Hei me kinataan! Suomalaisesta keskustelukulttuurista 10.2.2009 Saara Hacklin

Haastattelin viime tammikuussa 70-vuotiasta kuvataiteilija Lauri Anttilaa. Palasimme haastattelun aikana useaan kertaan puhumaan havainnosta ja siitä miten ennakko-oletukset ja skeemat värittävät kokemuksiamme. Anttila kertoi tarinan siitä, miten ensimmäisten isojen purjealusten saapuessa Australiaan paikalliset asukkaat eivät aluksi nähneet laivoja, vaikka ne tulivat ihan lähelle. Vasta kun laivoista laskettiin pienempiä rantautumisveneitä soutajineen, asukkaat pelästyivät: siellähän on ihmisiä!

Tarina muistui mieleen pari viikkoa sitten kun luin sunnuntai-debatista Tommi Uschanovin kirjoitusta asiantuntijuudesta (HS 1.2.2009). Tekstin luettuani olin siinä uskossa, että Uschanov oli tekstillään yrittänyt usuttaa ”sosiaalipoliittisesti vasemmistolaisia” ajattelijoita ja poliitikkoja kiinnittämään rohkeasti huomiota tilastoihin ja kaivamaan väitteidensä tueksi asiantuntijoita – molemmat kun voivat tukea myös ns. pehmeitä arvoja. Uschanov peräänkuulutti myös tutkijoilta, noilta oman alansa asiantuntijoilta, politiikan aktiivista kommentointia. Tai näin ainakin luulin.

Työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö Erkki Virtasen kommentin jälkeen oli hieraistava silmiä ja mietittävä asioita uudelleen. Lyhyessä puheenvuorossaan Virtanen totesi, että vaikka häneltä on pyydetty debatti-sivulle kommenttipuheenvuoroa, ei hän osaa sitä tehdä. Virtanen eritteli muutamia syitä kommentoimattomuudelleen, joista viimeinen lienee raskauttavin: Edes viiden lukukerran jälkeen Virtanen ei ollut ymmärtänyt Uschanovin viestiä.

Virtasen vastaus tuntui ällistyttävältä. Se herätti varmasti myös huomiota. Voisin kuvitella, että muutamakin lukija kiinnostui debatista silmättyään juuri Virtasen lyhyttä kommenttikirjoitusta. Sen sijaan, että kansliapäällikkö olisi esimerkiksi kiistänyt, myötäillyt tai rakentavasti pohtinut Uschanovin esittämiä ajatuksia, hän yksinkertaisesti kieltäytyi dialogista.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Kenties kansliapäällikön mielestä Uschanovin ajatukset olivat aidosti käsittämättömiä – vähän kuin näköpiiriin pyrkivä iso laiva, jota vain ei näe – tai retoriikka niin sumeaa, ettei Virtanen saanut tekstistä mitään selkeää ajatusta irti. Saattoi myös olla, että tekstin asetelma oli täysin vieras. Ehkä virkamiehen mielestä ei ole mitään kirjoittamisen arvoista siinä, että asiantuntijatieto voi tukea myös suuren enemmistön kannattamia asioita? Tai että on asiantuntijoita ja asiantuntijoita? On silti vaikeaa uskoa, ettei kokenut virkamies olisi miettinyt urallaan esimerkiksi sitä, miten asiantuntijavalinnoilla on vaikutusta lausunnon sisältöön. Tai sitten ymmärrystä hankaloitti se, että Uschanov astui alueelle, jossa kuunnellaan vain puheoikeuden lunastaneita raskaan sarjan ammattilaisia? Yhtä kaikki, koko jutun asetelma oli outo. Miksi debatti lässähti ennen alkamistaan?

Suomalaisessa mediassa on viime aikoina kuultu poikkeuksellisen monia väittelyohjelmia. Alkuvuodesta surkuhupaisa Nina Mikkosen ja Jarkko Tontin Tyynysota -väittely piirsi esiin lastenhoidon rintamalinjat. Tänä keväänä aloittanut Anne Moilasen Tulta munille -radio-ohjelma sisältää yhtenä ohjelmanumerona Juupas/Eipäs -väittelyn, jossa toimittaja ja studioisäntä Jussi inttävät alkukantaisella vimmalla. Ajattelen kinaamisen tavoittelevan parodiaa tai leikkimieltä, mutta aivan varma ei voi tietenkään olla. Suu vaahdossa huutaminen onnistuu myös poliitikoilta. Hiljattain nähtiin Kimmo Sasi puolustamassa Lex Nokiaa A-talkissa vauhdilla, johon monikaan vokaali ei ehtinyt mukaan.

Jukka Relander kirjoitti Metro-lehden kolumnissa suomalaisten keskusteluohjelmien olevan liian usein ohihuutamista. Toimitus luo asetelman, jossa kaksi ääripäätä inttävät tovin, ja lehdistö voi esiintyä maltillisena keskitien kulkijana. Valitettavan usein mitään aitoa dialogia ei koskaan kuulla.

Provosoivilla asetelmilla voi olla myös etunsa. Parhaimmillaan onnistutaan ravistelemaan huolellisesti varjeltuja kulisseja. Esimerkiksi A-talkissa toimittaja ahdisti Sasin tilanteeseen, jossa tämä kiihtymykseltään ei enää kyennyt hillitsemään itseään ja puhettaan. Katsojat voivat miettiä, miksi perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja niin sanotusti kilahti televisiossa. Vähemmänkin kyyninen kiinnostuu tässä vaiheessa Lex Nokiasta ja asiantuntijalausuntojen sivuuttamisesta.

Mitä sitten sunnuntai-debatissa tapahtui? Helsingin Sanomissa ei ole toistaiseksi näkynyt Virtasen lisäksi yhtään muuta kommenttia, mutta on silti vaikea uskoa, ettei Suomesta olisi löytynyt ketään muuta keskustelemaan Uschanovin kanssa asiantuntijuudesta. Onko toimitus varmasti tehnyt kaikkensa, jotta sunnuntai-debatin tarkoitus toteutuu?

Yhtä kaikki, keskustelusta kieltäytyminen on eleenä voimakas. Se on tehokkaampi kuin esimerkiksi päälle huutaminen, sillä kieltäytyjä ei tunnusta keskustelukumppania vertaisekseen. Asetelma muistuttaa hieman fingerporilaista sairaalaa. Korva-, nenä- ja kurkkulääkäriin hakeutunut potilas vastaa lääkärin tiedusteluihin: ”Kuulen jotain ininää korvissani.” Lääkäri kääntyy sisäpuhelimen puoleen: ”Vahtimestari, tämä mies käy agressiiviseksi.”