Teksti: Martta Heikkilä 3.3.2015
Blogien tehtävänä on usein kertoa asioista, joita kirjoittajan mielessä on juuri nyt. Blogit ovat ilmauksia asioille, joita kirjoittaja on ajatellut lähiaikoina, mieluiten tänään. Sanakirjan mukaan blogikirjoittelua luonnehtii ajankohtaisuus, spontaanius ja henkilökohtaisuus. Siten blogit, kuten myös varhaisempi rinnakkaisilmiö kolumnit, välittävät usein yleisiä kuulumisia maailmasta, uutisten ja ilmiöiden synnyttämiä reaktioita – mutta niin, että näihin yhdistyy kirjoittajan kannanottoja ja kokemuksia sellaisina kuin jokaisen yksilöllinen mielenlaatu siivilöi ja heijastaa niitä.
Ajattelen, että blogien tarkoitus on tulkita aikaa ja ilmaista sitä, mikä liikkuu ajassa. Blogien tempo on siksi väistämättä nopea, ja blogitekstien kommunikaatio on sidoksissa omaan hetkeensä. Blogit lienevät siksi usein kiireistä kirjoitusta, viestejä siitä, mitä pidän tärkeänä tällä minuutilla.
Entä asiat, jotka pysyvät ja muuttuvat ihmisen elämässä, asiat, jotka eivät ole päivänkohtaisia vaan kenties eliniän mittaisia? Miten kirjoittaa henkilökohtaisista ja samalla kaikkia koskettaneista asioista, joista ei synny uutista tai polttavaa näkökulmaa?
Näitä varten on kirjallisuus. Talven mittaan olen lukenut vaihtelevaan tahtiin kirjailija Raija Siekkisen novelleja. Siekkinen (1953–2004) oli Kotkassa asunut kirjailija, jonka tuotanto sai arvostusta ja huomionosoituksia hänen lyhyeksi jääneenä elinaikanaan. Siekkinen palkittiin 1980- ja 1990-luvuilla muun muassa kirjallisuuden valtionpalkinnoin, ja vuonna 1991 hänen novellikokoelmansa Kuinka rakkaus syntyy nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Siekkisen tuotannosta tunnetaan ehkä parhaiten juuri hänen kahdeksan novellikokoelmaansa, joista ensimmäinen, Talven tulo, ilmestyi vuonna 1978. Novellien lisäksi kirjailija julkaisi romaaneja, lastenkirjoja ja näytelmiä. Näytelmistä osa löytyi vasta useita vuosia hänen kuolemansa jälkeen.
Saamistaan huomionosoituksista ja suhteellisen tiheästä julkaisutahdista huolimatta Siekkinen tunnetaan parhaiten siitä, että hänet tunnetaan huonosti. Tätä mieltä on ainakin Joel Haahtela, joka on kirjoittanut Siekkisestä romaanin
Haahtelalle Siekkinen on arvoitus, johon hän paljolti turhaan etsii vastauksia kirjailijan niukoista julkisista elämäkerta- ja arkistotiedoista. Arkistoja ei ehditty saada talteen, sillä suuri osa Siekkisen omista käsikirjoituksista ja muusta aineistosta tuhoutui asuntopalossa, jossa myös kirjailija menehtyi. Haahtelan, tai oikeammin hänen kirjallisen hahmonsa, halu selvittää ”totuus” kirjailijasta piinaa sekä lukijaa että kirjan kertojaa. Tässä pakkomiellettä lähestyvässä halussa olen näkevinäni ironiaa sitä ajatusta kohtaan, että kirjailijan elämä olisi lopullinen avain hänen teostensa tulkintaan. Mikä on meille totta?
Siekkisen tapauksessa jäljelle ei ole jäänyt kirjailijan henkilöä vaan teokset. Ne ovat kaiken lähtökohta. Siekkisen kirjoissa itseäni kiinnostaa se, mikä ylittää ajan, se, mikä on yleispätevää ja ajatonta ja samalla henkilökohtaista, suoraan lukijaa puhuttelevaa. Vaihtelevanpituisten novellien sävy on toteava, asiat ja henkilöt useimmiten arkisia ja epädramaattisia. Jossakin silti aina kuohahtaa – sanavalintojen vivahteisiin ja yksittäisiin lauseisiin kätkeytyy käännekohtia, järkytyksiä ja odottamattomia tapahtumia. Niitä ei aina edes tahdo huomata, sillä käänteet ovat usein vain olosuhteiden ja sanojen kerrostumia, joista ei välttämättä voi edes sanoa, milloin ne ovat saaneet alkunsa ja mihin päättyvät.
Kirjoitusta voisikin kutsua eksistentialistiseksi: Siekkinen kertaa henkilöidensä tavanomaisia toimia, rutiineja, yksinäisyyttä ja sitä kehystäviä esineitä, väläyttää henkilöidensä elämän yksittäisiä hetkiä ja niiden herättämiä ajatuksia. Lopulta tosiasioiden ja kokemusten paino kasautuu niin, että mikään ole enää entisensä. Jotakin muuttuu, mutta kuin vaivihkaa. Näennäisen tapahtumattomuuden keskelle kuin tavoittamattomaksi katoamispisteeksi jäävät asiat ovat liikkeen ja tapahtumisen hiljaisessa ytimessä. Ne sijaitsevat usein olosuhteissa, joita kirjailija kuvaa sanoilla ”asunto”, ”mökki”, ”työpaikka”. Kyseessä on mikä tahansa paikka – ei enempää eikä vähempää, tarkennuksia ei kaivata. Kun henkilöhahmot nimetään, he ovat ”nainen” tai ”mies”, tai heitä kutsutaan vain etunimeltä, joka poikkeuksetta on hyvin tavallinen. Tuntuu kuin kirjailija haluaisi minimoida lukijan tarpeettomat mielikuvat, tai sitten jättää niille tilaa melkein rajattomasti. Siekkisen tekstit antavat toivoa: näinkin voi kirjoittaa, näin voi kokea, näin ehkä muutkin ovat tunteneet.
On kirjoitusta, joka blogien tapaan reagoi ohimenevään ja kertoo sen henkilökohtaisista ulottuvuuksista. On myös kirjoitusta, joka näyttää, että ohimenevässä voi piillä jotakin ajatonta ja henkilökohtaista laajempaa. Molempia lajeja tarvitaan, molemmilla on merkitystä.