Teksti ja video: Paula Toppila
On sateinen aamu Berliinissä. Suuntaan aamutuimaan biennaaliesitteen ehdotuksesta ensimmäiseen näyttelypaikkaan, Haus am Waldsee´hen. Siellä näyttelyvierailua leimaavat teosten äänet, musiikki ja ja hillitty käsitteellisyys. Tuttuja säveliä kohtaan yläkerrassa, missä Anri Salan parin vuoden takaisesta Serpentine Galleryn näyttelystä tuttu nuori nainen, DJ, sämplää klassista musiikkia. Teoksen melodian kerran kuultuaan jo pieni katkelma riittää palauttamaan sen mieleen ja jättää ne sinne soimaan.
Näyttelyn kuraattori Juan A.Gaitan kertoo ennen biennaalia tehdyssä haastattelussa, että hänelle tärkeä lähtökohta on kysymys kuvan statuksesta tänä päivänä poliittisen mielikuvituksen näkökulmasta. Hän katsoo, että taloudellinen arvo ja visuaalinen representaatio ovat kaksi dominoivinta tapaa esittää asioita yhteiskunnallisessa ja poliittisessa keskustelussa, ja siksi hänestä on mielenkiintoista kysyä, mitä jää niiden ulkopuolelle: Mitkä ovat väärin representoidut tai ei-representoidut sosiaalisen ja poliittisen elämän alueet?
Kysymys leimaa koko biennaalia. Se luottaa teosten melko tasa-arvoiseen esillepanoon, josta spektaakkelin huutomerkit, poliittista ja taloudellista valtaa pönkittävät kuvat ovat poissa. Teosten sisältöjä vahvistava elementti on suuren koon ja näyttävyyden sijaan toisto, joka ilmenee sarjallisuutena. Tästä hyvä esimerkki on Matts Leiderstamin teosten kokoelma. Leiderstam esittää valokuvia vanhoista muotokuvamaalauksista ja niiden taustoihin kiinnitetyistä todisteista, jotka kertovat teosten arvonmuodostuksesta. Vastapainona hän esittää myös teoksia, jotka esittävät tuntemattomia henkilöitä tuntemattomien taiteilijoiden maalaamina. Ollaan Gaitanin lähtökohtien ytimessä: mitä näytetään, mitä jätetään piiloon.
Näkyminen ja poissaolo kuuluu myös biennaalin ääniteoksissa.
Carla Zaggacninin moniosaisen, kolonialismia käsittelevän teoksen klassinen musiikki vie takapihalle johtavalle porrastasanteelle ja Waldseen rannassa sijaitsevaan puutarhaan. Slavs and Tatars -taiteilijakollektiivin teoksessa maahan upotetuista kaiuttimista kuuluu puolestaan islaminuskoisten rukouskutsu. Siinä on kuitenkin jotakin nurinkurista, se ei kuulosta oikealta. Käy ilmi, että rukouskutsun kieli ei olekaan arabia, vaan turkki. Teos viittaa Turkissa tehtyyn kansallismieliseen lakimuutoksen, jonka mukaan islaminuskoisten rukouskutsu piti kääntää arabiasta turkin kielelle. Muutos oli voimassa kaksi vuosikymmentä, vuoteen 1950. Teos muistuttaa siitä miten uskonto, kieli ja valtio kietoutuvat toisiinsa poliittisessa toiminnassa.
Uusien teosten biennaali
Biennaali esittelee suuren määrän itselleni uusia taiteilijanimiä Etelä-Amerikasta, Intiasta ja Lähi-idästä, mikä selittyy kuraattorin ja taiteellisen työryhmän kokoonpanolla. Kuraattori on itse kolumbialais-kanadalainen ja hänen kollegansa taiteellisessa työryhmässä ovat niin ikään Kolumbiasta, Meksikosta, Libanonista, Vietnamista, Intiasta ja Saksasta. Työryhmään kuuluu niin taiteilijoita kuin nuoria kuraattoreitakin.
Toinen erikoispiirre on, että näyttelyyn on tuotettu huomattava määrä uusia teoksia: noin viidestäkymmenestä taiteilijasta yli kolmekymmentä on saanut mahdollisuuden tehdä uuden teoksen tai teoskokonaisuuden. Tämä selittää monella tapaa biennaalin luonnetta. En löydä taustamateriaalista tietoa siitä miten kutsu tehdä uusi teos on määritelty. Näyttelyn perusteella epäilen, että kullekin on annettu vapaat kädet: leimallista on teemattomuus sekä kunkin taiteilijan esittely useamman teoksen kokonaisuudella ja itsenäisenä muista. Kun uusia, näyttelyyn valmistuneita teoksia on näin suuri osa näyttelyn teoksista, teemattomuus on käytännöllinen ratkaisu. Se jättää tosin katsojalle suuremman haasteen – tai vapauden – kuin selkeästi artikuloitu sisällöllinen linjaus. Uusi teos on arvoitus kuraattorillekin kunnes se inkarnoituu läsnäoloksi näyttelyyn, muiden teosten rinnalle, osaksi suunniteltua reittiä.
Vallan kuvat
Reittiä pohdin paljon kuljettuani Museum Dahlemin näyttelyssä, valtavassa museokompleksissa, jossa ovat Berliinin kaupungin etnografiset ja aasialaisen kulttuurin kokoelmat. Biennaali on sijoitettu selkeästi omiin huoneisiinsa eri puolilla museota, mutta niin että katsoja kulkee museokokoelmien läpi löytääkseen niihin. Kukin katsoja tosin etsii oman reittinsä teosten luokse, eikä se aina ole ongelmatonta.
Goshka Macuga: Preparatory Notes for a Chicago Comedy, 2014 (Kuva: Anders Sune Berg)
Ensimmäinen kohtaaminen tapahtuu taiteilija Goshka Macugan ja kuraattori Dieter Roelstraeten mukaansatempaava esityksen kanssa. Preparatory Notes for a Chicago Comedy (2014) -teoksen inspiraationa on ollut saksalaisen taidehistorioitsija Aby Warburgin (1866-1929) nuorena perheelleen kirjoittama näytelmä Warburg´s Hamburg Conversations on Art: Hamburg Comedy (1896). Näytelmä käsitteli taiteen kentän konservatiivisten ja edistyksellisten näkemysten ristiriitoja 1800-luvun lopussa. Taiteilija ja kuraattori ovat siirtäneet tämän nykyaikaan ja tuoneet nähtäväksi lavasteiden ja pahvista leikattujen hahmojen lisäksi (joista tunnistaa mm. Marcel Duschampin, John Cagen ja Angela Merkelin) myös erittäin hyvin näytellyn esityksen. Macugan lähtökohtiin taiteilijana kuuluu historian kertominen uudelleen ja mahdollisuus tarkastella nykyhetkeä uudessa valossa. Käsittelyyn pääsevät muun muassa taiteen kentän sukupuoliroolit, valtakuviot, kysymys alkuperäisyydestä ja taiteen tehtävästä.
Rosa Barban 35mm elokuvainstallaatio Subconscious Society (2014) puolestaan asettaa eteemme joukon autioita maisemia, joissa jälkiteollisen yhteiskunnan ylijäämäarkkitehtuurin rauniot synnyttävät ilmestyskirjamaisen tunnelman. Entropian vaikutus maisemaan ja rakenteisiin tekee niistä ajattomia. On vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että tämä on todellisuutta eikä jotakin inhimillisen ajan tuolla puolen syntynyttä tai puhdasta fiktiota.
Rosa Barba: Still teoksesta Subconsciuous Society (2014)
Iranilaissyntyiseltä Nairy Baghramianilta on näyttelyssä yksi pieni teos, Empfangszimmer/Parlour (2006). Se on yhdistelmä interiöörivalokuvaa ja suorakulmaista betonielementtiä, joka peittää kuvasta yli puolet esiripun tapaan ylhäältä alas. Kuvatun huoneen takanurkassa on pöytä ja siinä valokuvia valtionpäämiehistä kuten Mao Tsetung, Kemal Atatürk ja Adolf Hitler. Vallan huone on hyvin arkinen, mutta ylhäältä alas vääjäämättä liukuva betoniesirippu kuvastaa valtaan liittyvää järkähtämättömyyttä, kovuutta ja ehdotonta salaisuutta.
Nairy Baghramian: yksityiskohta, Empfangszimmer / Parlour (2006)
Kuinka historiaa kirjoitetaan?
Kolumbialainen Beatriz Gonzales esittää sarjan hiili- ja sangviinipiirroksia paperille, jotka on nimetty Carrier/Carriers. Kuvissa yksi tai useampi henkilö kantaa painavaa kantamusta kuin isoa säkkiä. Kantamuksen muoto vaihtelee ja sisällöksi voi kuvitella kukin mitä kammottavaa tai keventävää tahtoo, kunnes löytää piirustusten joukosta sanomalehtileikkeitä. Näistä tunnistaa abstrahoitujen, taustattomien piirrosten hahmot, jotka kuljettavat omaisuuttaan kangasnyyteissä luonnonkatastrofin uhreina. Kolumbian maaseudun ihmisten todellisuus, elämän haavoittuvaisuus, tarve luoda kuvakieli, joka varoittaa vaarallisista voimista, inhimillisistä ja luonnonvoimien synnyttämistä, on ollut tämän sarjan tekemisen taustalla.
Biennaalin viimeinen tapahtumapaikka on sen syntymäpaikka, KunstWerke Auguststrassella Berliinin Mittessä, joka on yleensä biennaalinäyttelyn ydin. Sinne on rakennettu useita laajoja, uusia installaatioita ja teossarjoja. Mieleenpainuvin on Shilpa Guptan valokuvista, tekstistä, piirustuksista ja performanssista koostuva teoskokonaisuus. Hänen tuotantonsa käsittelee rajapolitiikkaa, historiallista kansakunnan luomiseen liittyvää väkivaltaa ja uskonnollista fundamentalismia, vähäeleisesti, mutta tarkasti. Performanssissa mies tuo tilaan varoittamatta pitkän laudankappaleen ja asettaa sen esteeksi kapeaan käytävään, joka estää kulun sisään ja ulos. Performanssi on pieni mutta tehokas, järjettömän vallankäytön demonstraatio.
Shilpa Gupta Untitled, 2013-14, performanssi, sekatekniikka. (Kuva: Paula Toppila)
Berliinin biennaali muistuttaa historian, sen (uudelleen) kirjoittamisen ja maailman tapahtumien hahmottamisen merkityksestä niin näyttelypaikka- kuin taiteilijavalinnoillakin. Näyttelyn kuraattori Gaitan ei turhaan painota kuvan merkitystä yhteiskunnallisessa ja poliittisessa elämässä: suuri osa tästä merkityksen luomisesta tapahtuu kuvien välityksellä. Taiteen tarkoitus on hänen mukaansa tuottaa vastakuvia, niitä kuvia, jotka erottavat totuuden vallasta. Tämä on parhaimmillaan hedelmällinen ja kriittinen lähtökohta tarkastella juuri tätä näyttelyä, mutta myös muita näyttelyitä ja kuvia joita ympärillämme näemme. Nykyihmisen tärkeimpiä ja haasteellisimpia kysymyksiä ovat: Mitä näytetään ja miksi? Tai toisin muotoiltuna: Mitä ei näytetä, miksi?
Kirjoittaja on IHME-nykytaidefestivaalin toiminnanjohtaja, vapaa kuraattori ja kirjoittaja.
Berliinin biennaali 2014 Haus Am Waldsee, Museen Dahlem, KW Institute for Contemporary Art 3.8.2014 asti.
Lähteet:
Berlin Biennale 8, Guidebook, Hatje Cantz, 2014.