Olohuoneen keskipiste? Kotimusisoinnista ja pianonsoiton sukupuolittuneesta kulttuurihistoriasta

Suomen Kuvalehti teki hiljattain (20.10.) jutun kaatopaikoille päätyvistä pianoista – soittimista, jotka ovat ehkä kulkeneet perheissä vuosia ellei vuosikymmeniä, mutta menettäneet käyttöarvoaan soittajien puutteessa. Jutussa avattiin hyvin pianonsoiton, pianoteollisuuden ja pianopedagogiikan vaiheita sotienjälkeisessä Suomessa.

Pianon kulttuurisella merkityksellä olohuoneen keskipisteenä – tai ”leirinuotiona”, kuten jutussa kuvailtiin – on kuitenkin pitempi historia, joka liittyy erityisesti yhteiskuntaluokkaan ja sukupuoleen.  Artikkeli herättikin pohtimaan sekä tätä historiallista kontekstia että omaa henkilökohtaista pianosuhdetta. Kotonani asuu Yamaha-merkkinen pystypiano, jota tätä nykyä käytän lähinnä silent-ominaisuudella – eli kuulokkeilla – työhöni liittyvien suttuisten nuottikäsikirjoitusten prima vista -tavaamiseen.

***

Pianonsoiton (sukupuolittunutta) kulttuuri- ja sosiaalihistoriaa on tutkittu sekä Suomessa että muualla maailmassa laajalti.[1] Kuten Kuvalehden jutussa tuotiin esille, pianonsoitto on aikoinaan ollut oleellinen osa säätyläistyttöjen kasvatusta. Soittimella on hyvin naisvaltainen historia, joka heijastuu myös tähän päivään. Ilmiö on paikannettavissa etenkin 1800-luvulle, ja se liittyy pitkälti niin sanotun sivistysporvariston kulttuuri-ihanteisiin sekä niissä vallinneisiin käsityksiin naisten asemasta yhteiskunnassa.[2]

Ensinnäkin pianoa pidettiin keski- ja yläluokan naisille sosiaalisesti hyväksyttynä soittimena. Naisen tuli yleisesti ottaen näyttää viehättävältä ja siveelliseltä, minkä pianon soittoasento mahdollisti – toisin kuin esimerkiksi sellon tai puhallinsoitinten.[3] Lisäksi naisilla oli avainrooli porvariskotien sekä salonkien koti- ja puolijulkisessa musisoinnissa.[4] Perheen naisten pianonsoittotaidosta – ja salongissa tai oleskeluhuoneessa seisovasta pianosta – tuli näin ollen sivistyneen, kunniallisen ja suhteellisen varakkaan kodin statussymboleita.

Pianonsoittotaito oli siis valttia avioliittomarkkinoilla, mutta 1800-luvulla siitä tuli myös itsenäisesti elantonsa ansaitsevien keskiluokan naisten suosima ammatti.[5] Pianonsoiton opetus ja etenkin musiikin varhaiskasvatus olivat naisille hyväksyttyjä tapoja elättää itsensä – sekä yksityisinä ammatinharjoittajina että myöhemmin musiikkioppilaitoksissa. Helsinginkin kokoisessa kaupungissa oli lukuisia yksityisopettajina toimineita pianistinaisia, joiden tunneilla saattoi opetella soiton alkeet.

Pianonsoiton suosio erityisesti naisten ja tyttöjen keskuudessa herätti myös julkista keskustelua ja irvailuakin, kuten allaolevasta karikatyyristä käy ilmi. Satiirin kärki kohdistuu tässä kuvan äitiin, joka mahtailee pianoa soittavan tyttärensä taidoilla – tyttö on edistynyt niin vauhdilla, että soittaa pian yksikseen nelikätisiä kappaleita.

Karikatyyrikuva pianoa soittavista naisista 1800-luvulta
Naisten pianonsoittointoa karikatyrisoituna Turun lehdessä 13.10.1888 (Kuvalähde: Kansalliskirjasto).

Aikakauden porvarillisessa ihannekuvastossa musisointi kuului myös sivistyskodin äidin tehtäviin. Tätä havainnollistavat erinomaisesti ruotsalaisen säveltäjän Alice Tegnérin (1864–1943) huippusuosittujen lastenlaulukokoelmien kansikuvat sekä otsikko – ”Laula, äiti, kanssamme” (Sjung med oss, mamma). Kysyntä helpoilla pianosäestyksillä varustetuille lasten-, koulu- ja joululauluille olikin 1900-luvun alussa kovaa, mikä on tullut esille Susanna Välimäen kanssa toteuttamassamme suomalaisia säveltäjänaisia kartoittavassa tutkimushankkeessa. Esimerkiksi Sinivuorten yö -joululaulustaan tunnetun suomalaisen säveltäjä-kansakoulunopettaja Sofie Litheniuksen (1847–1926) lastenlaulu- ja laululeikkikokoelmat myivät erittäin hyvin. Aiheissa suosittiin niin ikään keskiluokan ihanteisiin sopivia teemoja – isänmaallisuutta, kristillisyyttä ja ahkeraa työntekoa.

Sjung med oss mamma -kokoelman kansi
Alice Tegnérin Sjung med oss, mamma -kokoelman kannessa kuvattu keskiluokkainen perheidylli vuodelta 1891 (Kuvalähde: Svenskt visarkiv).

Kaikki yli sadan vuoden takaiset joulu- ja lastenlaulut eivät tästä syystä ole kestäneet aikaa, eikä niihin tule suhtautua kritiikittömästi. Niissä korostuvat muun muassa binääriset ja heteronormatiiviset sukupuoliroolit (äidit leipovat ja hoitavat kotia, isät käyvät työssä), voimakas uskonnollisuus sekä valkonormatiivisuus. Joukosta löytyy kuitenkin suotta unhoon jääneitä, muun muassa eläinaiheisia lauluja. Jos omistat edelleen pianon – tai vaikka et omistaisikaan – suosittelen kaivamaan jostakin esille esimerkiksi Sofie Litheniuksen Pikkulintujen joulu -laulun (Småfåglarnas jul, 1898).

Omana aikanaan tällaisia lauluja ei konventionaalisuudestaan huolimatta pidetty musiikillisesti kovin merkityksellisinä. Nykyperspektiivistä ajatus tuntuu hassulta: emmehän arvostele aforismia samalla mittapuulla kuin esimerkiksi romaania. Lasten- ja joululauluihin kiteytyy todella monia tärkeitä muistoja ja tunteita – osa varmasti kipeitä tai vaikeitakin – jotka voivat parhaimmillaan saada oman pianonsoiton tai musiikkisuhteen tuntumaan uudella tavalla relevantilta. Törmäsin tutkimuksessani hiljattain Elna Huttusen 1930-luvulla julkaisemaan, sittemmin unohtuneeseen Hiirimuorin joulu -lauluun. En ollut muistanut koko kappaleen olemassaoloa varmasti yli kahteenkymmeneen vuoteen, mutta tiesin heti jommankumman isoäideistäni laulaneen sitä minulle lapsena. Kokemus oli todella vahva: mieleen tulivat jopa äänenpainot ja karakterisoinnit.

***

Koska olen historioitsija enkä musiikin ammattilainen, en ota tässä kirjoituksessa kantaa siihen, mitä ”piano-ongelmalle” pitäisi tehdä tai miten pianonsoittoa pitäisi opettaa. Menneisyyden tutkijan ammattitauti on kaiken mahdollisen säilyttäminen, ja siitä näkökulmasta vanhojen pianojen romuttuminen tuntuu surulliselta – jokaisella soittimella on kuitenkin takanaan ainutlaatuinen tarina.

Viime keväänä törmäsin Tarton Johanneksen kirkon (Jaani kirik) tornissa yllättäen pianonäyttelyyn, jossa oli esillä tunnettujen virolaisten musiikkipersoonien soittimia – muun muassa säveltäjä-kuoronjohtaja Miina Härman soitin. Idea oli hauska ja kutkuttava: keskiaikaisen kivikirkon tornissa ei yleensä odota näkevänsä kymmentä pianoa, joiden raahaaminen paikan päälle lienee jo yksistään ollut melkoinen operaatio. Ilmeisesti näyttely oli osa Etelä-Viroon Holdreen perustetun Viron kansallisen pianomuseon (Eesti rahvuslik klaverimuuseum) kokoelmaa, jonka tavoitteena on pelastaa ja asettaa näytteille mahdollisimman paljon virolaisvalmisteisia pianoja ja esitellä yleisölle paikallisen soitinrakentamisen historiaa. Museokokoelmilla ja niihin käytettävissä olevilla resursseillakin on toki rajansa, eikä kaikkia pianoja voi pelastaa, vaikka historioitsijaa kiinnoistaisi niistä jokaisen tarina.

Kuvassa Miina Härmalle kuulunut pystypiano
Perimätiedon mukaan Miina Härmalle kuulunut pystypiano Tarton Johanneksen kirkon pianonäyttelyssä keväällä 2022 (Kuva: Nuppu Koivisto).

Entisenä kerrostaloasujana ja sunnuntaisoittelijana ymmärrän myös soittimen valintaa koskevat taloudelliset ja käytännölliset realiteetit. Ei ole miellyttävää tehdä sormiharjoituksia tai veivata kappaleiden kimurantteja kohtia ilman kuulokkeita, jos tietää hermostuneen naapurin kyttäävän korva seinässä, vaikka silent-ominaisuudella tai sähköpianolla soittaminen ei ole sama asia kuin akustisesti harjoitteleminen.

Muutin hiljattain rivitaloon ja rakentelin samalla pilvilinnoja säännöllisestä kamarimusisoinnista. Toistaiseksi idea on jäänyt toteutumatta: töiden, sosiaalisen elämän ja muiden menojen ohella ei koskaan (muka) ehdi tai jaksa. Huomaan myös edelleen arastelevani soiton kuulumista seinien läpi, vaikka talossamme on erinomainen äänieristys ja poikkeuksellisen mukavat naapurit. Yhtälöön liittyy toki myös niin sanotun klassisen musiikin kulttuurista omaksuttu täydellisyyden tavoittelu, jossa harrastajankin on vaikea sietää omaa epävarmuutta ja virheitä. Puolisoni joutui kirjaimellisesti piilottamaan pianon kuulokkeet, jotta rohkaistuisin harjoittelemaan säännönmukaisesti ilman niitä.

Ehkä kuitenkin uskallan ensi jouluna soitella Litheniuksen lastenlauluja – siitä huolimatta, että naapuritkin saattavat kuulla.

Teksti ja Kuva: Nuppu Koivisto

Kirjoittaja on (musiikin) historiantutkija ja pianistin tytär, joka muistaa virityttää omaa soitintaan häpeällisen harvoin.

Arkistokuvat: Kansalliskirjasto ja Svenskt visarkiv

 

Lähteet ja kirjallisuus

Hoffmann, Freia. Instrument und Körper: Die musizierende Frau in der bürgerlichen Kultur. Frankfurt am Main: Insel Verlag 1998.

Mustakallio, Marja 2003. Mustakallio, Marja. ”’Teen nyt paljon musiikkia’: Fanny Henselin (1805–1847) toiminta modernisoituvassa musiikkikulttuurissa”. Väitöskirja, Åbo Akademi 2003.

Myers, Margaret. Blowing Her Own Trumpet: European Ladies’ Orchestras & Other Woman Musicians 1870–1950 in Sweden. Väitöskirja (Skrifter från musikvetenskapliga avdelningen 30), Göteborgs Universitet 1993.

Penttilä, Pauliina 2022. ”Hellas 42457 etsii uutta kotia”. Suomen Kuvalehti 20.10.2022. [https://suomenkuvalehti.fi/paajutut/hellas-42457-etsii-uutta-kotia-pianoista-hankkiudutaan-nettikirppiksilla-eroon/]

Rahkonen Margit, Konttori-Gustafsson, Annikka & Kuikka, Markus (toim.) 2016. Kartanosta kaikkien soittimeksi – pianonsoiton historiaa Suomessa. Helsinki: DocMus. [https://taju.uniarts.fi/handle/10024/7075]

Rahkonen Margit, Konttori-Gustafsson, Annikka & Kuikka, Markus (toim.) 2019. Kartanosta kaikkien soittimeksi II – pianonsoiton historiaa Suomessa. Helsinki: DocMus. [https://taju.uniarts.fi/handle/10024/7141]

Schweitzer, Claudia, “… ist übrigens als Lehrerinn höchst empfehlungswürdig”. Kulturgeschichte der Clavierlehrerin. Bis-Verlag: Oldenburg 2008. [http://oops.uni-oldenburg.de/792/1/schist08.pdf]

Tick, Judith. ”Passed Away is the Piano Girl: Changes in American Musical Life, 1870–1900”. Teoksessa Women Making Music: The Western Art Tradition, 1150–1950 (toim. Bowers, Jane & Tick, Judith, Urbana & Chicago: University of Illinois Press 1987), s. 325–348.

Timmermann, Volker. ”’Das Violoncello aber, dieser halbgewachsene Mann…’ Violoncellistinnen in den 50er und 60er Jahren des 19. Jahrhunderts”. Teoksessa Musik und Emanzipation: Festschrift für Freia Hoffmann zum 65. Geburtstag (toim. Gerards, Marion & Grotjahn, Rebecca, Oldenburger Beiträge zur Geschlechterforschung 12, Oldenburg: BIS Verlag 2010), s. 111–118.

Viron kansallisen pianomuseon (Eesti Rahvuslik Klaverimuuseum) verkkosivut. [https://holdreloss.ee/klaverimuuseum]

Välimäki, Susanna. ”Säveltävien naisten elämäkerrat esille – Uusi tieto muokkaa sekä historiakuvaamme että tulevaisuutta”. Vähäisiä lisiä -blogi 6.4.2021 (SKS). [http://neba.finlit.fi/blogi/saveltavien-naisten-elamakerrat-esille-uusi-tieto-muokkaa-seka-historiakuvaamme-etta-tulevaisuutta/#more-3394]

Viitteet

[1] Esim. Rahkonen, Konttori-Gustafsson & Kuikka (toim.) 2016 ja 2019; Tick 1987; Schweitzer 2008.

[2] Esim. Hoffmann 1998.

[3] Instrumenttivalintojen sukupuolittuneisuudesta ks. esim. Myers 1993; Timmermann 2010.

[4] Ks. esim. Mustakallio 2003.

[5] Esim. Schweitzer 2018, 356.