Eeva Kemppi
Kun vierailin Ranskan Lyonissa toukokuun lopulla järjestetyillä Printemps d’Europe eli Euroopan kevät teatterifestivaaleilla, pääsin omalta pieneltä osaltani osalliseksi suomalaisen kulttuurin kansainvälistymisestä ja vientihuumasta – en tosin missään viennin kärkihankkeessa, vaan enemmän kotikutoisesti ruohonjuuritasolla. Europe&Cies verkoston kokoon kasaamat festivaalit järjestettiin neljättä kertaa.
Lähdin Euroopan kevääseen Esitystaiteen seuran tuottajan ominaisuudessa. Näyttelijä Tuukka Vasaman ja ohjaaja Vihtori Rämän tekemä esitys Tuomas Timosen runoteoksesta Oodi rakkaudelle oli kutsuttu festivaaleille esiintymään. Esitystaiteen seurasta meitä lähti Ranskaan kokonaiset neljä henkeä monologiesityksen kylkiäisinä. Oodi rakkaudelle -produktion lisäksi esittelemme seuran käynnissä olevaa projektia, Pimeä projekti 3 – LIGHT NOISEA, joka saa ensi-iltansa keväällä 2012 Tampereella. Lisäksi festivaalilla käynnin keskeisenä pyrkimyksenä oli luoda suhteita, kontakteja ja verkostoja eurooppalaisten teatteritekijöiden välille myös tulevia yhteistyömahdollisuuksia silmällä pitäen.
Sisääntulo festivaaleille tapahtui lievän hämmentyneisyyden vallassa – varsinkin kun seurueemme ainoa hyvin ranskaa puhuva jäsen oli tulossa vasta parin päivän päästä paikalle – kiireesti kentältä läpi tietöiden ja liikenneruuhkien suoraan avajaisseremoniaan. Ja suoraan festivaalin ytimeen: loputtomia korulauseita ja kauniita sanoja eurooppalaisesta yhteistyöstä. Ranskalaiset rakastavat puheita ja omaa ääntään.
Me olimme ensimmäiset pohjoismaalaiset vieraat festivaalin historiassa. Minua pyydettiin esittelemään Esitystaiteen seura hyvin lyhyesti, koska kaikki vieraat oli tarkoitus käydä läpi vauhdilla vartissa. Mutta uuvuttava avajaisjuhla kesti ja kesti. Jokainen puhe venyi ja viimein yli tunnin myöhässä sain mikrofonin eteeni: Miksi olette täällä? Suomi ei tahtonut taipua ympäripyöreään maireaan paneurooppalaisuuteen.
Avajaisissa kuten myöhemmissäkin seminaareissa ja paneelikeskusteluissa toivottiin, että kaikki ranskaa taitamattomat puhuisivat omaa kieltään, olihan festivaalin yksi keskeinen teema kielet ja niiden rikkaus. Meille oli järjestetty mainio tulkki, varmaankin ainoa Lyonissa työskentelevä suomalainen näyttelijä, mutta olisin mielelläni puhunut englantia ja välttänyt yhden lisäkoukeron kommunikaatiossa. Englantia armotta vastustavat ranskalaiset eivät aina huomaa oman kieli-imperialisminsa ulossulkevuutta. Pienen kielialueen kasvattina olen oppinut arvostamaan omaa kieltämme, mutta ajattelemaan kieltä myös puhtaasti kommunikaation ja välittämisen välineenä.
Festivaaleille oli saapunut vieraita Ranskasta, Puolasta, Italiasta, Serbiasta ja Saksasta. Mutta kaikilla teatteriseurueilla oli jokin linkki Ranskaan tai vähintään vahvaa ranskan osaamista. Tästä ranskakeskeisyydestä huolimatta puheet maalailivat jatkuvasti avointa, vieraanvaraista kansainvälistä päiväunelmaa.
Festivaalin vakavahenkisimmän paneelikeskustelun aiheena oli Eurooppalainen vieraanvaraisuus, utopiaa vai todellisuutta? Suomessa usein haikailtu ranskalainen keskustelukulttuuri ei näyttäytynyt siellä säkenöivimmässä valossa. Paikalle kasatut panelistit, journalisteja, filosofeja, festivaalijohtajia ja yksi aluepoliitikko pitivät perusteellisia monologi-alustuksia vieraanvaraisuuden käsitteestä. Oltiin juurilla ja analyyttisiä, mutta jäätiin ilmaan leijumaan. ”Keskustelun” ainoa dialoginen hetki syntyi kun partaherrat piikittelivät naispoliitikkoa siitä kun rahaa ei kulttuurille tipu. Omaperäistä ja hedelmällistä.
Keskustelun alun nuokkunut eurooppalaisessa ongelmalähiöprojektissa työskentelevä vanhempi herra nosti viimein päätään ja sanoi, että on paskanjauhantaa puhua eurooppalaisesta vieraanvaraisuudesta niin kauan kuin lähes maassa kuin maassa 20 prosenttia kansasta äänestää selkeästi rasistisia puolueita. Eurooppa ei ole vieraanvarainen omilleen eikä varsinkaan vieraille.
Festivaalien yllä leijui kuitenkin jokin selittämätön yhteisen eurooppalaisuuden käsite, joka oletettiin kaikkien tuntevan. Jos siihen diskurssiin ei päässyt solahtamaan sisälle oli keskusteluihin vaikea osallistua, ainakin ranskaksi. Tässä poliittisessa ilmapiirissä eurooppalaisuudesta olisi tärkeää puhua, mutta Lyonissa ei päästy edes oikein alkuun.
Samoin kuin paneelikeskustelun, myös koko festivaalin ongelmana tuntuivat olevan selkeät kysymykset, joihin tarttua. Festivaalin ainoaksi varsinaiseksi teemaksi jäi kansainvälisyys itsessään, mutta se ei vielä riitä.
Festivaaleja vaivasi myös tuttu rutina siitä, että rahaa ei ole ja katsojia ei tule. Yleisön on vaikea löytää ryhditön ja profiiliton festivaali Helsingin kokoisessa, kulttuuritarjontaa pursuavassa Lyonissa. Festivaaleille kutsuttujen esitysten ja ryhmien taso ja laatu vaihteli huikeasti. Esityksiä oli laidasta laitaan, klovneriasta paatokselliseen antiikkidraamaan.
Mutta mitä jäi käteen? Kaiken ennakkoluuloisen ja yleistävän ruikutuksen jälkeen, kannattiko lähteä? Kannattaako viedä, tuoda ja vierailla?
Hajanaisuuden, linjattomuuden ja mitään sanomattoman yleiseurooppalaisen lätinän korvasi aito paikallinen vieraanvaraisuus. Kotikutoisilla festivaaleilla majoituttiin perheissä, tutustuttiin isäntiin, syötiin pitkiä brunsseja festivaaliväen kesken, nähtiin paljon huonoja, mutta myös pari hyvää esitystä, tutustuttiin teatteriväkeen ympäri Eurooppaa, inspiroiduttiin ja synnytettiin joitakin kiinnostavia kontakteja tulevaisuudenkin kannalta.
Oma esityksemme meni mainiosti, ranskankielisen ensi-iltansa saanut käännös toimi hyvin ja yleisö oli myyty. Kokeellinen Pimeä projekti oli aika hämärää monille perinteisempään meininkiin tottuneelle, mutta sen esittely herätti keskustelua ja tarjosi uusia näkökulmia kuulijoille ja hyviä havaintoja itse projektiin. Monille Oodi rakkaudella oli ensimmäinen suomalainen ja ylipäänsä pohjoismainen esitys jonka he näkivät. Enkä minäkään ollut serbialaista maakuntateatteria ennen nähnyt.
Ei se kulttuurivienti ole aina niin hohdokasta ja loisteliasta, mutta lähteminen taitaa kuitenkin olla se ainoa tapa altistaa ja haastaa itsenä. Lähteä ja mennä, vaikka ei aina ihan tiedä minne. Ja kutsua välillä vieraita myös tänne päin.