Oliko Yhdysvaltain kongressirakennukseen tunkeutuneiden Trump-fanien toiminnassa kyse suunnitellusta ja vakavasta vallankaappausyrityksestä, jolla oli selkeä poliittinen tavoite? Onko se toisin sanoen samalla viivalla Yhdysvaltojen lukemattomien ulkomailla masinoimien vallankaappausten ja niiden yritysten kanssa? Vai pitäisikö puhua pikemmin mediaperformanssista, meemilogiikasta ja demokraattisten instituutioiden trollauksesta, kulttuurisen tilan haltuunotosta ja näkyvyyden maksimoinnista?
Twitterissä alkoi keskustelu aiheesta Jussi Pullisen kirjoitettua pitkän puheenvuoron, jossa hän analysoi tapahtumia internet-kulttuurin ja somen poliittisen aktivoitumisen kontekstissa. Hän toteaa, että siitä lähtien kun internet syntyi armeija- ja yliopistopiireissä, siellä ”on aina elänyt vahva liioittelun, absurdin ja karnevalismin kulttuuri”. Tämä sai vuosikymmenten mittaan eri muotoja meemituotannosta aitoihin vastakulttuureihin, kunnes 2010-luvulla ”tämä kulttuuri alkoi politisoitua voimakkaasti”, erityisesti ”kulttuurisessa oikeistossa”.
Nykypäivään tultaessa voi Pullisen mukaan jo nähdä, että netissä käden ulottuvilla oleva ”kulttuurinen tila on nyt de facto politiikan sisältö”. Capitol Hillin tapahtumat voi nähdä kehityskaaren tähänastisena kiteytymänä. Juuri siksi, että spektaakkeli ja esitys ovat uineet politiikan keskiöön, Trumpin kovimmat kannattajat voivat samanaikaisesti sekä olla tuntematta konkreettisia poliittisia sisältöjä ja/tai tukea itselleen vahingollisia rakenteita ja strategioita että sitoutua täydellisesti Trumpiin hahmona, symbolina ja merkityksenä. Keskiluokan liberaalien kommentaattorien hellimät ”tietämättömyys” ja ”koulutuksen puute” eivät riitä selityksiksi, vaan kyse on paljon enemmän internetin synkän hehkuvasta vetovoimasta, jossa minullakin voi vihdoin olla ääni ja jossa voin muodostua ideaksi. Monen kongressirakennukseen tunkeutuneen video- ja muissa puheenvuoroissa ehdottomassa pääosassa on kokemus ja ylpeys juuri siitä, että ”oli osa tätä”. Tätä jotain. Yhdellä videolla kysytään muutama kysymys Knoxvillestä paikalle tullelta Elizabethilta. Hän hieroo pyyhkeellä kyyneleisiä kasvojaan ja kertoo tulleensa kaasutetuksi. Videota tarkemmin katsomalla näkee, että pyyhkeen sisällä on puolikas sipuli, jota Elizabeth hieroo naamaansa.
Ja siis katsokaa nyt niitä ihmisten asuja! Silkkaa hipsterimäistä tyylikaaosta ja erikoisuudentavoittelua.
Elämme siis eräänlaista politiikan estetisoitumisen lakipistettä. Jos asiaa taustoittaa vielä pidemmälle, tämän elementin voi väittää eläneen politiikassa aina, vaikka itse sisällöt olisivat kuinka todellisia ja traagisia, kuten vaikka orjuus, siirtomaaväkivalta tai tehdastyöläisten karmeat olot. Konkreettisen politiikanteon ja ylipäätään yhteiskunnallisen vaikuttamisen ytimessä on välttämättä kamppailu symboleista ja merkitsijöistä, merkityksen tiivistymisestä tiettyihin kuviin, eleisiin ja estetiikkoihin. Kysykää vaikka Göbbelsiltä, Uuden testamentin kirjoittajilta tai keneltä tahansa rehelliseltä markkinointiasiantuntijalta. Habermasilainen, liberaaliedistyksellinen ajatus rationaalisen keskustelun ja neuvottelun kautta saavutettavista päämääristä ja edistysaskeleista ei ollut koskaan ajankohtainen. Siinä voidaan korkeintaan antaa muotoja joillekin arvoille ja ristiriidoille ja hallinnoida saavutettuja etuja, mutta ei koskaan luoda uutta. Suuria (hyviä tai huonoja) muutoksia ei ole moderneissa yhteiskunnissa tapahtunut ilman kansalaistottelemattomuutta, jonkin osapuolen pakottamista johonkin, lakien tietoista rikkomista ja jopa väkivaltaa, jotka ovat kaiken muun lisäksi affektiivisia, symbolisia ja virtuaalisia olioita, huhupuheina ja mielikuvina leviäviä mediapintoja. Nyt tämä ulottuvuus on teknologian kehittymisen ja siihen sisältyvän hallitsemattoman euforiamahdollisuuden vuoksi syönyt entistä enemmän tilaa itselleen, ja leviäminen tapahtuu suoremmin, Instagram-liveinä, twiitteinä, meemeinä ja Facebook-ryhminä.
Ajatus on helppo ymmärtää väärin. Meemilogiikan korostaminen ei tarkoita, että pitäisi tapahtumia ”internetin syynä” poliittisen todellisuuden sijaan. On selvää, että koko Trump-ilmiö ja kongressirakennuksen tapahtumat palautuvat viime kädessä globaalin kapitalismin ja vapaakauppasopimusten aiheuttamiin ristiriitoihin, kuten työpaikkojen katoamiseen ja keskiluokan elintason tippumiseen. Sekä tietysti kapitalistisen todellisuuden ilmiömäiseen kykyyn saada ihmiset uskomaan, että asia korjataan viemällä kapitalismi tuunauspajalle, jossa siihen asennetaan jättimäiset renkaat ja USA:n lippua kantava tanko. Internet-selitys ei siis korvaa poliittis-taloudellista selitystä vaan täydentää sitä: se kertoo nimenomaan sen, että tästä poliittis-taloudellisesta todellisuudesta on nyt historiallisen helppoa irtautua identiteettien ja symbolien virtuaalihöttöön. Se mukautuu ketterästi kunkin omiin tarpeisiin, toisin kuin kankea konkreettinen todellisuus.
Meemiteoriaa on myös syytetty viheliäisestä ironiasta ja etääntyneisyydestä, mitä on korostettu sillä, että tapahtumissa kuoli ihmisiä. En ymmärrä syytöstä. Selitysmallihan on varsin humaani huomioidessaan sen, miten irrationaalisia ja alttiita ihmiset ovat. Ja miten kuolemantapaukset vievät pohjaa ajatukselta, että kyse oli performanssista? Ei siellä kukaan mitään suunnitellut, vähiten kuolemia (vaikka osa Washingtoniin lähteneistä olikin ilmeisesti hyvästellyt perheitään kaiken varalta).
On siis pinnallista ja jopa harhaanjohtavaa keskittyä Capitol Hillin tapahtumiin yksinomaan vakavana, olemassa olevia instituutioita kohtaan suunnattuna, poliittisesti ytimekkäänä vallankaappausyrityksenä. Siinä voi olla joitakin tällaisia piirteitä, mutta se on valovuosien päässä esimerkiksi CIA:n avulla toteutetuista oikeista vallanvaihto-operaatioista Etelä-Amerikassa, Afrikassa ja Aasiassa. Kongressirakennuksessa päämäärättömästi koheltaneet ja poseeranneet turourpot kaappasivat vallan ennen kaikkea niiden ihmisten mielissä, jotka pitävät tapahtumia konkreettisena poliittisena hyökkäyksenä. Totuus Capitol Hillistä ei ole esityksen takana, vaan mitä suurimmassa määrin esitys itse.