Viime viikkoina on kohistu Kansallisoopperan tuoreesta Covid fan tutte -produktiosta. Kysymyksessä on poikkeustilan aikana ideoitu ja uudella ajankohtaisella libretolla varusteltu Mozart-potpuri, jonka talo on tuottanut ennätysvauhtiin – kolmessa kuukaudessa. Kun Wilhelm Kvist kirjoitti teoksesta kriittisen arvion Hufvudstadsbladetiin peräänkuuluttaen aihepiirin käsittelyyn eettistä vastuullisuutta, niin sanottu somekohu oli valmis. Kirjoituksen otsikko, jossa viitattiin oopperalaulajien ”narsismiin”, on toki kyseenalainen ja herätti ymmärrettävää suuttumusta taiteen ammattilaisissa, joiden työt koronavirus keväällä puhalsi tyhjiin.
Keskustelussa kuitenkin kävi siten kuin (some)keskusteluissa nykyään usein käy. Sen sijaan, että vastattaisiin kritiikin sisältöön ja keskusteluun etsittäisiin uusia näkökulmia, linnoittaudutaan tosikkous- ja ”eikö mitään saa enää sanoa” -retoriikan alle sekä ilmoitetaan, että kyllä oopperassa on maailman sivu nähty vaikeita aiheita kuten sotaa. Kirjoituksessa on kuitenkin laajempi kulttuurikeskusteluun liittyvä ”pihvi”, johon pureutuminen voisi olla hedelmällistä. Miten käsitellä edelleen jatkuvaa kriisitilaa ja veresmuistissa olevaa karanteenikevättä taiteessa – varsinkin, jos kysymys on komediasta? Entä miten tehdä se mahdollisimman oivaltavasti ja eettisellä tavalla kestävästi?
Minulla ei taiteen rivikuluttajana ja kolumnistina tietenkään ole tyhjentävää vastausta näihin kysymyksiin – sitä varten täytyisi kuulla ammattimaisia taiteentekijöitä. On myös selvää, että yksittäiseen teokseen on mahdotonta sisällyttää koko maailmanpolitiikan kuoroa.
Sen sijaan mietin, missä määrin on avartavaa ja vastuullista pelkistää koronakevät näyttämöllä joko kulttuurialan sisäiseksi keskusteluksi tai keskiluokkaiseksi Zoom-palaverien ja etäkoulujen todellisuudeksi. Tämä näkökulma on toki dominoinut Suomessa pandemiaan liittyvää uutisointia, jonka kuviteltuna lukijana on yleensä kaltaiseni toimisto- tai asiantuntijatöissä toimiva etäkonttorirotta. Samaan ryhmään kuuluu epäilemättä valtaosa esimerkiksi oopperassa käyvästä yleisöstä. Mutta entä ne, joille etätyö ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto – vaikkapa sairaanhoitajat, siivoojat, myyjät? Olisi virkistävää ja yhteiskuntavastuun näkökulmasta tärkeää, että heille annettaisiin enemmän suunvuoroa. Toki sitä on entistäkin haasteellisempaa tehdä komiikan keinoin.
En kiistä lähtökohtaisesti, etteikö raskaan kevään purkaminen kevyen hupailun keinoin voisi olla terapeuttista ja katharttista. Selasin itsekin keväällä ties kuinka monta viestiketjua korona-aiheisia meemejä ahdistuksen lievittämiseksi. Voin erittäin hyvin kuvitella, että myös Covid fan tutte -esitys on tällaisia helpotuksen ja liikutuksen tunteita herättänyt ja ehkä olisin itsekin kokenut asian näin, jos olisin esityksen paikan päällä nähnyt. Yle Areenaan taltioiduista tekijähaastatteluista käy myös ilmi, ettei esityksessä sinänsä ymmärrettävästi ole haluttu ottaa komiikan kohteiksi niin sanotusti vakavia asioita – eli kuolemaa, sairautta ja hengityskoneissa makaavia potilaita. Mutta jos pandemiaa lähestytään näkökulmasta, jossa siitä on riisuttu sairaus ja kuolema, mitä oikeastaan jää jäljelle? Cembalolla soitettu Darude-resitatiivi ja älypuhelimen näytöllä virnistelevä Mozart eivät riitä täyttämään tätä tyhjiötä.
Edellä mainittuihin tekijälausuntoihin nähden on myös erikoista, että produktiossa tehdään useaan otteeseen pilaa roolihenkilöiden alkoholinkäytöstä. Sikäli kuin tiedämme, että alkoholismi on Suomessa merkittävä kansanterveydellinen ongelma ja että karanteeniaika on ollut erittäin koettelevaa monissa päihdeongelmaisissa perheissä, sen käsitteleminen näin kevyen komiikan keinoin on kyseenalaista.
Kenties yksi mahdollinen näkökulma pandemiakomiikkaan voisi tulevaisuudessa löytyä absurdin, groteskin ja niin sanotun mustan huumorin kautta. Koska elämme jo valmiiksi ahdistavassa poliittisessa ilmapiirissä, jota määrittävät yhteiskuntajärjestelmässämme eriarvoisuuden kasvu ja äärioikeiston nousu, arkipäivän mielettömyyttä ei tarvitse kaukaa hakea. Vaikka tilanteemme on historiallisesti ja yhteiskunnallisesti katsoen varsin erilainen kuin vaikkapa kaanontaiteilijoillamme Bulgakovilla, Gogolilla, Dixillä tai Zoštšenkolla, heidän teoksensa herättävät poikkeusaikana uusia, henkilökohtaisempia heijastuksia. Ja kun keväällä uutisoitiin lääkäreiden mystisistä ”itsemurhista” Venäjällä, en voinut olla ajattelematta Daniil Harmsin novellien ikkunoista putoilevia mummoja. [2]
Toinen teema, joka nousee tässä yhteydessä mieleen, on eristäytymisen psykologinen painolasti ja eri taustoista tulevien ihmisten kohtaaminen suljetussa karanteenitilassa. Tätä aihepiiriä käsittelee kiintoisasti esimerkiksi Julia Voznesenskaja romaanissaan Naisten Decamerone (1985). Siinä kymmenen eri sosiaaliluokista ja poliittisista piireistä tulevaa naista kohtaa neuvostoliittolaisella synnytyspoliklinikalla. Siitä huolimatta, ettei teos vuoden 2020 feministilukijan näkökulmasta ole kestänyt aikaa ihanteellisella tavalla, sen tapa käsitellä kriisitilanteita ja syrjintää koko yhteisön ja yhteiskunnan ongelmina on edelleen ajankohtainen. Vaikka monet romaanissa käsitellyt tilanteet ja tapahtumat – muiden muassa raiskaukset ja seksuaalinen hyväksikäyttö – ovat erittäin raakoja ja rankkoja, kertomusten päällimmäinen sävy on lämmin ja ajoittain humoristinenkin.
Samantapaisia kysymyksiä käsittelee myös Naomi Wallacen hittinäytelmä One Flea Spare (1995), joka olisi harvinaisen kiinnostavaa nähdä pandemiaperspektiivistä tuotettuna. Wallacen teoksessa etusijalle nousevat yhteiskunnalliset valtarakenteet, kapitalismi ja naisen asema, joita peilataan kriittisesti 1600-luvun ruttokaranteenitilanteesta käsin. Näytelmä on raju, traaginen ja ahdistavakin, mutta myös hersyvän mustan tilannekomiikan kyllästämä. Erityisen enteellisiltä korona-aikana tuntuvat näytelmän varakkaan porvarisherra Snelgraven säkeet:
”A couple of persons I know personally have died. Decent people. Good Christians on the surface. But that’s the key. On the surface. When the poor die, the beggars, it’s no riddle. Look down at their faces and you’ll see their bitter hearts. When the rich die, it’s harder to tell why God took them; they’re clean, attend the Masses, give alms. But something rotten lurks.” [3]
Ehkä tässä piilee koronakomedian ydinongelma, johon Kvistkin kirjoituksessaan viittasi. Kun Suomen lintukodossa on jo tuudittauduttu olosuhteisiin nähden normaaliin arkeen, on helppo unohtaa, että uuteen, tappavaan virukseen kuolee edelleen päivittäin runsaasti ihmisiä, joilla ei ole edes mahdollisuutta kunnolliseen lääkärihoitoon. Yhteiskuntasatiiri – esimerkiksi viranomaistiedotuksen parodiointi – on tietenkin aina paikallaan. Laajemmin ajateltuna globaalin pandemian käsittely vaatii silti myös hienovaraisempia ja vähemmän yksiulotteisia keinoja.
Nuppu KOIvisto
Viitteet
[1] Harms 1988, 30.
[2] Wallace 1996, 286.
Lähteet
Aikkila, Eliisa. ”Suomalaisilla on nyt valtava määrä alkoholia kodeissaan, ja se on tikittävä aikapommi, sanoo A-klinikan Kaarlo Simojoki”. Helsingin Sanomat 27.3.2020.
Harms, Daniil. Sattumia. Helsinki: WSOY 1988.
Kvist, Wilhelm. ”Operarecension: Inga gränser för sångarnas narcissism – så görs påkostad och olustig underhållning i coronatider”. Hufvudstadsbladet 29.8.2020.
Voznesenskaja, Julia. Naisten Decamerone. Helsinki: Kirjayhtymä 1986.
Wallace, Naomi. ”One Flea Spare”, julkaistu teoksessa Bush Theatre plays (toim. Bruce, Lesley et al.). London: Faber 1996.