Joulukuun toisen päivän The Guardian lehdessä tunnettu taiteen keräilijä Charles Saatchi haukkuu taidekaupan ja sitä kritiikittömästi hännystelevän taidemaailman alimpaan kastiin.
Keräilijänä olo on inhottavaa tänä päivänä superrikkaiden trendikkäiden oligarkkien ja ”oiligarkkien” vallattua taidemaailman. Varsinkin kuluvan vuoden 2011 Venetsian biennaali sai Saatchin huonolle tuulelle.
”Being an art buyer these days is comprehensively and indisputably vulgar. It is the sport of the Eurotrashy, Hedge-fundy, Hamptonites; of trendy oligarchs and oiligarchs; and of art dealers with masturbatory levels of self-regard. They were found nestling together in their super yachts in Venice for this year’s spectacular art biennale. Venice is now firmly on the calendar of this new art world, alongside St Barts at Christmas and St Tropez in August, in a giddy round of glamour-filled socialising, from one swanky party to another.”
Rahakas jengi ei vaivaudu loistoristeilijöistään edes katsomaan taidetta jonka ostaa, kauhistelee Saatchi. On erikoista että Saatchi, joka itse on tullut tunnetuksi riskejä ottavana taidesijoittajana, jonka valinnat ovat olleet monesti kyseenalaisia ja huonosti perusteltuja, käy saman taidebisneksen kimppuun jonka osa hän itse on. Mistä oikein on kyse?
Taidemarkkinoille on tullut uusi keräilijöiden sukupolvi joka ei sinänsä välitä taiteen kulttuurisesta arvosta vaan ainoastaan sen suomasta sosiaalisesta arvosta. Heille taide on snobistinen tapa muuntaa taloudellinen pääoma kulttuuriseksi pääomaksi, jota heiltä siis puuttuu. Tähän he tarvitsevat taidevälittäjiä ja asiantuntijoita, konsultteja, jotka myyvät heille tietojaan ja koulutustaan. Asiantuntijan saama palkkio on pieni verrattuna summiin joilla megarikkaat alkavat vaihtaa merkkitaidetta keskenään.
Suomessa ei ole toistaiseksi nähty tällaista taidekauppaa, mutta suurimmat galleriat ovat täälläkin jo menossa mukaan trendiin. Koska taloudellinen eriarvoistuminen on kasvamaan päin myös Suomessa, kehityssuunta ei ole mahdoton täälläkään. 1980-luvun taidebuumi hävisi lamaan, mutta ei ole takeita etteikö ilmiö toistuisi. Ja onhan meilläkin oma superrikas liikemies Chaim ”Poju” Zabludowicz, joka on kaikessa hiljaisuudessa ostanut saaren Pernajasta ja on lehtitietojen mukaan perustamassa sinne vaimonsa kanssa taidepuistoa nykytaiteen kokoelmilleen. Saattaa olla että loistoluokan huvijahteja pian nähdään Pernajan vesilläkin. Ehkä suomalainen taide kuitenkin säilyy näiden oligarkki-sijoittajien näppien ulkopuolella, vaikka eihän sitä koskaan tiedä.
Ei näitä, yleensä idästä tulevia raharikkaita juuri Helsingissä näy, he suuntaavat suoraan Euroopan isoihin metropoleihin. Olin joku aika sitten käymässä Wienissä ja panin merkille että hotellissa oli runsaasti venäläisiä uusrikkaita. Sana dekadenssi tuli mieleen kun katseli perheitä joiden lapset hyppivät kirjaimellisesti silmille ja joiden flegmaattiset äidit näyttivät 18 -vuotiailta anorektikkomalleilta kalliissa merkkivaatteissaan. He häpesivät ainoastaan sitä että lapset puhuivat kovaa venäjää.
Tapasin myös erään sympaattisen galleristin joka kertoi että paikallisia harmittaa kun venäläiset ostavat heidän uudet asuntonsa hintoihin joihin wieniläisillä ei ole varaa. Puhuimme myös taidekaupasta ja galleristi valitti, että nykyään keräilijät pitävät ”seksikkäämpänä” käydä kauppaa New Yorkissa kuin Wienissä. Saman taiteilijan teokset saavat lisäarvoa siitä että ne on ostettu maailmantaiteen pääkaupungista. Turhamaisuutta tämäkin ja turha on muuten Saatchin puhua Eurotrashista.
Saatchi jatkaa että ”silmän” ja arvostelukyvyn puutetta ei taidekaupassa voi kuitenkaan millään korvata. Hän varoittaa, että aikoo vetäytyä yhteistyöstä taidemaailman kanssa.
”If I stop being on good behaviour for a moment, my dark little secret is that I don’t actually believe many people in the art world have much feeling for art and simply cannot tell a good artist from a weak one, until the artist has enjoyed the validation of others – a received pronunciation. For professional curators, selecting specific paintings for an exhibition is a daunting prospect, far too revealing a demonstration of their lack of what we in the trade call ”an eye”. ”
Lopuksi, mitähän tulee tapahtumaan kun kiinalaiset tulevat taidemarkkinoille? Pientä aavistusta sain, kun eräs kiinalainen opiskelija esitti tämän syksyn kurssillani, että taidekaupassa managereiden tehtävänä on saada taiteilijat tajuamaan mitä asiakkaat haluavat. Sanoin ettei taidetta tällä tavalla voi länsimaissa myydä. Hiukkaakaan hämmentymättä opiskelija pyysi hymyillen saada kirjoittaa loppuesseensä uudelleen. Kiinalaisten opiskelijoiden työteliäisyys ja kilpailun halu päihittää suomalaiset opiskelijat muuten mennen tullen.
Linkki: