“Korona-aika teki ihmisistä, heidän elämänpoliittisista ja poliittisista valinnoistaan ja näkemyksistään, entistä julkisemmin poliittisia. Korona politisoi uudella tavalla monia asioita, joita ei ole aiemmin ajateltu avoimesti ongelmallisina. Tällaisia asioita ovat suhteemme uuteen työhön, prekaariuteen, yrittäjyyteen ja tietotyöhön, joista ei aina synny heti välittömästi käsinkosketeltavia lopputuloksia eikä lisäarvoa kuten manuaalisesta työstä.”
“Jokaisen muotokuvan kohdalla olen miettinyt, voinko tarttua tähän aiheeseen. Tavallaan siinä on kyse faniudesta ja suuresta ihailun määrästä ja sitä kautta asioiden käsittelystä. Naistaiteilijoista löytämäni kuvat olivat lumoavan jäyhiä ja arvokkaita ja ne antoivat ensisysäyksen uusille maalauksille. Sitä kautta oli helppo lähteä miettimään uusia teemoja luoden samalla uskoa omaan ammatinvalintaan.”
“Kylpyhuoneessa Hilda ja Lo yrittävät hallita elämää yleensä, sen ulkopuolella he eivät voi hallita edes omaansa. ”Luonto on aistittavien niille ominainen järjestys”, sanoo Aristoteles. Järjestys tarkoittaa järjestelmää, kyseessä voi olla verkko (internet tai vesijohtoverkko) tai toukkien salatut kanavat tai patriarkaalinen systeemi. Kylpyhuone on verkonsilmä ja Hilda ja Lo kaloja siinä.”
“Jaetun tekijyyden kokeilu ei ole vaaratonta taiteilijayhteisössä eikä taiteilijakollegoiden kesken. Se voi tuhota hyvät suhteet, keskustelutavat voivat olla loukkaavia ja työskentelytavat uuvuttavia. Menetelmä on työläs, jatkuvaa keskustelua ja kuuntelua, ajatusten sanoittamista, jakamista, ja mielikuvien havainnollistamista ymmärrettäväksi.”
Valon leikissä tapahtuu ilmenemisiä, olemisia, eroamisia, yhteenliittymisiä, lopetuksia ja alkuja, vaikka kukaan ei olisikaan niitä havainnoimassa. Ehkä enemmän-kuin-ihmisen -elokuva on pyörinyt maailman materiaalisesa todellisuudessa jo kauan ennen kuin sen liikkeitä on tallennettu ja saatettu teosmuotoon ihmisten liikkuvan kuvan teknologioiden keinoin.
“Vaikka yhteiskuntaluokista puhuminen on edelleen Suomessa hankalaa, sitä kuitenkin tehdään. Nykyisin puhutaan luokkaretkeilystä tai -matkasta luokkanousun sijaan. Sillä tavalla on mahdollista kuvata yhteiskunnassa tapahtuvaa liikehdintää moneen eri suuntaan. Jokin pieni kivulias osa meidän kansallisessa itsetunnossamme haluaa kuitenkin yhä helliä ajatusta hyvinvointivaltiosta ja sen tarjoamista yhdenvertaisista oikeuksista toteuttaa itseään. Sillä ei ole väliä, millaisesta taustasta ihmiset ponnistavat eikä oikeastaan silläkään, miten paljon työläämpää menestyminen toisille voi olla. Olemme sokeita sille, miten keskiluokkainen diskurssi ja puhetavat hallitsevat keskustelua yhteiskunnassa tai taiteen kentällä.”
Mietin, kauanko kestää ennen kuin uiguurien “uudelleenkoulutusleirien” olot valtion harjoittamine yksityiselämän häirintöineen saavat päivänvalon. Kiinassa ihmisten valvonta on viety huippuunsa. Se estää ja rajoittaa myös journalistien ja elokuvantekijöiden työskentelymahdollisuuksia.
“Los Angelesin ja New Yorkin räppäreiden välistä surullisenkuuluisa kiistaa seurattiin 1990-luvulla ympäri maailman. Sierra Leonen lapsisotilaille kiistan tunnetuin riitapukari, Tupac Amaru, oli Rambon kaltainen sotaikoni, ja myöhemmin hänestä tuli vasta solmitun rauhan symboli. Nykyään hiphop edistää rauhan kulttuuria muun muassa levottomassa Mosambikissa. “
Ōbayashia, Ozua ja Kurosawaa yhdistää se, että kaikki kolme ovat omistautuneet merkittävässä osassa uraansa lainkaan sievistelemättä hyvin humaaneihin aiheisiin. Ōbayashin “Kuro-saniksi” kutsuma Kurosawa teki samuraielokuviensa lisäksi kuolemansairaan vanhan miehen viimeisistä vuosista kertovan Ikirun (生之慾, 1956) ja köyhyydestä kertovan Köyhän pikajunan (Dodes’ka-den, どですかでん, 1970). Kurosawan sodanaikainen propagandaelokuvakin The Most Beautiful (Ichiban utsukushiku, 一番美しく,1944) keskittyy enemmän yhteishenkeen kuin vihollisten tappamiseen. Ozun perhe-elokuvia voi puolestaan kutsua täydellä sydämellä niin kansallisiksi kuin yleisinhimilliseksikin aarteiksi. Vaikka nämä taiteessaan hyvin erilaisetkin ohjaajat lepäävät nyt ikuisessa rauhassa, heidän elokuvansa eivät helposti kuole. Ōbayashi sai viime vuonna Hiroshiman kaupungin myöntämän elokuvan rauhanpalkinnon.
Koronaepidemia teki taiteilijoista tahtomattaan sisällöntuottajia, jotka joutuvat huutamaan yhtä aikaa samaan äänitorveen. Taidekentällä arvottaminen ja ydintoimintamallit on mietittävä uudestaan. Kriitikkoa taas kiinnostaa, millaisia vuosirenkaita kriisi jättää ajallisesti näkyviin ja saneleeko poikkeustila muodon ja sisällön.