Yle Teemalla vietettiin tänä vuonna naisten maaliskuuta. Sen kunniaksi kanavalla nähtiin naisten ohjaamia elokuvia, jotka tulivat katsottaviksi myös Areenaan. Osa elokuvista poistui maaliskuun päätyttyä, mutta esimerkiksi belgialaisen Chantal Akermanin feministisen elokuvan merkkipaaluksi tituleerattu Jeanne Dielman, 23 Quai du Commerce, 1080 Bruxelles (1975) on katsottavissa vielä ensi viikon torstaihin asti.
Jeanne Dielmanista on kirjoitettu viime viikkoina jonkun verran. Järkälemäistä teosta on kehuttu sen hypnoottisuudesta ja siitä, miten se vangitsee katsojan intensiteetillään, joka on puettu näennäisen tapahtumattomuuden kaapuun. Yli kolmetuntinen elokuva kuvaa kolmen päivän ajan brysseliläisen yksinhuoltajan elämää. Staattisissa kuvissa nimihenkilö Jeanne (Delphine Seyrig) tekee kotitöitä, valmistaa ruokaa, viikkaa pyykkejä, pyyhkii pöytiä ja syö ja juo. Hänellä on teini-ikäinen poika, jonka kanssa välit vaikuttavat etäisiltä. Pojan ollessa koulussa Jeannen luona vierailee miehiä, jotka myös jäävät etäisiksi melkein kuin heitä ei olisikaan. Ennen aivan viimeisiä kohtauksia elokuvassa ei tapahdu minkäänlaista käännettä tai tihentymää.
Suomalaiset mielellään käyttävät moisesta lakonisuudesta nimitystä ”kaurismäkeläinen”. Jeanne Dielmaniin verrattuna Aki Kaurismäen elokuvat ovat kuitenkin suoranaista tykitystä ja karnevaalia. Muuan elokuva, joka Akermanin elokuvasta kuitenkin tulee muistinvaraisesti ja etäisesti mieleen, on itävaltalaisen Michael Haneken Seitsemäs manner (1989). Ihailin elokuvaa joskus opiskeluaikojen alussa, mutta jälkikäteen se on alkanut tuntua elokuvalta, jota ihaillaan vain ja ainoastaan opiskeluaikojen alussa. Joka tapauksessa elokuvien yhtäläisyydet liittyvät niiden tautologisuuden, toistojen ja rutiinien raivokkaaseen kuvaamiseen. Jos Seitsemäs manner on nuoren vihaisen miehen elokuva, on Jeanne Dielman nuoren vihaisen naisen elokuva – olkoonkin, että Haneke kävi viittäkymmentä Seitsemättä mannerta tehdessään, kun taas Akerman oli Jeanne Dielmanin aikaan vasta 25-vuotias.
Vielä enemmän kuin elokuvia, ajattelin Jeanne Dielmania katsoessani teatteria. Ajattelin Saara Turusen ohjaamia esityksiä Q-teatterissa ja Akse Petterssonin ohjaamaa esitystä Arki ja Kauhu (2018). Turusen ohjaamien Tavallisuuden aaveen (2016) ja Medusan huoneen (2019) staattisissa kuvissa on visuaalisesti ja tunnelmaltaan jotain hyvin samaa kuin Akermanin elokuvassa. Arki ja Kauhu puolestaan tulee mieleen elokuvan auditiivisesta puolesta: jatkuvasti avautuvista ja sulkeutuvista ovista, vesihanasta, astioiden kilinästä, valokatkaisijoiden napsuttelusta ja kenkien kopseesta. Kodin tylyt äänet toistuvat elokuvassa lopulta niin paljon, että ne muuttuvat ahdistaviksi, aivan kuten Arki ja kauhu -esityksessä arkiset äänet vähitellen kasautuivat painajaisiksi onnettomien ihmisten päälle.
Jeanne Dielman on myös korostetun kineettinen elokuva, mutta täysin päinvastaisella tavalla kuin elokuvat yleensä. Siinä ei ole kamera-ajoja eikä huikaisevia pyörteitä. Päinvastoin kuvat ovat liikkumattomia ja siksi niin armottomia. Se antaa tilaa ja aikaa näyttelijä Delphine Seyrigin mikroskooppisen pikkutarkalle eleettömyydelle, joka ilmenee nimenomaan näyttelijän suorittamien kotitöiden kouliintuneisuudessa, aivan kuin hän olisi tehnyt samaa jo vuosikymmenet tai peräti vuosituhannet. Se tekee Jeanne Dielmanista paitsi elokuvan myös ruumiillisen muistin esityksen, ja siksi sitä voi katsoa kuin tanssia. Seyrigin olemisessa on jotain todella luontevaa ja samalla murskaavan pidäteltyä. Jokainen rutiini, jokainen kotityö ja taiteltu lakana ja lakanan pyyhkäisy kämmensyrjällä tai aterimien laittaminen laatikkoon on täynnä ihmeellistä latausta. Eleet ovat tiiviitä aivan kuin ne pyrkisivät purkautumaan ulos itsestään, ulos omasta muotistaan, ulos kodin ja keittiön muotista.
Medusan huoneen käsiohjelmatekstissä Saara Turunen kirjoittaa naisten ajan saatossa sisäistämästä mitättömyyden kokemuksesta: ”Kun ensin on tarpeeksi kauan vähätelty ja painettu alas, ruokittu häpeällä ja inholla, ovat naiset pikkuhiljaa luopuneet harhakuvitelmistaan ja hiljenneet.” Jokin tähän havaintoon liittyvä pohjavire yhdistää Akermanin elokuvaa ja Turusen edellä mainittuja esityksiä. Sisäistetty mitättömyys ilmenee konemaisena ankaruutena itseä kohtaan. Jeanne Dielmanin nimihenkilön suorastaan väkivaltaiselta tuntuvassa pidättyvyydessä on jotain samaa kuin esimerkiksi Tavallisuuden aaveen kohtauksissa yksinäisestä naisesta, joka näkee ovenraosta väläyksen elämäniloa flamencotanssijan muodossa. Tyhjissä huoneissa kaikuvan arkisen äänimaiseman vastapainona on raskas, jopa eksistentiaalinen hiljaisuus. Jos Akermanin elokuvan äänimaailma tuokin mieleen Arki ja kauhu -esityksen, saa sen hiljaisuus ajattelemaan Tavallisuuden aavetta ja Medusan huonetta. Ja mitä väkivaltaan tulee, sehän on mitä syvällisimmin koko elokuvan ytimessä. Voisi jopa sanoa, että Jeanne Dielman on elokuva väkivallasta.
Matti tuomela
Elokuva: Jeanne Dielman, 23 Quai du Commerce, 1080 Bruxelles (1975)
Esitykset: Tavallisuuden aave (2016), Arki ja kauhu (2018), Medusan huone (2019)
Kirja: Turunen, Saara: Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä, Into 2019.