Martta Heikkilä 14.6.2010
Kävin muutama päivä sitten Patarein vankilassa Tallinnassa. Meren rannalla noin puolentoista kilometrin päässä satamasta sijaitsevan Patarein nimi tarkoittaa suomeksi tykistöasemaa. Patarei rakennettiin tsaari Nikolai I:n käskystä merilinnoitukseksi, ja se valmistui vuonna 1840. Sittemmin valtavaa rakennuskokonaisuutta käytettiin kasarmina ja vuodesta 1920 alkaen vankilana. Viimeiset asukkaat – tuberkuloosi- ja aids-potilaat – muuttivat Patareista pois vuonna 2006, muut vangit jo muutamaa vuotta aiemmin.
Kesäkuun paisteesta huolimatta Patarei on hyytävä paikka sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti: sisätiloissa on niin kylmää, että hengitys höyryää. Lisäksi kosteus lävistää joka kolkan. Jo alkajaisiksi tunnelma on outo, sillä neljän hengen seurueemme lisäksi hehtaarien laajuisessa vankilassa ei tunnu olevan yhtäkään muuta kävijää. Nähtävyyttä ei ole toistaiseksi tuotteistettu, eikä kaupan ole ainoatakaan postikorttia, esitettä tai opaskirjaa. Rakennuksessa ei tunnu ulkona istuvan lipunmyyjän lisäksi työskentelevän yksikään museovahti. Vain pääskysten ja lokkien ääni katkoo hiljaisuutta.
Kuvat: Otto Santala
Vaikutuksen tekee ensin hiekkakivestä valmistetun rakennuksen valtava koko. Kokonaisuuteen kuuluvat piha-alue ja rakennuksen kolme kerrosta, joissa kulku on sallittu lähinnä sosiaali-, toimenpide- ja yhteistiloihin sekä muutamiin selleihin. Niissä on mahdollista kiertää vapaasti. Mitään ei ole eristetty turva-aidoin, ja käynti todellakin tapahtuu omalla vastuulla.
Järkytys syntyy ennen kaikkea siitä, että rapisevan laastin ja maalikerrosten, lian ja homeen valtaamissa tiloissa on asuttu ja tehty työtä vielä 2000-luvulla. Voi vain kuvitella, millainen ympäristö Patarei on ollut vangeille ja työntekijöille. Mitään tarinoita, valokuvia tai kokijaa ohjaavaa rekvisiittaa ei ole muutamia tilojen käyttöön viittaavia opasteita lukuun ottamatta. Niitä ei kaivata: sen sijaan pöydillä, seinillä, lattioilla ja hyllyillä on aitoja kalusteita, tyynyjä, peitteitä, pisarakuvioisia suihkuverhoja, tarroja, varoitusjulisteita, vankien liimaamia pornokuvia ja lehdistä leikattuja julkkisten kasvoja, työselosteita, selästään repeytyneitä viron- ja venäjänkielisiä taskukirjoja, röntgenkuvia, tietokoneita, koeputkia, leikkaussalin välineistöä ja pulloihin unohtuneita lääkkeitä.
Jäämistön vastaansanomattomuuden edessä turistien täyttämä San Franciscon Alcatraz uhkaa kalveta. Yhteistä näille rangaistuslaitoksille on sijainti veden äärellä; pois pääsyä usein symboloiva meri merkitsi kummassakin tapauksessa paon mahdottomuutta. Patarei antaa neuvostonostalgiaa havittelevalle miettimisen aihetta. Ihmetystä lisää se, että kaikki tämä on ollut täyttä totta vielä pitkään sen jälkeen, kun suomalaisetkin päiväristeilijät alkoivat 1990-luvun alkupuolella purkautua laivoistaan lähes huutoetäisyyden päässä.
Esteettisesti tarkastellen – jos tällainen etäisyyden otto on mahdollista – Patarei on monin tavoin kiinnostava. Hiekkakivinen, alun perin linnoitukseksi rakennettu kokonaisuus on luultavasti säilynyt jokseenkin alkuperäisessä 1800-luvun asussaan. Sisäseiniltä suurina liuskoina irtoava maali muodostaa kuin abstraktin maalauksen lasuurikerroksia. Valo siilautuu ehjistä ja rikkinäisistä ikkunoista, hämärä ja kirkas vuorottelevat.
Kuvat: Otto Santala
Syvimmälle mieleen painuvat ehkä kuitenkin pihamaan ulkoilutilat. Pitkien käytävien varrella sijaitsevien sellien katot peittää rautaristikko, jonka läpi pilkottaa pala taivasta. Järjestelmään kuului, että vankien ulkoillessa vartijat tarkkailivat heitä torneista tasaisten välimatkojen päästä. Häkkirivi muistuttaa, mistä tässä vapauden häiveessä oli kysymys: vankeudesta. Filosofi Immanuel Kantin mukaan vapautta oli omista mielihaluista ja taipumuksista luopuminen. Näin ihminen vapautui toteuttamaan moraalilakia, kategorista imperatiivia, joka takasi pyrkimyksen yhteiseen hyvään. Vain vapailla olennoilla oli velvollisuus toimia eettisesti. Vankilan ulkoselleissä tiivistyy samalla kantilainen käsitys siitä, että valinnan vapauden menettämisestä seuraa myös vastuun katoaminen. Eikä ajatus vapauden äärellisyydestä ristikkokaton alla ole kaukana siitä platonilaisesta näystä, josta Eeva-Liisa Manner puhuu runossaan ”Kromaattiset tasot”:
[…]
Siis laskeudu takaisin varjojen luolaan
muiden kaulastaan taottujen pariin
ja katsele heijastuksia seinällä.
Ehkä ne loppuvat joskus, ja näet valaistun meren,
thalatta, thalatta,
tai alat kuulla musiikkia, jota ei ole olemassa.
[…]
Eeva-Liisa Manner, Fahrenheit 121 (1968)