Kulttuuri ja kriisi II – Venäjä-yhteistyöstä ja taiteen politiikasta

Tieto Barentsin kulttuuriyhteistyöstipendistä tuli verraten myöhään: palkinnonjakotilaisuus järjestettäisiin Tromssassa jo parin viikon päästä, lokakuun 2021 lopulla. Joka toinen vuosi jaettavalla stipendillä halutaan nostaa esille Barentsin alueen taiteilijoita ja kulttuuriyhteistyötä. Stipendejä luovutettaisiin yksi kutakin Barentsin alueen maata kohden. Suomesta oli stipendin saajaksi valittu Lapin taiteilijaseura, perusteena erityisesti Young Arctic Artists -näyttelysarjan tuottaminen. Olisi siis sopivaa, että juuri me, YAA-näyttelyn kuraattorityöryhmän jäsenet, menisimme Tromssaan pokkaamaan tunnustuksen seuran puolesta. Olisimmehan kollegani Panu Johanssonin kanssa joka tapauksessa lähdössä viemään tämän kertaista YAA-näyttelyä Pohjois-Norjan Alattioon (norjalaisittain Altaan); eihän se ollut kuin muuttaa reittisuunnitelmaa Norjan rannikon rengasmatkaksi.

Talvi oli tullut varhain, ja tie Rovaniemeltä Alattioon oli pitkä ja luminen. Tie Alattiosta Tromssaan oli lumeton ja mutkainen, eikä juurikaan lyhyempi: matka oli linnuntietä vain 170 kilometriä, mutta siihen sai auton ratissa tuhlautumaan kokonaisen työpäivän. Lopulta kuitenkin edessä aukeni vuorten ja meren välissä kimaltava valomeri. Edellisestä vierailustani tässä arktisessa kaupungissa olikin jo aikaa.

Hyinen Tromssa sai olla hetken kansainvälisen politiikan näyttämönä, kun Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän ulkoministerit kokoontuivat hotelli Edgeen euro-arktisen ministerineuvoston tapaamiseen. Stipendien luovutus oli osa kokousohjelmaa. Toisiin taiteilijoihin tutustuminen aloitettiin jo edeltävänä iltana. Koronaeristys oli juuri päättynyt ja täpötäyteen ravintolaan oli kokoontunut joukko taiteilijoita ja kulttuurihallinnon ihmisiä. Vain yksi puuttui: Venäjän stipendiaatti. Meille kerrottiin, että Venäjältä ei tänä vuonna ollut tiedossa ketään ehdokasta. Se oli sääli, sillä onhan yhteistyön edistämisen ytimessä toisten taiteilijoiden tapaaminen. On myös selvää, etteivät ulkoministerit jakaisi kulttuuriyhteistyöstipendejä, ellei palkinnolla olisi tehtävänsä myös valtioiden välisessä diplomatiassa.

Hotellin edustalla seisoivat vartijat aseet näkyvillä. Syynä näyttäville turvatoimille oli Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov, joka oli majoittunut hotellin yläkerroksiin (kuulemma kaksi kerrosta oli varattu vain hänen delegaatiolleen). Muuten tunnelma oli oikein välitön ja lämmin. Meitä tuli tervehtimään vaalea henkilö, joka esitteli itsensä tuttavallisesti ‘Annikeniksi’ – ymmärsin hieman viiveellä että kyseessä oli Norjan ulkoministeri Anniken Scharning Huitfeldt. Seremonian alkua odotellessamme saimme kuulla, että Lavrovin seurueen mukana oli paikalle yllättäen saapunut myös Venäjän stipendiaatti, jonka kerrottiin edustavan Komin tasavallan valtiollista ooppera- ja balettiteatteria. No, mikä jottei. Oli tietysti turhauttavaa, että valtio palkitsi omia instituutioitaan, mutta nyky-Venäjältä ei kai muuta kannattanut odottaakaan. Teatterityyppi näytti ehtineen tehdä sinunkaupat ainakin Lavrovin kanssa; en tiedä kuvittelinko omiani, mutta seremonian vaatimia eleitä suorittaessaan heidän välillään tuntui olevan erikoisen tuttavallinen, hieman naureskeleva sävy. Meille muille tämän tovaritsin henkilöllisyys ei selvinnyt, sillä Venäjän edustaja ei osallistunut yhteisiin ruokailuihin ja katosi yhtä nopeasti kuin oli paikan päälle ilmestynytkin. Lavrovin kerrottiin poistuneen stipendiaatteineen pian palkinnonjakoseremonian jälkeen. Kuvissa kaikki näytti epäilemättä hyvältä, mutta kulttuuriyhteistyölle ei tällä kertaa avautunut uusia ovia ainakaan Komin valtiollisen teatterin suuntaan.

Svetlana Romanova: “Lena River” (video, 2015). Savu E. Korteniemen ottama kuva Voice of Artists -näyttelystä.

Seremoniamuodollisuuksien jälkeen kokoonnuimme paneelikeskusteluun. Paikalla olivat uusista stipendiaateista minun ja Panu Johanssonin lisäksi Stellaris DansTeaterin edustaja Solveig Leinan-Hermo Norjasta ja kuvataiteilija Kenneth Mikko Ruotsista. Lisäksi keskusteluun osallistui aiemmin palkituista saksofonisti Ola Rokkones Norjasta sekä brodeerausta nykytaiteeseen tuovan Fimbria -kollektiivin jäsenet Ruotsista. Nähtävästi en ollut ainoa joka oli hämmentynyt Venäjän stipendiaatin erikoisesta ilmestymis- ja katoamistempusta. Ilmassa oli ääneen lausumatonta huolta. Tämä heijastui paneelikeskusteluun, josta huomattava osa käytettiin kehumalla kilvan aiempia Venäjä-yhteistyöhankkeita. Ja miksipä ei: rajat ylittävä yhteistyö on pohjoisessa erityisen luontevaa ja itärajankin takaa on saatu sekä ystäviä että lämpimiä muistoja. Hyväntuulista jutustelua varjosti kuitenkin epävarmuus, sillä eihän Barentsin alueen kulttuuriyhteistyötä ole tarkoitettu ihan tällaiseksi, että piipahdetaan ottamassa valokuvat ja sitten häivytään. Mukavasta yhteisestä kokoontumisesta jäi kieltämättä vähän ikävä sivumaku, joka ei enteillyt parempia aikoja.

Eikä parempia aikoja tullut. Tuli helmikuu 2022, jolloin kansainvälinen yhteisö seurasi järkyttyneenä Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Tulivat kiristyvät pakotteet, joiden myötä myös monet kulttuurijärjestöt ilmoittivat katkaisevansa yhteistyön venäläisten kumppaneidensa kanssa. Tulivat sinikeltaiset tunnukset somen profiilikuviin ja We Stand with Ukraine – julistukset (jotka joskus johtivat myös tekoihin, joskus eivät). Nykytaiteen tiedotuskeskus Frame jakoi ukrainalaisten kulttuuritoimijoiden vetoomuksen, jossa vaaditaan rajoittamaan Venäjän edustajien läsnäoloa kulttuurikentällä.

Jos joku oli joskus luullut, että taide voisi tapahtua irrallaan yhteiskunnallisesta todellisuudesta, oli se kuvitelma nyt karissut. Politiikka oli palannut taiteeseen. Muutaman kuukauden takainen Venäjä-yhteistyötä ylistävä eetos oli poissa. Nyt ei enää kysytty, miten saataisiin venäläiset mukaan. Nyt kysyttiin, miten päästä Venäjä-yhteistyöstä eroon. Yksityishenkilöistä pakotteiden kohteeksi ovat joutuneet ne, joiden “katsotaan olevan vastuussa pakotteilla vastustettavasta toiminnasta“. Taiteilijat harvemmin kuuluvat tähän joukkoon, eikä kategorisia pakotteita taiteentekijöitä kohtaan olekaan asetettu, ainakaan virallisesti. On kuitenkin vaarana, että pakotteiden massiivisuus johtaa passivoitumiseen myös taidekentällä. Voi tuntua helpommalta luopua yhteistyöstä Venäjällä asuvien taiteilijoiden kanssa, ihan kaiken varalta. Tällöin unohtuu, että pyrkimyksellä turvallisuudentunteen maksimointiin (eli kaiken sellaisen sulkeminen ulos mihin liittyy epävarmuuksia) on taipumus lisätä vain varautuneisuutta, ei turvaa. Mukautumisen paine korostuu poikkeusaikoina, ja etenkin nyt kun sanoista, asenteista ja ajatuksista on tullut Venäjän harjoittaman informaatiosodankäynnin ase ja maalitaulu.

Yksi pahantahtoisen vaikuttamisen tavoitteista on saada meidät tekemään itsellemme haitallisia päätöksiä. Hahmottoman uhkan aiheuttamassa kriisin ilmapiirissä eläminen voi johtaa epätietoisuuden tilaan, jossa on vaikea valita mitään siinä pelossa, että erehtyy vahvistamaan omalle yhteiskunnalleen vihamielistä agendaa. Uhkaan reagoinnin lisäksi tarvitaankin myös proaktiivisuutta: vaikka välillä onkin tarpeen pohtia myös ulkopuolelta tulevia vaikuttimia, vielä tärkeämpää on keskittyä toteuttamaan niitä arvoja ja unelmia, jota me itse olemme itsellemme yksilöinä ja yhteiskuntana asettaneet. Taiteen kautta on mahdollisuus palauttaa yhteys omaan henkilökohtaiseen kokemukseen, ja sitä me totisesti tarvitsemme näinä aikoina. Taide voi myös parantaa epävarmuuden ja epämukavuuden sietokykyä.  Tarvitsemme hankaluuden sietämisen taitoa, koska tarvitsemme toisiamme. Tarvitsemme taiteen luontoa: kykyä katsoa sumeaan peiliin, rakentaa pesä tuuleen, istuttaa se omenapuu, vaikka olisimme juuri kuulleet, että huomenna aurinko kuolee.

Lapin taiteilijaseura on suomalaisittain siitä erityinen paikallisseura, että sen toiminta-alue ulottuu kolmen muun valtion rajoille. Monet pohjoisen yhteisöt ovat ylirajaisia ja yhteistyö naapurimaissa toimivien taiteilijoiden ja taidejärjestöjen kanssa onkin itsestäänselvyys. Myös Venäjä-yhteistyöllä on tärkeä merkityksensä Lapin kulttuurielämälle. Taiteilijaseura on taannoin saanut Opetus- ja kulttuuriministeriöltä ison hankerahoituksen suomalais-venäläistä taidevaihtoa varten, joten rovaniemeläiseen galleria Napaan oli suunniteltu toukokuuksi 2022 ryhmänäyttely, johon oli kutsuttu mukaan sekä suomalaisia että Venäjältä lähtöisin olevia taiteilijoita. Venäjän hyökättyä Ukrainaan näyttelyn toteuttamista epäröitiin, mutta perinpohjaisen harkinnan jälkeen se päätettiin kuitenkin järjestää (en ole itse ollut tässä näyttelyhankkeessa mukana, mutta olen seurannut prosessia aktiivisesti). Venäjä-painotus tosin häivytettiin näyttelyn nimestä ja galleriassa esillä olleesta lyhyestä tiedotetekstistä: yleisluontoisesti nimetty Voice of Artists tähdensi taiteilijoidensa olevan Siperiasta tai asuvan Suomessa ja muualla Euroopassa. Näyttelyn kerrottiin olevan “kannanotto taiteen yhteiskunnallisen merkityksen tunnistamisen puolesta”. Lapin taiteilijaseuran sivuilta löytyy tosin pidempi esittelyteksti, jossa näyttelyn kuraattori Tanja Koistinen avaa pohdintojaan sananvapaudesta ja erityisesti alkuperäiskansojen vaikeuksista nykyisessä maailmantilanteessa.

Syanda Yaptik: “Refocusing attention” (käsintehty albumi, valokuvia, tekstiä, 2019) Taiteilijan ohjeistus teoksen yhteydessä: “In this album you can choose one picture and take it with you. But in return, you have to leave a story here that happened to you as a child.” Kuvassa on Savu E. Korteniemen valitsema kuva ja kirjoittama teksti.

Tosiaan, taiteen olemassaolo itsessään voi olla jo kannanotto, jonka julki tuominen vaatii rohkeutta. Kävin katsomassa näyttelyn, joka kosketti minua enemmän kuin mikään pitkään aikaan; ei niinkään teosten itsensä vuoksi, vaan siksi että näyttely ylipäätään oli olemassa. Selatessani Jamalin Nenetsiasta kotoisin olevan taiteilijan Syanda Yaptikin valokuva-albumia (josta sai ottaa mukaan yhden kuvan, jos kirjoittaisi kuvan tilalle lapsuustarinan) ajattelin, kuinka haurasta tämä kaikki on: tämä hetki, kun teoksen kautta vieras kurottautuu kohti ja minä hänen, tuntemattoman, puoleen. Kun katseeni ohittaa ja tarkentuu, kun saan piristyä tai kyllääntyä taidenäyttelyssä, joka on yhtä aikaa ainutkertainen ja taas sitä samaa. Kun arvaan ennalta mitä tuleman pitää ja ilahdun pienistä oivalluksista. Kuinka haurasta tämä on: nämä henkilökohtaiset eleet ja ilmaisun monesti koetellut keinot. Kuinka arvokasta onkaan, että voin olla tässä ja nyt, niin kuin monesti ennenkin. Kuinka arvokasta onkaan tavanomaisuus. Kuinka katoavaista.

Taiteen voisi ajatella olevan juuri se paikka, jossa olisi mahdollista tehdä näkyväksi ihmisten ja yhteiskunnan monimutkaisia suhteita ja kipeitä kysymyksiä. Voisi kuvitella, että myös tässä ajassa – kun Eurooppa on uudenlaisen uhkan edessä ja Venäjän johto on riisunut naamioitaan – juuri taiteilijoiden välinen vuorovaikutus olisi se mikä voisi tuoda surun ja huolen keskelle ajattelun, levon ja heräämisen paikkoja. Haluaisin yhä uskoa, että ihmisten eristäminen toisistaan ei olisi ratkaisu missään olosuhteissa. Ennen kaikkea haluaisin uskoa siihen, että olisimme vähitellen siirtymässä sellaiseen nationalismin jälkeiseen aikaan, jossa ihmistä määrittäisivät muut seikat kuin hänen kansallisuutensa.

On kuitenkin käynyt päin vastoin: kun arktisen taiteen huippukokouksen Arctic Art Summitin kotisivuilla julkaistiin esittely vuoden 2021 Young Arctic Artists -näyttelystä, oli taiteilijaduo Alina Belyaginan (RUS) ja Amie Jammehin (GM/SWE) tanssiperformanssin Image we combat with dokumentaation yhteyteen lisätty huomautus että “teos on toteutettu ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan”. Lause antoi ymmärtää, että venäläistaustaisen henkilön tekemää taidetta ei voisi enää nykytilanteessa esittää – ja että myös me näyttelyn kuraattorit ja tuottajat olisimme olleet yksissä tuumin kyseistä lausumaa rustaamassa (vastaava huomautus on nähtävästi lisätty kaikkiin julkaisuihin, joissa esitellään venäläisyhteistyötä). On tragikoomista, että arktista taidetta edistävän instituution viestintä niputtaa samaan vältettävien asioiden nippuun Venäjän yhteiskunnan väkivaltaista kulttuuria kriittisesti käsittelevän taideteoksen ja pakotteiden varsinaisena kohteena olevan Venäjän roistokratiasta hyötyvän eliitin. No, siinäkin olisi pohdittavaa, mitä arktisen taiteen huippukokous on ilman Venäjän federaation alueelta tulevien (usein alkuperäiskansoihin kuuluvien) taiteilijoiden läsnäoloa, mutta jätetään se toiseen kertaan.

Sain myös kuulla Arctic Art Summitin organisaation hyllyttäneen edellä mainittua Voice of Artist -näyttelyä koskevan artikkelin; tosin perusteena ei suoraan käytetty taiteilijoiden kansallisuutta, vaan sitä että teokset olivat näyttelyssä myynnissä, ja Venäjältä tulevat taiteilijat saattaisivat siten hyötyä näyttelystä taloudellisesti, ainakin teoriassa. Tässä kohtaa vältettäviin yhteistyötahoihin luettiin myös ne näyttelyyn osallistuneet Siperian alkuperäiskansojen jäsenet, joiden ainoa rike on, että he ovat sattuneet syntymään Venäjän federaation alaisuuteen.

Venäjällä asuvien alkuperäiskansojen ennestäänkin heikon aseman ja pakotepolitiikan aikaansaaman cancel-eetoksen törmäys jäi mietityttämään. Käykö tässä niin, että halutessamme tuomita Venäjän hyökkäyssota ja tukea sodan uhreja ja pakolaisiksi joutuneita ukrainalaisia, ajaudumme poikkeustilan ilmapiiriin, jossa hämärtyy käsitys yhtäläisistä ihmisoikeuksista. Yhteyden katkaiseminen toisiin on ihmisen kaltaiselle sosiaaliselle eläimelle yksi julmimmista teoista. Meidän yhteinen planeettamme ja sen elonkehä kärsii sotien, vallanhimon ja ahneuden seurauksena, ja sodan välittömien uhrien lisäksi kaikkein hauraimmassa asemassa ovat ne ihmiset ja ihmisryhmät, jotka ovat historiallisesti kärsineet eniten hegemonisessa asemassa olevien valtioiden nationalistisesta ideologiasta ja valloitushaluisesta kolonialismista.

Kuva Voice of Artists -näyttelystä. Oikealla: Piia Lieste: “installaatio (Magic hands, Block, Filt(h)er, Bottled)” (paperiposliini, metalli, muovi, hulevesi, 2022). Vasemmalla seinällä: Johannes Heikkilä: “Four chairs and a table. Apple on the table.” (akryyli kankaalle 2022). Kuvaaja: Savu E. Korteniemi.

Arktisen alueen alkuperäiskansat joutuvat ottamaan kantaakseen meidän valintojemme seuraukset. Talomme ovat lämmenneet ja leipämme on paistettu heidän maidensa pilaamisen kustannuksella. Ja mikä on meidän kiitoksemme? Sekö että sanomme, että heidän on otettava vastuu päätöksistä, joita heidän sotaisa alistajansa tekee kaukaisessa Moskovassa? Entä mikä meidän vastuumme sitten on? Kuvittelemmeko vapauttavamme itsemme sillä, että käännämme katseemme toisaalle?

Mitä enemmän mietin sanomisen ja ilmaisun mahdollisuutta ja mahdottomuutta, sitä vähemmän minulla on sanoja. Siksi lainaan sanoja eräältä Voice of Artists -näyttelyyn osallistuneelta Siperian alkuperäiskansoihin kuuluvalta taiteilijalta, joka jää tässä yhteydessä nimettömäksi turvallisuussyistä. Puheenvuoro on julkaistu alun perin kyseisen näyttelyn yhteydessä. Suomennos on omani – alkuperäinen englanninkielinen teksti löytyy alta.

Ystävilleni lännessä

Toivon teidän huomaavan, että me – pohjoisen alkuperäiskansat – olemme myös Venäjän kansalaisia. Joillakin yhteisöistämme ei ole internet-yhteyttä edes rauhallisina aikoina, mikä yhtäältä vaikeuttaa huomattavasti osallistumisen mahdollisuuksia globaaleissa yhteyksissä, toisaalta katkaisee pääsyn vaihtoehtoisen tiedon äärelle. Yhteyksien puute käytännössä pyyhkii pois meidän olemassaolomme.

Ennen kuin kiusaatte ja pilkkaatte, pyytäen ulkomaisia instituutioita estämään mahdollisuutemme puhua ja tulla kuulluksi, pyydän teitä tarkastelemaan omia etuoikeuksianne. Demokratian mukavuudet, joita kunnioitetut valtionne teille tarjoavat, eivät toimi siinä paikassa jota me kutsumme kodiksemme. Onko tarpeen mainita, että meidän äänemme on läpi historian systemaattisesti vaiennettu tässä maassa yhä uudestaan?

Tai että ilmaston lämpeneminen on jo nyt vaarantanut ruokaturvan, ja tilanne pahenee määrättyjen pakotteiden myötä.

Me haluaisimme elää rauhassa, ja toivomme että tulevaisuudessa vallitsisi laajempi ymmärrys puhuessamme tästä maasta – että nähtäisiin täällä olevan kolonisaation seurausten kanssa eläviä ihmisiä, jotka katsotaan edelleen osaksi tätä maata, riippumatta siitä mitä he itse tahtovat.

To all my friends in the West

I hope you realize that we – indigenous people of the North are also residents of the Russia. Some of our settlements don’t have internet connection whatever even in peaceful times, which makes it super complicated not only to participate in global context, it cuts off alternative information and erases our factual presence. So before you bash and banter, and ask foreign institutions to cut off some existing outlets for us to speak up and be heard, please check your own privileges. Comforts of democracy, that your respected countries provide you with, has not been practiced in the spaces we call home. Is it needed to mention that our voices have been historically, systematically silenced in this country again?

Or that complications of global warming already made the food security an ongoing problem, which will intensify with the imposed sanctions?

We do wish to live in peace, and hope that in the future there could be a broader understanding when we talk about this country – that there are people who are existing in a residue of a colonisation, and regardless of their desire still concidered as part of that country.

Teksti ja teoskuvat: Savu E. Korteniemi

Kirjoittaja on kuvataiteilija (KuM) ja vapaa kirjoittaja, joka asuu ja työskentelee Rovaniemellä.

Hän on ollut Lapin taiteilijaseuran hallituksen jäsen vuosina 2018-2021 ja toimii tällä hetkellä LTS:n kansainvälisen toiminnan työryhmässä. Korteniemi on toiminut Lapin taiteilijaseuran tuottaman Young Arctic Artists -näyttelysarjan kuraattorityöryhmässä vuodesta 2020 alkaen. www.korteniemi.eu

Näyttely Young Arctic Artists 2021“Kamppailu / Fight” järjestettiin Rovaniemellä Galleria Napassa ja Studio Mustanapassa 4. – 28.9.2021 ja Alattiossa Norjassa Alta Kunstforening galleriassa 23.10. – 4.11.2021. Kuraattorityöryhmän jäsenet: Savu E. Korteniemi (FIN), Panu Johansson (FIN) sekä vierailevat kuraattorit Åsne Kummeneje Mellem (Kven/NOR) ja Katriina Pedersen (Kven/NOR).

Savu E. Korteniemi ja Panu Johansson on myös kutsuttu mukaan vuoden 2022 Arctic Art Summitiin osana Suomen delegaatiota, mutta heidän osaltaan matka jää toteutumatta rahoituksen puuttumisen vuoksi.

Voice of Artists järjestettiin 7.5. – 31.5.2022 Galleria Napassa ja Studio Mustanapassa, Rovaniemellä. Kuraattorina toimi Tanja Koistinen.