Pornoako vaiko taidetta, siinäpä kysymys 9.4.2008 Irmeli Hautamäki

Irmeli Hautamäki

Ulla Karttusen “Ekstaattisia naisia” näyttelystä on kirjoitettu tai lähinnä kohuttu runsaasti mediassa. Silti ei ole juuri pohdittu näyttelyä taiteen kannalta. Tämä johtuu siitä ettei monikaan ehtinyt nähdä teosta joka poistettiin galleriasta heti avajaisiltana. Toiseksi tämä johtuu siitä, että taiteilija kutsuu itseään taiteilija-tutkijaksi, ja ilmoittaa tekevänsä väitöskirjaa taidefilosofiaan liittyen. Kovinkaan moni toimittaja ei lähde Suomessa keskustelemaan tällaisesta. Nyt keskustellaan.

Erkki Sevänen syyttää minua ja Mustekalan toimitusneuvostoa kulttuurikonservativismista. Konservatiiviset piirit ovat hänen mukaansa syyttäneet yhteiskuntakriittisiä taiteilijoita ja taiteen uudistajia siitä, etteivät nämä käytä taiteen keinoja teoksissaan.

Hetkinen, siis kulttuurinen konservativismi tarkoittaa säilyttävää asennetta kulttuuria ja sen normeja kohtaan. Konservatiivien mukaan taiteessa ei pidä tuoda esiin
yhteiskunnallisia epäkohtia eikä kritisoida normeja. Tämä on eri asia kuin laittomuuksien esittäminen taiteessa.

Sevänen perää minulta, mitä taiteen keinot ovat. Mielestäni taiteen keinoja voidaan ajatella janana, jonka toinen pää osoittaa mielikuvituksen suuntaan; tässä suunnassa mahdollisuudet ovat rajattomat. Toisessa päässä tulee vastaan laki ja ns. sopivaisuussäänöt. Sopivaisuus on tulkinnanvaraista ja riippuu ajasta ja paikasta. Siihen nähden taide voi ottaa paljon vapauksia. Laki sitoo taidetta, vaikka se olisi kuinka epäoikeudenmukainen.

Onko fiksua käyttää keinoja, jotka johtavat oikeuslaitoksen väliintuloon, jos mielikuvitusta kerran voidaan käyttää? Tässäkin tapauksessa mielikuvituksen olisi voinut heittää peliin, keinoja olisi kyllä löytynyt. Hyvä asia, eli lapsipornon paljastaminen möhlittiin mielestäni huonosti valituilla keinoilla. En kritisoi näyttelyä enkä sen tarkoitusperiä, harmittelen vain siinä käytettyjä keinoja, jotka suuntasivat huomion väärään asiaan.

Karttusen tapaus toistaa muutaman vuoden takaista Teemu Mäki kohua. Taiteilija toi tuolloinkin kielletyn asian taiteen kontekstiin. Tällöin puolustin Mustekalassa taiteilijaa, joka joutui raivostuneen väkijoukon tappouhkausten kohteeksi. En silti puolustanut laittomuutta, jonka hän teki.

Ulla Karttunen yritti käyttää taideinstituutiota hyväkseen lapsipornografian kritiikkiin. Institutionaalisen taideteorian piirissä on tapana ajatella, että taiteilija voi esittää taideteoksen statusta mille tahansa asialle tai esineelle, jos katsoo sen tarpeelliseksi. Tämän teorian piirissä suosittu puheenaihe on ollut, voiko mikä tahansa provokaatio olla taidetta, jos taiteilija niin esittää.

Sevänenkin näyttää sijoittavan Karttusen lapsipornografiaa sisältäneen teoksen juuri tähän institutionaalisen ajattelutavan piikkiin todetessaan että ””Neitsythuorakirkon” esittäminen galleriassa taidemaailman sisällä on tietenkin sen taiteena esittämistä.” Hänen kirjoituksensa oikeuttaa tekemään tulkinnan, jonka mukaan taideinstituutio legitimoi minkä tahansa keinon, myös laittoman keinon käytön.

Institutionaalisen teorian ongelmana on, ettei se tunnista taiteilijan kriittisiä pyrkimyksiä. Se ei puhu normeista, vaan siirtää keskustelun taideteoksen määrittelyyn ja taideinstituution liberalisoimiseen. Koko teoria pyörii sen kysymyksen ympärillä: mikä on taidetta? Kuinka pitkälle taiteen rajoja voidaan venyttää?

Tiedän, että Helsingin yliopiston estetiikan laitoksen piireissä tätä aikanaan radikaalia teoriaa suositaan yhä edelleen. Aika on ajanut tästä teoriasta ohi ja vakavan poliittisen taiteen tutkimuksen kärki on nykyään ihan muualla.

George Dickien kevyt institutionaalinen taideteoria sopii huonosti Ulla Karttusen kriittisiin ja vakaviin päämääriin. En epäile Ulla Karttusen vilpittömyyttä. Pidän näyttelyn kriittistä pointtia tärkeänä, kukapa ei pitäisi? Hän on uskonut voivansa esittää pornomateriaalin taideinstituutiossa niin että se otetaan taiteena. TV 1 esitetyssä ohjelmassa 8.4. 2008 hän kertoi olleensa yllättynyt, kun näin ei käynyt. Hän on tullut harhaan johdetuksi.

Dickien teoriasta ei voida puhua samana päivänäkään Bürgerin avantgardeteorian kanssa, jonka Annamari Vänskä toi esiin omassa puheenvuorossaan 8.3.2008. (Vänskä liitti Karttusen teoksen – sitä tosin näkemättä –Bürgerin avantgarden eetokseen.)

Bürgerin vuoden 1974 teorian mukaanhan avantgarden tarkoituksena oli kumota taideinstituutio. En kannata Bürgerin teoriaa, jossa on monia puutteita ja suoranaisia historiallisia virheitä.

On murheellista, että tämänkin teorian standardiversio tuodaan aina kritiikittömästi esiin puhuttaessa avantgardesta. Avantgarde on kyllä kritisoinut normeja sekä elämässä että taiteessa, mutta samalla se on rakentanut uutta kulttuuria, tutkinut taiteen perusteita ja luonut uusia normeja. Avantgarde on nimenomaan uudistanut taiteen keinoja ja osoittanut, ettei mitään pysyvää normien joukkoa ole. Pelkkä rajojen rikkominen tai shokeeraaminen ei ole kuulunut avantgardeen, avantgarde on esittänyt uusia visioita.

Sevänenkin onnistuu samassa kirjoituksessa sekä vetoamaan taideinsituutioon: siihen, että puheenaolevassa Karttusen teoksessa toimittiin taideinstituution sisällä, että hylkäämään sen. Hänhän sanoo, että poliisin suorittama takavarikointi ja oikeuskäsittely ovat tuon teoksen osia.

Keskustelu päättyy tältä erää tähän, mutta
Mustekala analysoi lisää monia viimeaikaisia taideskandaaleja Taide, politiikka ja kansainvälisyys numerossa 3/08.