Valon leikissä tapahtuu ilmenemisiä, olemisia, eroamisia, yhteenliittymisiä, lopetuksia ja alkuja, vaikka kukaan ei olisikaan niitä havainnoimassa. Ehkä enemmän-kuin-ihmisen -elokuva on pyörinyt maailman materiaalisesa todellisuudessa jo kauan ennen kuin sen liikkeitä on tallennettu ja saatettu teosmuotoon ihmisten liikkuvan kuvan teknologioiden keinoin.
”Vaikka yhteiskuntaluokista puhuminen on edelleen Suomessa hankalaa, sitä kuitenkin tehdään. Nykyisin puhutaan luokkaretkeilystä tai -matkasta luokkanousun sijaan. Sillä tavalla on mahdollista kuvata yhteiskunnassa tapahtuvaa liikehdintää moneen eri suuntaan. Jokin pieni kivulias osa meidän kansallisessa itsetunnossamme haluaa kuitenkin yhä helliä ajatusta hyvinvointivaltiosta ja sen tarjoamista yhdenvertaisista oikeuksista toteuttaa itseään. Sillä ei ole väliä, millaisesta taustasta ihmiset ponnistavat eikä oikeastaan silläkään, miten paljon työläämpää menestyminen toisille voi olla. Olemme sokeita sille, miten keskiluokkainen diskurssi ja puhetavat hallitsevat keskustelua yhteiskunnassa tai taiteen kentällä.”
Mietin, kauanko kestää ennen kuin uiguurien “uudelleenkoulutusleirien” olot valtion harjoittamine yksityiselämän häirintöineen saavat päivänvalon. Kiinassa ihmisten valvonta on viety huippuunsa. Se estää ja rajoittaa myös journalistien ja elokuvantekijöiden työskentelymahdollisuuksia.
”Los Angelesin ja New Yorkin räppäreiden välistä surullisenkuuluisa kiistaa seurattiin 1990-luvulla ympäri maailman. Sierra Leonen lapsisotilaille kiistan tunnetuin riitapukari, Tupac Amaru, oli Rambon kaltainen sotaikoni, ja myöhemmin hänestä tuli vasta solmitun rauhan symboli. Nykyään hiphop edistää rauhan kulttuuria muun muassa levottomassa Mosambikissa. ”
Ōbayashia, Ozua ja Kurosawaa yhdistää se, että kaikki kolme ovat omistautuneet merkittävässä osassa uraansa lainkaan sievistelemättä hyvin humaaneihin aiheisiin. Ōbayashin “Kuro-saniksi” kutsuma Kurosawa teki samuraielokuviensa lisäksi kuolemansairaan vanhan miehen viimeisistä vuosista kertovan Ikirun (生之慾, 1956) ja köyhyydestä kertovan Köyhän pikajunan (Dodes’ka-den, どですかでん, 1970). Kurosawan sodanaikainen propagandaelokuvakin The Most Beautiful (Ichiban utsukushiku, 一番美しく,1944) keskittyy enemmän yhteishenkeen kuin vihollisten tappamiseen. Ozun perhe-elokuvia voi puolestaan kutsua täydellä sydämellä niin kansallisiksi kuin yleisinhimilliseksikin aarteiksi. Vaikka nämä taiteessaan hyvin erilaisetkin ohjaajat lepäävät nyt ikuisessa rauhassa, heidän elokuvansa eivät helposti kuole. Ōbayashi sai viime vuonna Hiroshiman kaupungin myöntämän elokuvan rauhanpalkinnon.
Koronaepidemia teki taiteilijoista tahtomattaan sisällöntuottajia, jotka joutuvat huutamaan yhtä aikaa samaan äänitorveen. Taidekentällä arvottaminen ja ydintoimintamallit on mietittävä uudestaan. Kriitikkoa taas kiinnostaa, millaisia vuosirenkaita kriisi jättää ajallisesti näkyviin ja saneleeko poikkeustila muodon ja sisällön.
Yksi esityksen vahvuuksista on siinä, miten se toisintaa kestämätöntä elämäntapaa, myös huumorin keinoin. Suuruudenhulluuden ja ylikulutuksen teemat on tuotu tähän hetkeen keskittymällä kauppakeskuksiin, joissa Romu-Sirkka laulaa lapsille tavarasta ja kauppakeskuspappi huolehtii kuluttajien henkisistä asioista. Näkymä on groteski, mutta lähellä kuviteltavissa olevaa todellisuutta. Näihin 2020-luvun temppeleihin tuodaan kulutusketjun huipulle kaikki se, mitä ilman osasin vielä eilen olla. Esityksen ensi-iltana, Black Fridayna, tehdään Suomessa myyntiennätyksiä myös kivijalkakaupoissa.
”Loppusyksyn tai alkutalven auringosta nauttiva Jyväskylän Mattilanniemi tarjosi seminaarille komeat puitteet. Ulkopuolisen silmin tapahtuma vaikuttikin nimenomaan Jyväskylän filosofisen perinteen manifestaatiolta ja sen ansaitsemalta huomionosoitukselta. Kirkkaassa ilmassa väreili myös julkilausumaton kysymys: miten kriittinen teoria vastaa tämän hetken polttaviin ongelmiin. Pystyykö se vastaamaan niihin ylipäätään?”
Jeff Vandermeerin Eteläraja-trilogiassa uuskummalle fantasiakirjallisuudelle tyypilliset kauhuvaikutteet ja groteski kuvasto ovat hyvin esillä. Vandermeerin tapauksessa on perusteltua puhua kauhuvaikutteista, ei suoranaisesta kauhusta, koska hänen eloon loihtimansa hirviöt eivät herätä niinkään pelkoa, vaan pikemminkin sääliä ja kummastusta. Kohtaamiset hirviöiden kanssa ovat hitaasti avautuvia metaforia ne tavanneen ihmisen elämästä.
Fotorealistisia teoksia löytyy runsaasti internetistä ja sosiaalisen median kuva- ja viestipalveluista. Saittien otsikot ovat raflaavia. Tarjolla on niin ”henkeäsalpaavia” kuin ”häkellyttäviä” esimerkkejä fotorealismista. Yksityiskohtien hiomisella huippuunsa ei näytä olevan loppua. Mistä on kysymys? Miten tähän on tultu?
Kansallisen audiovisuaalisen instituutin esitystoiminta Eerikinkadun art deco -elokuvateatteri Orionissa päättyi viime vuoden lopussa. Pitkiä jäähyväisiä vietettiin pitkin syksyä. Eräs erikoistapaus oli Grande finale, koko yön kestänyt neljän italialaisen elokuvan näytös joulukuun puolivälissä.
”Ilta-aurinkoa katsellessa mietin sairaalassa joskus olleita potilaita. Muistuttiko aurinko menetetyistä kesäpäivistä ja surkeasta osasta sairaalassa? Jos käytävä hetkittäin näyttikin kauniilta, kykenikö sellaisesta kauneudesta nauttimaan?”