Teksti: Tuomas Tiainen 19.2.2015
Kuva: Sami Heiskanen
Leo Kuikka, Heikki Rönkkö ja Tuomas Tiainen, Å-fest, Porvoo
Oloni Suomen sarjakuvamaailmassa on joskus hieman skitsofreeninen. Mikä rooli on hallitseva, kun heittäytyy kentälle niin lukijan, kriitikon, kustantajan, kaupustelijan kuin hallituslaisenkin ominaisuudessa? Vai luimuileeko eri lasien takana yhä se kirkassilmäinen pellavapää, jonka maailmaa kuvan ja sanan liitto niin väkevästi jyristi liki kolmekymmentä vuotta sitten? Vastaus lienee yksiselitteisen myönteinen – kyllä luimuilee – mutta seinille sinkoilevaa pikkupoikaa pitää joskus suitsia.
Vai pitääkö? Puuhakkaalle kyllä löytyy monenlaista tekemistä, jos vain tehdä jaksaa. Joitakin vuosia sitten alalle ryhtyessäni suomalainen sarjakuvakenttä näyttäytyi suurena ja tuntemattomana. Ulkokehälle sisäpiiri näyttäytyy glorifioituna, suorastaan mystisenä. Utuisaa valoa hehkuvat ideaalit puurtavat asiain eteen luoden taidetta yhtenäisenä kihisevän organismin lailla. Sittemmin olen havainnut skenen olevan kuin suku perheineen, kuppikuntineen ja mustine lampaineen. Sisään päästessä paljastuu ihminen.
Tulokulmani sarjakuvamaailmaan oli sarjakuvasta kirjoittaminen. Aluksi on mahdollista kirjoittaa näkymättömissä, tuntemattoman nimen takaa. Mutta mikäli pistää varpaankaan ulos kammiosta, tutustuu väkisinkin kenttään ja luo sen toimijoihin tuttavuus-, toveruus- ja jopa ystävyyssuhteita. Se hellii introvertin itsetuntoa mutta toisaalta manaa esille jääviyden peikon. Kuinka läheisesti kritisoitava sopii tuntea?
Vuosien mittaan olen joutunut laventamaan rajojani. Kirjoitan kriittisesti tuntemistani ihmisistä ja heidän sarjakuvistaan. Näin tehdessäni toteutan – loppujen lopuksi – fanipojan intoiluja. Sarjakuva on ensimmäinen rakkauteni taiteen saralla, mutta kuten elämässä usein, rakkaus vaatii rajoja. Siksi kritiikkiä kirjoitettaessa on painotettava asiallisuutta, objektiivisuutta ja etäisyyttä. Se, että tuntee kriitikon, ei tässä tapauksessa automaattisesti merkitse positiivista arviota. Pikemminkin päinvastoin: mitä syvempi tuttavuus, sitä kirkkaampi kriittinen mieli.
Kipuiltu on, uskokaa pois, yksin ja yhdessä. Lähinnä kuitenkin yksin, pää puhki pohtien, milloin on niin läheisissä tekemisissä kollegan kanssa, ettei kukaan usko objektiivisuuteen. Huoli heräsi, kun huomasin kirjoittaneeni Mustekalaan enimmäkseen Kutikuti-kollegoiden töistä. Työhuonekollektiivista nykysarjakuvayhdistykseksi viime vuonna laajentunut Kutikuti pyysi minut mukaan toimintaansa, taiteilijana. Epäröin jatkaa kirjoittamista, mutta kirjoitin kuitenkin: Tommi Musturin strippikokoelmasta, Sami Ahon kuolemanimpressioista ja Reijo Kärkkäisen näyttelystä.
Kuitenkin syystä. Ötzi – Viidakon kuningas ja Dying olivat itselleni vuoden 2014 tärkeimpiä kotimaisia sarjakuvajulkaisuja. Kumpikin niistä liikutti minua syvästi, avasi uusia näkökulmia ja runnoi luutuneita käsityksiä. Samoin vakuutti Kärkkäisen Jangvan-näyttely, puhdistavasti keskellä pimenevää vuotta. Tunnen kyllä tekijät. Musturin kanssa olen ollut tekemisissä jonkun vuoden, alkuun platonisessa arvostelija–kustantaja-suhteessa, nyttemmin monimuotoisemmassa vuorovaikutuksessa. Ahon olen tavannut muutaman kerran. Kärkkäinen on poikkeus. En edes tunnistaisi miestä aamuruuhkassa, mikäli samaan liikennevälineeseen sattuisimme.
Omalta osaltani olen määritellyt jääviyden rajojen tulevan vastaan tehtäessä konkreettista yhteistyötä. Seuraa arviokarenssi, jos julkaisen teoksesi tee se itse -kustantamoni kautta tai teen kanssasi muuten läheistä yhteistyötä, jonka tuloksena on jokin yhteisteos tai -näyttely. Näistä syistä en tässä kerro Jyrki Nissisen suurikokoisten maalauksien Technicolor-tenhoavuudesta tai Leo Kuikan hämmästyttävän monimuotoisen tuotannon vyön alle sohivasta pisteliäisyydestä. Sen sijaan voin innostua viime viikolla vihdoin hankkimani Pauliina Mäkelän Mystic Sessions vol. 1 -kirjan pehmeästä tummuudesta, muistella Mikko Väyrysen linjakasta White Disaster -näyttelyä Sarjakuvakeskuksella tai suositella kuluvalle vuodelle Marko Turusen ADHD-Sheikki-projektia..
En tunne Suomen muuta taidemaailmaa yhtä hyvin kuin sarjakuvaa, mutta olettaisin piirien olevan pienet koko maassa. Luullakseni sama pätee maailmankin mittakaavassa. Kuten kanadalainen sarjakuvataiteilija Seth vuonna 2013 Oslo Comics Expo -festivaalin lavahaastattelussa sanoi: ”Ensin et tunne ketään ja seuraavaksi olet grillaamassa Chris Waren takapihalla.” Jääräpäisyyttäni tulkitsen Sethin sanoman ankaran teleologisesti. Kyse ei ole vitsistä vaan silkasta sarjakuvamaailman faktasta. Jos olet ihminen, se toteutuu, halusit tai et, piste.
Soveltaaksesi virkettä Suomen oloihin vaihda ”Chris Waren” tilalle arvostamasi kotimaisen sarjakuvataiteilijan nimi: ensin et tunne ketään ja seuraavaksi olet grillaamassa Ville Rannan takapihalla. Seuraavaksi olet grillaamassa Pentti Otsamon takapihalla. Olet grillaamassa Amanda Vähämäen takapihalla. Grillaamassa Milla Paloniemen takapihalla.
On olennaista pitää roolit erillään ja toimia niiden edellyttämällä tavalla tilanteiden mukaan. Tuttavaa suosiva kriitikko ampuu itseään jalkaan. Samoin tekee tuttavansa teoksen arvioinnista pidättäytyvä kriitikko. Tietysti on mahdollista sulkea aistit ja olla yksin, mutta kammiosta kannattaa kuitenkin astua maailmaan. Oman kokemukseni perusteella kehottaisin tutustumaan ihmisiin taiteen takana, sillä julkaisuja, näyttelyitä tai muuta toimintaa suunnitellessa on eduksi tuntea teosten lisäksi myös tekijä. Silloin voi vastaanottamisen lisäksi myös antaa syötteitä – toisin sanoen kehittää rakastamaansa kulttuuria haluamaansa suuntaan.
Kaikki tämä saa poksuvan fanin pääni täyttymään rakkaudella ja intohimolla. Viime lauantain Å-fest-sarjakuvafestivaalilla Porvoossa suutelin suulle turkulaista sarjakuvakauppiasta ja -kustantajaa. Se ei takaa myönteisiä arvioita, ainoastaan osoittaa rakkauteni.