Vastikään eläköitynyt taidehistorian professori Riitta Nikula valitti tammikuun lopulla (HS 20.1.2008) sitä, miten ihmiset vain kipittävät nopeasti Kiasman Kuvan jälkeen -näyttelyn läpi syventymättä sen älyllisesti haastaviin teemoihin. Näyttelyn nimi ei siis ole “Kuvien jälkeen”, kuten Nikula virheellisesti kirjoittaa, ja jota useat foorumit ovat toistelleet. Tämäkin ehkä vihjaa näyttelyn herättämään vähäiseen kiinnostukseen.
Sekä taiteilijat että tutkijat valittavat huomion suuntaamista nykytaiteen esteettis – ekspressiivisiin ominaisuuksiin muiden ominaisuuksien kustannuksella. Nähdäkseni vallitseva käytäntö kritisoi tässä vain väistyvää. Yhtä hyvin esteettiset ominaisuudet voivat jäädä pimentoon taiteen vastaanottamisessa, enkä näe mitään syytä, miksi älyllistä ja käsitteellistä sisältöä pitäisi aina pitää niitä arvokkaampana. Aistimellinen miellyttävyys ei välttämättä tarkoita pelkästään “koreita kuvia tai räikeitä spektaakkeleita”, kuten Nikula tuntuu samaistavan.
Nikula kehuu Kiasman rohkeaa linjausta nostaa taiteen älyllinen ulottuvuus esteettisen rinnalle. Nikulan provosoivan kapeakatseisesti tekemä jako esteettiseen ja älylliseen taiteeseen on kuitenkin jo lähtökohtaisesti kyseenalainen ja kyseenalaistuu lisää Kuvan jälkeen -näyttelykatalogin artikkeleihin tutustuttaessa.
Niin kutsuttu käsitetaide ei välttämättä ole sisällöltään käsitteellistä, kuten Marja Sakari osoittaa artikkelissaan Mitä näen kun luen kuvaa, mitä ymmärrän kun katson kirjoitusta? Joseph Kosuth ei pyrkinyt varhaisilla käsitetaiteellisilla teoksillaan niinkään artikuloimaan semanttisia merkityksiä kuin tuomaan esiin näkemistämme ohjaavia ehtoja. Sen sijaan Silja Rantanen pyrkii vanhoihin kiinalaisiin käsikirjoituksiin perustuvissa maalauksissaan tuottamaan visuaalista mielihyvää muokkaamalla kirjoitusmerkit abstrakteiksi muodoiksi. Molempia taiteilijoita yhdistää tekstin käyttäminen visuaalisena elementtinä.
Älyllisenä pidetyn taiteen piirissä saattaa tapahtua ’aistimellisia vuotoja ja esteettisiä yllätyksiä’, kuten Leevi Haapala kirjoittaa artikkelissaan Asenne metodina. Tylsyyden yli[s]tys – jossa kauneus ei ollut se juttu. Kirjoitettu kuva, maalattu sana -teema sulkee sisälleen mm. Gerhard Richterin värikarttamaalauksia, joissa värejä usein sanotaan käytettävän kuten käsitteellisiä merkkejä. Yllättäen Richter itse kuitenkin paljastaa motiivinaan olleen vain järjestää värit mahdollisimman merkityksellisesti, kauniisti ja yksiselitteisesti.
Gerhard Richter, Sarjasta Värikenttiä
Nikulan on selvästi vaikeaa eläytyä keskiverto näyttelykävijän asemaan. Hän toteaa kuin itsestäänselvyytenä, että näyttelyn teemat (melkein kuva; kuvan kielioppia; kirjoitettu kuva, maalattu sana; asenne metodina: sarja, toisto, tapahtuma) aukeavat ilman käyttöohjettakin. Olen eri mieltä varsinkin viimeksi mainitun teeman kohdalla, joka tuntuu näyttelyn kuraattorien itse kehittämältä keinolta ahtaa yhteen monia hyvin erilaisia teoksia. Varsinkin Tuukka Kailan urbaanien skeittivalokuvien mukanaolo Mika Taanilan haastavien videoteosten lähimaastossa tuntuu hieman teennäiseltä yritykseltä miellyttää kaikenlaisia yleisöjä.
Nikulan ehdotus perehtyä huolellisesti näyttelykatalogiin ja palata yhä uudestaan, teema kerrallaan tutustumaan näyttelyyn, on helpommin sanottu kuin tehty. Tekstit ovat haastavia taiteen tutkimusta opiskelleellekin, puhumattakaan siitä, että Kiasman ilmaisiltojen poistaminen saattaa tehdä näyttelykäynneistä kallista lystiä. Katalogin luettuani myönnän sen selventäneen monia asioita. Sen avulla ei kuitenkaan herännyt niin voimakkaita ahaa- elämyksiä, että tämä olisi riittänyt perustelemaan sekä katalogin että näyttelyn vaikean lähestyttävyyden.
On vaikea jakaa Nikulan nostalgian kokemusta vanhempien teosten parissa, ellei hänen tavallaan ole työskennellyt koko ikäänsä taiteen parissa. Ehkä älyllisestä haasteellisuudesta kannattaa kuitenkin nauttia niin kauan kuin vielä voi: syksyllähän Kiasma muuttuu turvallisesti yhdeksi maailman monista Guggenheim -museoista.
Aiheesta lisää: Pirkko Holmbergin arvio näyttelystä
Kuvassa,kuvatta,kuvaan 31.1.20008