Jonna Hyry
Heikki Marila: Kukat XXX, 2009Pohjoismaisesta taidekentästä puhuminen ei nykyhetkenä ehkä tunnu säväyttävimmiltä mahdolliselta viitekehykseltä. Äkkiä ajatellen pohjoismainen yhteistyö kuulostaa eilispäivän sloganilta, joka on unohtunut viime vuosituhannelle 2000-luvun globalisaatiokehityksen, tietoverkkojen ja rajojen poistumisen avattua eksoottisempia näköaloja maailmaan. Historiallista taustaa ja topologista itseymmärrystä vasten on hätkähdyttävää huomata, kuinka pohjoismaalaisuuden käsite tuntuu metsittyneen eurooppalaisuuden ja kansainvälisyyden muodikkaammilta tuntuvien kerrostumien alle – vaikka kuin vastareaktioina kehitykselle jotkut ryhmät ovat valmiita tarrautumaan ahtaan kansallismieliseen eetokseen. Nykypäivänä puhe pohjoismaalaisuudesta tuo jostakin syystä mieleen pikemminkin yhteiseen menneisyyteen kuin tulevaisuuteen suuntautuvat kiistelyt globaalin markkinatalouden pyörteissä kärsineiden hyvinvointivaltioiden kurjuuskilpailusta tai jokakeväisen eurooppalaisen laulukilpailun sijoituksista.
Kuvataiteen saralla vuosi 2012 on tuonut Suomelle ainakin yhden voiton. Carnegie Art Awardin miljoonan kruunun suuruinen ensimmäinen palkinto napsahti Heikki Marilalle, jonka valtavat ekspressionistiset kukkamaalaukset lienevät kotimaan kentällä jo kaikkien tuntemat. Kolmen maalauksen otanta ilmentää Marilan maalausotteen tyypillisiä, jopa kliseisen ekspressiivisiä piirteitä tuhlailevine impastokerroksineen. Huomattavaa on, kuinka materiaalinkäyttöön liittyy tietynlainen kuvottavuuden elementti kaikessa runsaudessaan, kuten teoksessa Kukat XXXII. Marilalta olisi voinut esittää laajemmankin sarjan ja vastaavasti jättää joitakin näyttelyn vähemmän kiinnostavia teoksia niukemmalle. Nyt näyttelykokonaisuuden joitakin teoksia on vaikea saada toimimaan suhteessa toisiinsa, vaikka ripustajien pyrkimys kokonaisuuden hallintaan onkin näkyvissä. Tasokkaimmat teokset erottuvat silti edukseen.
Näyttelykokonaisuudessa keskeistä tuntuu olevan nonfiguratiivisen kuvan hallitsevuus ja etenkin geometrisen abstraktion mahdollisuuksilla kokeilu. Norjalainen Sten Rønning rakentaa piirustuksiin perustuen puusta kolmiulotteisia geometrisia sommitelmia, jotka hän kuvaa digitaalisesti ja viimeistelee huolella. Lopputulos muistuttaa abstraktia maalausta, kuten digitaalinen C-printti Thde. Niin ikään norjalainen Per Inge Bjørlo antaa muodon sisäisille mielenliikkeille ja materiaalisuudelle. Eräänlaisen kolmiulotteiseksi konkretismiksi luonnehdittavan ilmaisun perustelu on konventionaalinen. Farge følger form følger psyke I ja II muuntavat värin materiaaliseen muotoon, joka etsiytyy vuorovaikutukseen ympäröivän tilan kanssa. Meidän Stig Baumgartnerimme taas luottaa perinteiseen modernistiseen maalauskerrontaan ympäristönsä ja muistojensa antamien virikkeiden pohjalta. Rotko on mustan ja harmaan hillittyjen sävyjen muodostama modernistinen, hillityn vakava öljyväritiivistymä.
Jarmo Mäkilä: Suden Hetki, 2010
Ulospääsyn puuduttavista perinteistä voi aloittaa kysymällä, mitä tekemistä rikkaruohoilla Reykjavikin keskustassa on modernin värikenttämaalauksen kanssa. Omaperäistä modernismin rajankäyntiä osoittaa islantilaisen Hildur Bjarnadóttirin tapa löytää urbaanista luonnosta hienostuneita värivivahteita. Tekstiilikäsityöhön perehtynyt taiteilija on kerännyt sarjaansa Urban Color Palette kaupungista rikkaruohoiksi luokiteltuja kasvilajeja, joilla on sitten värjännyt kunkin neliönmuotoiseksi maalauskankaaksi pingotetun villatekstiilin erikseen. Tuloksena on vivahteita luonnonvalkeasta tummaan okraan. Jokin sävyjen kirjaimellisessa luonnonläheisyydessä rauhoittaa ja muistuttaa, että mikä arjessa mielletään rikkaruohoksi, voi ylevöityä maanläheiseksi kauneudeksi.
Näyttelyn yleisvaikutelmaa luonnehtii tietynlainen viileys ja modernistisen formalismin jatkumoon tukeutuminen, jopa silotteluun ja pysähtyneisyyteen asti. Jarmo Mäkilä lyö surrealistissävytteisillä, figuratiivisilla maalauksillaan särön kokonaisuuden sisällölliseen kliinisyyteen, mutta maalauksellisilla elementeillä hän ei juuri irrottele. Mäkilä on 2000-luvulla alkanut ammentaa omaelämäkerrallisesta aineistosta, tarkastellen etenkin lapsuutta psykoanalyyttisesta näkökulmasta. Maalauksessa Rummun lyöjät joukko poikia lyö rumpua päämäärättömän oloisesti ja yksin jonkinlaisessa koulumaisessa huoneessa. Auringonvalo lankeaa kalvakkana ikkunoista sisään ja katossa roikkuu irvokkaasti kissanraato. Jokin määrittelemätön kollektiiviseen pakkovaltaan kytkeytyvä rituaali on käynnissä. Teoksen voi nähdä viittaavan sodanjälkeisen sukupolven karuihin kasvuolosuhteisiin, mutta se luo mielleyhtymän myös suomalaiseen sukupolvesta toiseen periytyvään kylmyyteen, voimattomuuteen ja nykynuorten pahoinvointiin.
Tiheää, mutta jo aavistuksen kanonisoitunutta ilmaisua maalauksen omimmin keinoin esittää ruotsalainen Andreas Eriksson, jonka mustanpuhuvissa tiloissa pimeys on kuin aineeksi tiivistynyttä. Sähkölle allergisoitunut taiteilija tukeutuu vaihtoehtoisiin valonlähteisiin ja luonnonilmiöiden tarkkailuun. In between windows # 2 näyttää tummanruskeasta harmaaseen vivahtavin mustan sävyin avautuvan kuin laajana maisemana merelle horisonttiin. Jo kliseiseksikin ajatukseksi muodostunut mielikuva mustasta, hienoin vivahtein operoivasta värikentästä pimeän kuvana pysäyttää autenttisena kohtaamisena jälleen kerran. Musta, maalattu kenttä ilmaantuu taiteeseen aika ajoin, odottamatta. Käsitteen statuksen ansaitseva musta maalaus ilmentää onnistuneimmillaan vaikeasti määriteltävää voimaa, joka saa monet osaavatkin taidekirjoittajat tahattoman epäkriittisiksi, kompuroimaan tulkinnoissaan ja keksimään helppoja selityksiä. Parempien selitysten tarjoaminen edellyttäisi tutkimusta, sen verran syvällisiksi saattavat mustan maalauksen merkitysulottuvuudet osoittautua. Tuntuu kuin näyttelytilan jaossa Erikssonin maalaukset olisi haluttu ahtaa nurkkaan.
Ann Edholm: Dömd, 2009
Odottamattomin ja mieleen jäävin kaikista on ruotsalainen Ann Edholm, joka sijoittui Marilan jälkeen toiselle palkintosijalle. Muotokieleltään äärimmäisen pelkistetty, tiivis ja väkevä geometrinen kerronta täyttää yhden näyttelyhuoneen. Maalauksille on annettava aikaa vaikuttaa. Vain väri ja muoto sekä niiden keskinäinen jännite kaksiulotteisella pinnalla riittävät viemään havaitsemisen peruskysymyksiin. Helpot selitykset voivat avata kuvateorioin ja havaitsemisen psykologian kautta teosten aiheuttaman jännitteen havaintoperustaa, mutta eivät kuvien sisältöjä. Maalaukset on toteutettu ohuin, tarkkarajaisin öljyvärikerroksin suurikokoisille kangaspohjille, joten osa teosten vangitsevuudesta saattaa johtua pelkistettyjen kuvaelementtien monumentaalisuudesta. Diptyykki Dömd koostuu kahdesta asettelultaan symmetrisestä maalauksesta, joista vasemmanpuoleinen koostuu valkeiden, kuin kokoon puristettujen niin sanottujen salmiakkiruutujen rivistä kylläisen oranssia taustaa vasten. Pinnan asettelun avulla aikaan saatu rytmi vie ajatukset päättymättömään toistoon. Mitä salmiakkiruudut ilmentävät, ovatko ne valon välähdyksiä tilassa? Oikeanpuoleisessa teoksessa on tyhjentävästi luonnehtien kaksi valkeaa, maalauksen pintaan nähden symmetrisesti aseteltua ympyrää mustaa taustaa vasten. Rinnakkainen valopari tilassa – silmät, ajoneuvon valot, planeettojen kohtaaminen yötaivaalla? Värin ja tilallisuuden jännitteellä operointi näin intensiivisesti ja puhtaasti on harvinaista. Edholmilla on tietoisena tapana jättää teoksiinsa ”häiriöitä”. Lähempää katsoen kaksi valkeaa ympyrää eivät olekaan identtiset: oikeanpuoleisen keskellä on selvä harpinpainama. Myös teosten reunat ovat tarkoituksellisen viimeistelemättömät. Häiriöiden jättäminen teoksiin on yksi keino tarkentaa havaitsemista.
Selittämättömät kuvat häiritsevät ja niille alkaa etsiä visuaalisia yhtymäkohtia arkisesta kokemusmaailmasta. Kuitenkin näkymät jatkavat häiritsevän hallitsevaa maailmassaoloaan näyttelytilassa yhtä aikaa itseensä sulkeutuneina ja vuorovaikutukseen pyrkivinä, painostavan voimakkaina ja tiheinä. Edholm hyödyntää taidehistoriaa maalaustensa viitteinä, mutta luotan myös yleisempiin arkkityyppisiin kulttuurihistoriallisiin kytkentöihin teosten mahdollisten tasojen avaajina. Visuaalisesti harvinaisen intensiiviset teokset toimivat hyvin myös ilman ulkoisia viitteitä. Eittämättä Ruotsin tärkeimpiin nykytaiteilijoihin lukeutuva Edholm on vastoin museon nettisivujen tietoa syntynyt 1953 ja toiminut 1990-luvulta lähtien professuureissa ja johtotehtävissä maansa taidekorkeakouluissa. Usein unohdetaan, että Suomessakin menneinä vuosikymmeninä vallinnut konkretismi kytkeytyy aikakauden laajempaan pohjoismaiseen modernismiin. On taidehistoriallista spekulaatiota arvioida, olisiko Edholmin kanssa samanlaiset lähtökohdat omaava ja samaan tapaan maalaava taiteilija voinut Suomessa nousta vastaavaan asemaan. Ainoatakaan esimerkkiä ei tule mieleeni. Erikoiselta tuntuu, että tutustun Edholmin teoksiin ensi kertaa elämässäni vasta tänään. Globalisaation valtaverkoissa entistä harvempi tulee muistaneeksi pienen mutta kiehtovan länsinaapurimme kuvataiteen.
Carnegie Art Award 2012
25.5.–30.7.2012
Amos Andersonin taidemuseo