Veli-Matti Saarinen
Suomen maabrändi -työryhmä hahmottelee loppuraportissaan (25.11.2010) visioita Suomesta vuonna 2030 maana, jossa ei niinkään kirjoitella raportteja ja visioida asioita vaan toimitaan suoraan, ratkaistaan eteen tulevia ongelmia – “usein teknisesti”.
Tulevaisuuden suomalainen ei häpeile sitä, ettei “osaa kaikkia klassisen eurooppalaisen sivistyksen edellyttämiä käytöskoodeja tai small talkin saloja”. Sen sijaan tulevaisuuden suomalainen toimii hierarkioita kunnioittamatta, ei ehkä puhu liikaa eikä ehkä esitä mitään kiinnostavia ajatuksia, mutta sen sijaan suhtautuu asioihin ongelmina, jotka vain odottavat (teknistä) ratkaisuaan.
Raportin näkökulmasta suomalainen sivistyskin on hieman toisenlaista kuin sivistys muualla: “Siinä, missä ranskalainen osaa Voltairensa ulkoa, suomalaiset on opetettu ratkaisukeskeisyyteen. Tätä kuvaa toteuttaa insinööri, modernin Suomen sankari.”
Todellakin, Suomi näyttää raportin mukaan olevan insinöörien luvattu maa, joka eroaa joissain suhteissa jyrkästi eurooppalaisista sivistysvaltioista. Jälleen raportin valitsemasta näkökulmasta: “Ongelmat ovat — harvoin poliittisia saati moraalisia: tämä usko maailman muokattavuuteen ihmisille sopivaksi tuo mukanaan perustavanlaatuisen asenteen elämään: Suomi on maa, jossa ydinjätteen loppusijoituskin hoidetaan insinööritaidolla: muissa maissa kyse on eettisestä ongelmasta, meillä käytännöllisestä.”
Insinööri, joka suhtautuu maailmaan ennen kaikkea teknistä ratkaisua odottavana ongelmana, tulee varmasti tuntemaan olonsa kotoiseksi raportin visioimassa tulevaisuuden Suomessa. Vähemmän kotoisaa tulee kuitenkin olemaan niillä, jotka näkevät esimerkiksi ydinvoiman poliittisena ja moraalisena kysymyksenä ja jotka arvostavat sitä, että maailmaa ja ihmisiä koskevista asioista keskustellaan, että ajatusten kehittelyä, esittämistä ja vaihtamista pidetään arvossa.
Raportin visiossa suomalaiset samastetaan ihmisiksi, jotka ratkaisevat maailman suuret ongelmat. Kuten sanottu, “Suomi on maa ja kansa, joka ei ainoastaan tehtaile raportteja vaan ratkaisee ongelmia paremmin kuin mikään muu maa — olemme parhaimmillamme silloin, kun tilanne näyttää mahdottomalta. Ja silloin kun hätä iskee, on luontevaa kysyä, onko paikalla yhtään suomalaista.”
Raportti kehittelee ongelmanratkaisuasenteen lisäksi suomalaisina vahvuuksina mm. (rauhaan tähtääviä) neuvottelutaitoja, puhdasta vettä ja luontoa, suomalaista muotoilua, luomuruokaa, hiljaisuutta ja korkeatasoista perusopetusta. Kulttuuria ja taloutta ei haluta käsitellä erikseen, sillä “[v]altuuskunta on halunnut lähestyä maailman ongelmia ratkaisukeskeisesti niin, että esimerkiksi kulttuuri tai talous eivät ole erillisiä osa-alueita, vaan nivoutuvat yhteen samojen teemojen alla”.
Miten sitten esimerkiksi taide – osana kulttuuria – nivoutuu yhteen raportin teemojen kanssa? Nivoutumisessa vapaa taide näyttää täysin häviävän. Taidetta esimerkiksi suositellaan yritysten ostettavaksi, koska näin tuetaan parhaimmillaan toimintaa, joka luo merkityksiä, jotka näyttäisivät kiillottavan Suomi-kuvaa. Raportin mukaan “[k]ulttuurin kuluttaminen on suomalaisuuden tukemista siinä missä suomalaisten tuotteiden ostaminen. — Taide ja kulttuuri rakentavat niitä merkityksiä, joiden kautta myös suomalaisten tuotteiden arvo voi tulevaisuudessa kasvaa. Siksi suomalaiset yritykset tarvitsevat nyt korkeatasoista kulttuuria.”
Näin ollen voitaisiin esimerkiksi ajatella, että Suomen vientiteollisuudelle on hyödyllistä, jos Aki Kaurismäen elokuvat tunnetaan sellaisessa maassa, johon suomalaisia tuotteita yritetään myydä. Raportissa ei kuitenkaan oteta esiin sitä, että vientiteollisuuden intressien lisäksi taide on tieteen tavoin ensisijaisesti arvokasta ymmärtämiseen, tietämiseen, maailman jäsentämiseen liittyvää toimintaa ja vasta toissijaisesti hyödyllistä joidenkin käytännön elämän tavoitteiden kannalta.
Ainoa kohta raportissa, jossa voi aavistella joitain yhteyksiä ajatukseen taiteesta sinänsä ja itsessään arvokkaana kognitiivisena toimintana, viittaa siihen että suomalainen taide – raportissa mainitaan Kivi, Sillanpää, Sibelius, Leino, Halonen – on onnistunut esittämään “tulkintoja suomalaisesta luonnosta” ja näin vahvistamaan ja antamaan sävyjä suomalaisten erityislaatuiselle luontosuhteelle. Tässäkin kohdassa olennaista raportin näkökulmasta on se, että kun olemme tietoisia suomalaisen luonnon erityislaatuisesta meluttomuudesta, niin voimme myydä tällaista erikoisuutta mahdollisesti kalliilla hinnalla melusta kärsiville suurkaupunkilaisille.
Eikö kuitenkin olisi tärkeämpää korostaa sellaisen nykytaiteen merkitystä, joka tinkimättömästi ei suostu rajoittumaan insinöörimäiseen, kritiikittömään asenteeseen, jossa ajattelu ja tekninen ongelmanratkaiseminen samastetaan toisiinsa? Emmekö ole huonosti varautuneita tulevaisuuteen, tilanteisiin, joissa kohtaamme hieman teknisiä ratkaisuja monimutkaisempia kysymyksiä – esimerkiksi moraalisia, filosofisia ja poliittisia kysymyksiä – jos emme panosta sellaisen taiteen tekemiseen, joka ei välittömästi ja suoraan edistä kaupallisten yritysten lyhytnäköisiä tavoitteita?
Jos suomalaiset haluavat tulevaisuudessa aidosti olla apuna maailman ongelmien ratkaisemisessa, ehdottaisin, että tuemme vapaan taiteen ja tieteen tekemisen edellytyksiä huomattavan paljon enemmän kuin tällä hetkellä. Se, että Suomessa olisi mahdollista tuottaa taidetta, jota ei ole tuotteistettu insinööreille tarjottavaksi houkuttelevaksi arvoesineeksi, tulisi estämään ajattelumme rappeutumisen ja rajoittumisen kapea-alaiseen tekniseen ongelmanratkaisuun.
Raportin mukaan “1900-luku oli tieteen ja teknologian vuosisata. On perusteltua olettaa, ettei niiden rooli 2000-luvulla ainakaan vähene.” Teknologialla tulee varmasti olemaan oma tärkeä roolinsa tulevaisuudessakin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisi järkevää ajatella, että teknologinen ymmärryksen käyttö on ainoaa todellista kognitiivista toimintaa tai että taiteet ja tieteet, joiden tavoitteena ei ole suoraan tukea teknologisen ajattelun päämääriä, olisi vähemmän arvokasta. Päin vastoin, Suomi tarvitsee nyt ja tulevaisuudessa valtavia satsauksia juuri sellaisten älyllisten toimintojen tukemiseen, jotka eivät mukaudu insinööriajattelun rajoittuneisuuteen.
Raportissa hahmotellaan tulevaisuutemme menestyksen normiksi vähäpuheinen, teknisiä ongelmia maailman tehokkaimmin ratkova insinööri, joka neuvoo tietokoneen käyttöön liittyvissä kysymyksissä mutkattomasti muita menestyviä ihmisiä maailmalle perustettavissa “TacitFactorseissa” – suomalaisten kirjastoalan ammattilaisten EMÄNNÖIMISSÄ kohtaamispaikoissa.
Insinööri myös ymmärtää peruskoulutuksen ja rauhanneuvotteluihin liittyvän osaamisen lisäksi suomalaisen luonnon arvon. Hän ehkä kaipaa yksinäisyyttä hiljaisessa avarassa luonnossa. Hän on elävä esimerkki ihmisestä, joka osaa arvostaa raportin seuraavalla tavalla muotoilemaa matkailuteemaa: “SILENCE, PLEASE”. Raportin mukaan tulevaisuudessa “[h]iljaisuus voidaan paketoida extreme -elämykseksi, jossa ei tarvitse tuottaa ja suorittaa jatkuvasti”. Monen huipputehokkaan ongelmanratkaisun jälkeen insinöörin on syytä levätä.
Itse kaipaan kuitenkin myös ennakkoluulottomasti ajattelevien ihmisten virkistävää seuraa, en ainoastaan yksinäistä hiljaisuutta. Eikö tämä olisi mahdollista – edes jossain määrin – myös tulevaisuuden Suomessa? Tämä kysymys on poliittinen, ei ainoastaan tekninen ongelma. Haluammeko luoda Suomeen tulevaisuudessa rakenteita, jotka tukevat erilaisia tietokykyjemme käyttömahdollisuuksia vai rajoitummeko ainoastaan teknisten ongelmien ratkaisemiseen? Tuemmeko tulevaisuudessa vapaita taiteita ja tieteitä vaiko ainoastaan näköalatonta ja suppeaa teknistä järjenkäyttöä? Ehdottaisin, että tuemme taiteita ja tieteitä ja kaikkea niiden inspiroimaa keskustelua mahdollisimman pian ja paljon – muuten vaarana on, että kuolemme tylsyyteen.
Raportti on luettavissa verkossa osoitteessa: www.tehtavasuomelle.fi