Nuppu Koivisto 2.11.2011
Ajattelin kirjoittaa jotakin Pariisista, taiteesta ja historiasta. Vastaan tuli pienoinen ongelma: mitä näiden kolmen käsitteen summasta ei olisi jo sanottu? Kaupunki itsessään kärsii eräänlaisesta kuluneen estetismin leimasta. Siinä missä mediaseksikäs Berliini jaksaa rosoisuudessaan kiehtoa luovaa luokkaa ja nuorta hipsterkansaa, on Pariisi jäänyt belle époque -mielikuvien myötä elitistiseltä haiskahtavan ulkoilmamuseon maineeseen.
Syvään juurtuneilla kliseillä on toki totuuspohjansa. Arkkitehtonisesti Pariisi – sellaisena kuin sen nykyään koemme – pohjautuu pitkälti 1800-luvun kaupunkisuunnitteluun yhtenäisine julkisivuineen, leveine bulevardeineen sekä sievistelevine ornamentteineen. Latinalaiskortteleissa säilynyt pieni keskiaikaisten katujen verkosto taas on valjastettu krääsäkauppojen ja turistiravintoloiden käyttöön. Ei siis ihme, että kulkijan on helppo eläytyä balzacilaisen luokkayhteiskunnan tai pittoreskien älykkökahviloiden maailmaan.
Kaupunkikuvaa profiloivat kyseiseen suuntaan myös lukuisat julkisen vallan monumentit. Esimerkiksi Pariisin pörssi, Institut de France sekä suuren vallankumouksen kynnyksellä rakennettu Panthéon muistuttavat mahtipontisissa mittasuhteissaan valtiollisen yhtenäisyyden sekä virkamiesporvariston noususta. Riemukaarien, obeliskien ja joka puistonnurkasta löytyvien suurmiespatsaidenkaan symbolinen merkitys ei ole tänä päivänä täysin kadonnut: muun muassa historioitsija Pierre Nora on ottanut esiin viime vuosikymmenten ranskalaisen historiapolitiikan juhlavuosia (commémorations) sekä kansallista kulttuuriperintöä (patrimoine) liiaksikin painottavaa luonnetta.
Konservatiivisella kermakakkuarkkitehtuurilla sekä yläluokkaisella ilmapiirillä on kuitenkin kääntöpuolensa, joita ei tarvitse lähteä etsimään betonilähiöistä asti. Puuduttavien takorautaparvekkeiden takana piilee kaikkea muuta kuin konsensushenkinen kaupunki, 
jonka ränsistyneet rappukäytävät yhdistävät opiskelijabokseja, vauraita perheasuntoja sekä viidentoista neliön yksiöön ahtautuneita maahanmuuttajapariskuntia. Sarjakuviin ja muuhun populaarikulttuuriin keskittyneisiin pikkupuoteihin törmää joka puolella, ja katutaidekin on jättänyt julkisivuihin omat puumerkkiverkostonsa, jotka hätkähdyttävät katselijaa keskellä monisatavuotisia kortteleita. Kaikkein voimakkain sosiaalisten kerrostumien kontrasti lienee Porte de Clignancourtin massiivisella kirpputorialueella, jossa antiikkiesineitä, metallirojua sekä Etiopian väreillä koristettuja rastapipoja myydään vieri vieressä.
Pariisin ytimestä voi lisäksi noukkia esille charmikkaan maalaismaisen nuhjuisuuden sekä äärimmäisen futurististen viritysten välisen jännitteen. 1970-luvulla kohonneiden Forum des Hallesin sekä Pompidou-keskuksen teräksen ja lasin sävyt pistävät hämmentävästi silmään keskellä perushaussmannilaista katukuvaa. Kasvitieteellisen puutarhan kertaustyylisille museorakennuksille taas on haettu vastapainoa erinäisillä ympäristötaideteoksilla, ja voipa Tuileries’n puistostakin bongata modernia veistotaidetta. Upouusi ja ikivanha sekoittuvat miltei epätodellisella tavalla yhteen, kun rue de Rivolilta käsin kurkistaa vuoron perään lännessä häämöttäviä La Défensen bisnespilvenpiirtäjiä ja idässä kohoavaa goottilaista Tour Saint-Jacquesia.
Ehkäpä absintinhuuruista kuvaa impressionistien, aristokratian sekä keuhkotautisen boheemielämän Pariisista olisi aihetta oikaista. Romantisoinnilta tuo myyttinen kulttuurikeskittymä tuskin välttyy tulevaisuudessakaan, mutta latistuneita luonnehdintoja voisi olla terveellistä tuulettaa. Onhan Pariisi lopulta muidenkin kuin Baudelairen ja Toulouse-Lautrecin kaupunki. Sen monille kasvoille on siis syytä pitää silmät avoinna.
– – –
Kirjoittaja viettää Erasmus-vaihtovuotta Pariisissa historiaa opiskellen ja kaupunkiin uppoutuen
(Kuvat: Nuppu Koivisto)