Helsingin Sanomien (26.8.2007; 25.7.2007), Rondon (kesäkuu 2007) ja Presso-lehdenkin (11.8.2007; 25.8.2007) sivuilla on käyty mielipidepalstoilla kiivasta keskustelua musiikin ylä- ja alaluokasta. Kaksituhattaluvun näkökulmasta keskustelu tuntuu uskomattomalta. Viime vuosituhannen puolivälissä jotkut elitisti-intellektuellit hairahtuivat leimaamaan populaarimusiikin ala-arvoiseksi kapitalistiseksi huumeeksi. Luulisi, että tänä päivänä sivistys olisi levinnyt niin laajalle, että vain harva haluaisi osoittaa edellisen kaltaista kapeakatseisuutta. Tai ainakin haluaisi pitää mielipiteensä omana tietonaan.
Vaikuttaa kuitenkin siltä, että niin sanotusta sivistyneistöstä sivistys on kaukana. Taidemusiikkikulttuurin johtohahmot Esa-Pekka Salosesta Suomen musiikkioppilaitosten liiton toiminnanjohtajaan ja Suomen musiikkineuvoston pääsihteeriin Timo Klementtiseen asti joutuvat oikomaan taidemusiikin kuulijoiden lausahduksia ja vakuuttelemaan, että koko klassisen musiikin kuulijakunta ei pidä omaa musiikkimakuaan korkeimpana premissinä. Sivistynyt taidemusiikin kuulija kuuntelee tänä päivänä myös muuta musiikkia, jopa kevyttä sellaista.
Voisi kuvitella, että tämän kaltainen kansan rivien oikominen ei olisi tarpeen aikana, jona lapsetkin osaavat suhtautua musiikkiin ennakkoluulottomasti ja ymmärtävät, että i-Podiin voi mainiosti syöttää limittäin niin Rautavaaraa, Lindbergiä kuin listahittejäkin. Ja hieman vartuttuaan lapset oppivat huomaamaan, että kriittinen suhtautuminen musiikkiin genreen katsomatta on tarpeen, jotta oppisi erottamaan jyvät akanoista. Myös taidemusiikin säveltäjät sortuvat joskus kliseisiin. Vaikuttaakin siltä, että osaa aikuisväestöämme vaivaa ikävä urautuminen ja kritiikittömyys. Asiat otetaan annettuina, eikä totuttua näkökulmaa haluta laajentaa.
Viimeisin osoitus tästä on Helsingin Sanomissa (26.8.2007) julkaistu mielipidekirjoitus otsikolla ”Klassinen musiikki on vaativampaa kuin rock”, jossa kolmen musiikinharrastajan äiti Mai Allo toteaa, että keskustelussa on unohdettu, että ”klassisen musiikin taitojen saavuttaminen on paljon vaativampaa kuin viihdemusiikin valmiuksien omaksuminen”. Hänestä musiikki ei ole vain kivaa yhdessäoloa, josta syntyy heviä ja muuta yksinkertaista ja helposti omaksuttavaa populaarimusiikkia. Lapsena viulun soittoa inhonnut poika varmasti osaa arvostaa vanhempiensa tarjoamaa kasvatusta aikuisena, kun hän voi siirtää viulun soitossa oppimansa tiedon ja taidon yksioikoiseen populaarimusiikkiin.
Aamukahvini jäi juomatta, kun tajusin, että koulujemme ja musiikkioppilaitostemme laaja-alaisesta musiikkikasvatuksesta huolimatta osa kasvattajistamme ajattelee näin. Täytyykö todella muistuttaa, että muun muassa kansanmusiikki, jazz ja jopa rock ovat musiikin lajeja, joita täytyy opiskella ja harjoitella yhtä lailla, jotta voisi omaksua niiden tekniikan, historian ja estetiikan? Viulun soitossa kovalla työllä opittu taito ei muuntaudu noin vain kyvyksi tuottaa aivan eri musiikkikulttuurin musiikkia. Ovathan rock ja taidemusiikki lähtöisin jo eri mantereiltakin, taidemusiikin ollessa pääasiassa eurooppalaista ja kevyen musiikin afrikkalaisen ja angloamerikkalaisen kulttuurin sulautumaa. Tämä näkyy muun muassa eri notaatiomenetelmissä, terminologiassa, esityskäytännöissä, fraseerauksessa, musiikin rakenteissa, soittotekniikassa ja musiikinsosiaalisessa historiassa vain joitakin seikkoja mainitakseni. Oopperalaulajasta ei tehdä käden käänteessä jazz- tai hevilaulajaa. Pekka Kuusiston tapaiset cross-overia ennakkokuulottomasti tekevät taiteilijat ovat harvinaisia. Löytääkseen oman kielensä myös viihdemuusikon on tehtävä pitkäjänteistä työtä.
Mai Allon mielipiteen kaltaiset ajatukset ovat paitsi kummallisia, myös huolestuttavia. Aikuisten ajatusmaailma vaikuttaa suoraan lapsiin. Pakolla taottu musiikkikasvatus, olkoon kyseessä viulun soitto tai kitaratunneilla käyminen ei saa valitettavasti aikaan muuta kuin inhoreaktion kyseistä instrumenttia ja musiikin lajia kohtaan. Lapsen pakottaminen hänelle vieraaseen itseilmaisuun muistuttaa menneen vuosituhannen kasvatusta, jossa vasenkätisestä yritettiin väkisin tehdä oikeakätistä. Mai Allo vertaa musiikkikasvatusta kielten opiskeluun. Todellakin, musiikki on kieli, jolla on oma rakenteensa ja jonka kautta ilmaistaan itseä. Harhaan hän astuu kuvitellessaan, että musiikin kieliä on olemassa vain yksi.
Musiikkia on yhtä monta lajia kuin meitä ihmisiäkin. Yhdyn Timo Klementtisen mielipiteeseen hänen todetessaan kirjoituksessaan ”Taidemusiikki tarvitsee omat puolestapuhujat” (Presso 25.8.2007): ”Jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus päättää itse, millaista musiikkia haluaa kuunnella ja kuinka hän haluaa ilmaista itseään musiikin avulla. Meidän tulee suvaita ja ymmärtää ihmisten erilaisuutta, vaikka olisimme vakuuttuneita juuri oman musiikkimme ylivertaisuudesta. Olisi toivottavaa, että vastakkainasettelun aika olisi ohi.”
Erinomaisesta musiikin varhaiskasvatuksesta huolimatta musiikki tarvitsee puolestapuhujansa. Salosen ja Klementtisen kaltaisten kulttuuristen johtohahmojen tehtävä voi olla epäkiitollinen, mutta tärkeä. On olennaista, että kulttuurielämämme vaikuttajat myöntävät ja tunnustavat moninaisen musiikkikulttuurin arvon. Laaja-alainen musiikkikasvatus, jossa lapsi ohjataan hänelle ominaisen musiikillisen kielen pariin on etu, josta ei hyödy vain pieni ryhmä, se rikastuttaa koko musiikkikulttuuriamme.
Kirjoittaja on helsinkiläinen musiikkitieteilijä