enemmänkin. Perinteistä uskonnollista aihetta on siinä käsitelty pelkistetyllä, ”uusasiallisella” maalaustyylillä.
Jarmo Mäkilä: San Sebastian, 1988Huomiota herättävä niin nykyaikaisuudessaan kuin hartaassa runollisuudessaankin on Taina Kontion teos Tuolin elämä, kuolema ja ylösnousemus vuodelta 1998. Installaation kolmesta tuolista yksi on päällystetty luonnonsuolella, toinen höyhenillä ja kolmas kuolleilla kärpäsillä. Materiaalien symbolinen voima on huomattava, vaikka inhon herättämiseen ei ole pyritty. Yläkerran vanhemman taiteen kokoelmanäyttelyyn on ripoteltu sekaan uudempia teoksia. Välillä ne onnistuvat keskustelemaan hyvin Lintukoto-näyttelyn muiden teosten kanssa, kuten Tuomo Blomqvistin Kaukana kavala maailma (1992), kuparista ja puusta kutoiltu katosta roikkuva pesäntapainen. Vanhan taiteen Lintukoto-kokoelmanäyttelyn merkkiteokset, joihin Rissasen ja Wrightin veljesten ohella kuuluu esimerkiksi Wilho Sjöströmin Työmiehiä pääsevät kokonaisuudessa muutenkin oikeuksiinsa. Perusnäyttelyssä on hyväksi, jos ei se tuo liian vahvasti mieleen eksoottista muinaismuistokabinettia, vaan liittyy suomalaiseen maisemaan ja kulttuurin tuoden esiin sen, mikä kussakin teoksessa on kiinnostavaa. Ainakin tässä näyttelyssä on edetty tähän suuntaan.
Pyhä marttyyri Sebastian, Petsamo 1900-luvun alku