”Valokuvat taltioivat neulasentarkasti vanhaa monilajista puustoa. Naavat roikkuvat vanhoista puista pitkinä rimpsuina. Metsä avautuu kuvissa tarkkoihin näkymiin erilaisten puiden, lahopuiden ja konkeloiden kautta. Puut ovat pystyssä, vinossa toisiaan vasten, vaakatasossa ja maassa. Näyttelyssä olevissa valokuvissa on esillä täydellisiä kuvia rikkumattomista luonnonmetsistä lahopuineen ja ötököineen. Luonnonmetsässä ei ole käynyt kirves, metsäkone eikä hallin hammas.”
”Kauhukuvastosta huolimatta Final Cut ei ehkä ole kauhusarjakuva, mutta se on kauhistuttava, ja suurin osa tästä tunteesta syntyy Brianin ja Laurien välisestä jännitteestä. […] Jännite tuo mieleen Ruuminryöstäjät lukijan odotellessa koko ajan, milloin Brianin siistin kiltin pojan ulkokuori viimein murtuu paljastaen takaansa jotakin kammottavaa ja hirviömäistä. Final Cutin voisi hyvinkin lukea ’incel’-apologiana; tarinana kivasta tyypistä, joka ei kuitenkaan saa tyttöä, vaikka on kaikin puolin mukava, lempeä ja huomioon ottava.”
”Vaikka selkeät narratiivit palvelevat ymmärretyksi tulemista, taide toimii monesti abstraktilla tasolla. Toksiset ihmissuhteet häilyvät näyttelyn taustalla, mutta etusijalle nousevat muut asiat. Salitekstissä Piiroinen mainitsee, että hän on ollut yksi niistä naisista, jotka ovat olleet pakomatkalla ja etsimässä omaa ääntään. Näyttely ei ole synkkä. Se on pikemminkin jostakin painolastista vapautumisen esittelyä, ehkä vapauden itsensä ilmaisua.”
”Blanchot´n tekstin rivien väleissä kulkevat ajatukset viittaavat alituiseen estetiikan ja taiteellisen luomisen perusedellytyksiin. Millaisessa tilassa tai tilanteessa mahdollistuu mahdollisimman pidäkkeetön luovuus vailla järkeä ja järjen kontrollia? Tuhon tilassa? Tällaisessa tilassa tekijä ei suunnittele tekstiä järjellä, aktiivisesti, vaan hän heittäytyy pikemminkin intuition valtaan, hyppää kuilun ja tuhon reunalle, antautuu menemään.”
”Tampereella näyttelyä kokiessani en ihmettele hetkeäkään, miksi hyperrealistiset veistokset viehättävät ihmisiä. Niitä katsoessa teosten läsnäolon tuntee eri tavalla kuin muunlaisen taiteen. Näköaistini saa aivoni luulemaan, että edessäni on oikea, elävä ihminen, ja se muuttaa olemustani teoksen edessä. Huomaan katsovani uteliaasti ja kysyväni todella erikoisia kysymyksiä näyttelyn taideteoksilta: Mitä sinä ajattelet? Miltä sinusta tuntuu? Kuka sinä olet?”
”Julkisen taiteen osalta tulee huomioida, että sillä ei ole koskaan ollut samanlaista asemaa kuin ”korkeataiteella”. Tälle voi olla monia syitä, joista yksi on se, miten se sijoittuu taidemarkkinoiden ja julkisten instituutioiden väliin. Sillä voi myös ajatella olevan välinearvo siinä mielessä, että se pyritään kytkemään osaksi jokapäiväistä ihmisten elämää, arkea. Täten se on myös ”välineellinen” julkinen palvelu tai sen komissoiminen on sidoksissa erinäisiin tavoitteisiin ja periaatteisiin.”
Jaakko Uoti tarkastelee Mustekalan Instagramissa (@mustekala.info) julkaistussa kritiikissä Flow Festivalin 2024 kuvataidetarjontaa. “Minua ilahduttaa, että Tiilikelloon on valittu näinkin käsitteellinen ja hiljentymistä vaativa teos. Samaan aikaan kun kiihtyvässä perjantai-illassa kuulen, miten ex-teinitähti Isac Elliotin biisi raikuu päälavalla, tiilikellossa on tunnelma kuin John Cagen konsertissa.” Tutustu IG-tarinamuotoiseen kritiikkiin täällä.
”Teos lähestyy mielikuvitusta ja unelmointia teknologiana, salaisena supervoimana ja marginalisoitujen yhteisöjen selviytymisstrategiana. – – Unelmoinnin ja huumorin kautta Nsambu vie meidät tarkastelemaan kipeitä tilanteita ja tunteita lähietäisyydeltä. ”
”The 10 day festival also organized topic talks, creating platforms for conversations about the themes of the festival. This year’s topics were everything but light: climate, war and colonialism, amongst others.”
”Tämän vuoden näyttelyn nimi ”Foreigners Everywhere” tai italiaksi ”Stranieri Ovunque” on kohottanut monen kulttuurialan kriitikon kulmakarvoja. Ei siksi, että Venetsian biennaali on tänä vuonna profiloitunut inklusiivisimmaksi biennaaliksi kautta aikain, vaan siksi, että monet kyseenalaistavat, onko se todella sitä.”
”On hämmästyttävää kokea näyttelyssä Kaivannon teosten ajankohtaisuus. Teokset ovat kestäneet hyvin aikaa ja katsojalle syntyy tunne, että me tarvitsemme näitä kuvia. Olisiko nykytaide käpertynyt liikaa psykologisiin, henkilökohtaisiin aiheisiin?”
”Kokonaisuutena nämä kuusi festivaaliesitystä tarjosivat kattavan näkymän tapoihin, joilla nykytanssiesitykset muodostavat suhdetta katsojiin. Toisaalla on esitysten tekeminen pitkäkestoisen oman praktiikan kehittämisen ja työstämisen pohjalta. Toisaalla ympäristöstä, kulttuurista ja historiasta nousevien aiheiden kommentointi tanssijoiden ruumiin kykyjen luomilla mahdollisuuksilla.”