Teksti: Anne Heikkilä 2.1.2017
Mobiililaitteet toimivat luomisen välineinä. Käyttäessämme digitaalista laitetta tarvitsemme luovaa kykyämme. Museokäynnin yhteydessä kuvien ottajasta tulee tavallaan luova taiteilija, joka tuottaa niitä kuvia, joilla on kyky liikuttaa häntä. Mobiililaiteen käyttö asettaa melkein yhtä paljon vaatimuksia teoksen katsojan tai kokijan luoville kyvyille kuin taiteilijan luovuudelle.
Yayoi Kusaman In Infinity -näyttelyssä kävijät ottavat valokuvia ennätysmäärin. HS:n kolumnissa 8.12.2106 todettiin HAMin Kusama-näyttelyn olevan jo tähän mennessä Helsingin instagrammatuin näyttely. Erityisesti Kusaman peili-installaatiosta ottavat kuvia kaikenikäiset kävijät.
Kusamasta on tullut suorastaan mediakuningatar. Näin hänen teoksiaan reprodusoidaan tuhansina erilaisina versioina ympäri maailmaa. Taiteen ainutlaatuisuuteen ja alkuperäisyyteen liittyvä aura on väistämättä vähentynyt tai kokonaan hävinnytkin. Konkreettisen käsin kosketeltavissa olevan teoksen omistaminen ei välttämättä ole enää haluttavaa eikä edes mahdollista ainakaan monien installaatioiden osalta.
Kuvien ottamista taideteoksista voidaan verrata taiteen keräilyyn. Tallennamme mobiililaitteelle tai pilveen aineistoa, jonka koemme merkitykselliseksi itsellemme. Digitaalinen tallenne on eräässä mielessä jopa pysyvämpi kuin konkreettinen esine, joka voi vahingoittua tai hävitä. Digitaalinen tallenne saattaa olla hetkellisesti kadoksissa, mutta löytyy miltei takuuvarmasti jostakin pilvitallenteesta ellei omalta laitteelta.
Teosten keräilyyn voi kuitenkin liittyä iloa ja mielihyvää, jota virtuaalisen tallentamisen yhteydessä harvoin voidaan kokea. Walter Benjaminin mukaan keräilyn viehätys on saada sulkea yksittäiset esineet maagiseen kehään, jossa niiden hankkimiseen ja omistamiseen liittyvä jännitys pääsee purkautumaan. Todelliselle keräilijälle teoksen koko tausta, kuten sen tekemisen aikakausi, alue, kädentaito ja teoksen aiempi omistajuus, muodostavat maagisen tietosanakirjan, joka on teoksen perimmäinen olemus. (Benjamin 1992.)
Digitaalisuuden kaudella ei pyritä teoksen omistamiseen. Kyse on enemmänkin merkityksen luomisesta virtuaalisesti tapahtuvan tiedostamisen avulla. Kuvien ottamiseen liittyy myös identiteetin luomisen projekti, jossa oma identiteetti rakentuu ja muovautuu.
Kuvan ottaminen näyttelyn teoksesta tekee teoksesta jossain määrin ottajan oman. Kuva tallentuu uudenlaisena mahdollisesti selfien muodossa kännykän tiedostoon, ja samalla useisiin muihinkin tiedostoihin, joista se on katsottavissa tai käytettävissä myöhemminkin. Tällainen lähestymistapa voi alentaa museossa käymisen kynnystä ja tuoda museoon uusia kävijöitä. Toisaalta kuvien ottamiseen käytetty aika vähentää itse taideteoksen katseluun käytettyä aikaa eikä ole omiaan syventämään teoksen ja katsojan interaktiossa syntyvää esteettistä kokemusta.
Kuvien ottaminen museon taideteoksista rikkoo standardoidun kuvien katseluun liittyvän protokollan. Museossa taide on nostettu korokkeelle, jossa siihen koskeminen on kiellettyä. Museosta on tullut melkein pyhä instituutio, jossa vaaditaan taiteen arvostuksen formaalisen kielen osaamista.
Kuvan ottaminen kännykällä taideteoksesta rikkoo edellä mainittuja konventioita. Todennäköisesti siksi kuvaaminen ei kaikissa museoissa ole sallittuakaan. Toisaalta kuvan ottamisen salliminen laajentaa museoissa kävijöiden määrää ja antaa tilaisuuksia oman identiteetin rakennusprojektille. Kuvan ottaminen voidaan kokea virtuaaliseksi koskettamiseksi, mikä vapauttaa katsojaa. Kuvan ottaminen itsestä teoksen äärellä saa aikaan uuden virtuaalisen teoksen. Myös monet museot kuvaavat taidekokoelmiaan internetiin, jossa ne ovat kaikkien ulottuvilla. Tällöin pyrkimyksenä on kuitenkin reprodusoida kuva mahdollisimman vähän muuttuneena.
Digitaalinen kulttuuri on parhaimmillaan jakamisen kulttuuria, jossa itse asiassa tiedolla ja kokemuksilla voi olla suurempi painoarvo kuin konkreettisella esineellä. Mielestäni tämä suuntaus näkyy myös niin sanotun jakamistalouden kehittymisenä, jossa koteja voidaan vaihtaa loman ajaksi tai oman auton omistamisen sijasta käytetään yhteiskäyttöautoa korvausta vastaan. Tämä luo uudenlaista vapautta, kuten Benjamin toteaa esseekirjassaan Charles Baudelairesta. Kirjan mukaan kuljeskelijalle ja intohimoiselle katsojalle on ilo pystyttää koti moninaisuuden sydämeen loputtomuuden keskelle, jolloin voi samalla tuntea olevansa poissa kotoa ja kuitenkin olevansa kaikkialla kotona, olevansa maailman keskipisteessä (Benjamin 2006).
Viitteet:
Benjamin, Walter: “Unpacking my library”; in: Illuminations, ed. Hannah Arendt, London: Fontana/Harper Collins, 1992.
Benjamin, Walter: The writer of modern life: essays on Charles Baudelaire. Harvard University Press, 2006.