Kafkaa lukiessa – pois arkikielen näännyttävästä banaaliudesta 15.3.2010

Veli-Matti Saarinen:

Kafkaa lukiessani jäin miettimään seuraavia tekstien kohtia:

“Sana “sein” merkitsee saksan kielessä kumpaakin: olemassaoloa ja hänellekuulumista.” (Keisarin viesti s. 177, Mietelmiä nro 46.)

“Kieltä voidaan käyttää kaikkeen aineellisen maailman ulkopuolella olevaan nähden ainoastaan viittauksenomaisesti, mutta ei milloinkaan eikä lähestulkoonkaan sopimuksenomaisesti, koska se, aineellista maailmaa vastaavana, käsittelee vain omistusta ja tämän suhteita.” (Keisarin viesti s. 178, Mietelmiä … nro 57.)

“Monet valittavat, että viisaiden sanat ovat aina vain vertauksia, mutta käyttökelvottomia käytännöllisessä elämässä, eikähän meillä ole muuta kuin se. Kun viisas sanoo: “Mene tuolle puolen”, hän ei tarkoita, että pitäisi mennä toiselle puolelle, minkä toki aina voisi tehdä, jos tulos olisi taipaleen arvoinen, vaan hän tarkoittaa jotakin tarumaista tuonpuoleista, jotakin, jota emme tunne, jota hänkään ei voi kuvata tarkemmin ja joka ei siis voi täällä auttaa meitä lainkaan. Kaikki nämä vertaukset tahtovat oikeastaan sanoa vain sen, että käsittämätön on käsittämätöntä, ja sen me tiesimme jo ennestään. Mutta ne asiat, joiden takia me näännytämme itsemme joka päivä, ovat toisenlaisia.” (Keisarin viesti s. 162, “Vertauksista”.)

Onko kielemme kaupankäynnin välineenä lopulta menettänyt ilmaisuvoimansa ja typistynyt omistussuhteiden merkintätavaksi? Jo Johann Gottfried Herder oli tästä (vuonna 1770 julkaistussa kielen alkuperää käsittelevässä tutkielmassaan) huolissaan ja etsi “vanhoista, villeistä kielistä” – ja erityisesti vanhasta kansanrunoudesta – jälkiä asioista, joita voidaan enää vain aavistella. Ehkä nämä asiat ja erottelujen mahdollisuudet on jo ainiaaksi menetetty.

Kafka kuitenkin “menee tuolle puolen”, näyttää käsittämättömän, hylkää näännyttävän arkipäivän kielen banaalisuuden.

Kafkan sanat ovat maagisia, ne vievät mukanaan, sanat johtavat toisiin ilman että arkipäiväinen järkemme pystyisi hallitsemaan sanoja. Vaikutelma on usein absurdi. Tiedostamaton näyttää vaikuttavan sanojen kulkuun enemmän kuin tietoinen suunnittelu. Kafka ei kuvaa reaalista maailmaa. Sen sijaan maagiset sanat synnyttävät todellisuuden, jonka reaalisuuden tunnemme ylenpalttisesti. Muutamien sanojen ohjaamina olemme pyörtymisen tai mielisairauden partaalla. Sitä, mistä olemme tottuneet pitämään kiinni pysyäksemme järjissämme, voidaan vaivattomasti järkyttää. Niin myös jossain määrin esimerkiksi seuraavassa pienessä tekstissä, jonka otsikkona on

“KOTITIE

Katsokaa ilman todistusvoimaa ukkosen jälkeen! Ansioni ilmestyvät minulle ja ottavat minut valtaansa, vaikka en hangoittelekaan vastaan.
Minä marssin ja vauhtini on kujan tämän puolen vauhtia, tämän kujan, tämän korttelin. Minä olen syystä vastuussa kaikista iskuista oviin, pöytälevyihin, kaikista maljapuheista, rakastavaisista vuoteissaan, uudisrakennuksien telineissä, pimeillä kujilla talonseiniä vasten puristuneina, bordellien leposohvilla.
Minä vertaan arvostelevasti menneisyyttäni tulevaisuuteeni, mutta pidän molempia oivallisina, en voi antaa etusijaa kummallekaan enkä voi olla moittimatta muuta kuin epäoikeudenmukaista kaitselmusta, joka suosii minua näin suuresti.

Vain silloin kun astun huoneeseeni, olen hieman mietteliäs, mutta ilman että olisin portaita noustessani löytänyt mitään miettimisen arvoista. Minua ei paljonkaan auta, että aukaisen ikkunan kokonaan ja että musiikki vielä soi jossain puutarhassa.”

tai

“JÄTÄ SIKSEEN

Oli hyvin varhainen aamu, kadut puhtaina ja autioina, minä kävelin kohti rautatieasemaa: kun vertasin tornikelloa omaan kellooni, huomasin, että hetki oli jo paljon myöhäisempi kuin olin luullut, minun oli pidettävä kovaa kiirettä, tämän huomion aiheuttama säikähdys sai minut epäröimään, mikä olikaan oikea tie, en tuntenut tätä kaupunkia vielä kovin hyvin, onneksi lähellä oli poliisikonstaapeli, minä juoksin hänen luokseen ja kysyin häneltä hengästyneenä tietä. Hän hymyili ja sanoi: “Minultako sinä haluat tietää oikean tien?” “Kyllä”, sanoin minä, “koska en voi löytää sitä itse.” “Jätä sikseen, jätä sikseen”, sanoi hän ja kääntyi poispäin vauhdikkaasti heilahtaen, niin kuin ihmiset, jotka haluavat nauraa yksikseen.” (Keisarin viesti s. 161.)