5.9.2008 Saara Hacklin
Factory Girl (2006). Ohjaus George Hickenlooper. Suomessa vain DVD-levityksessä.
Factory Girl kertoo yläluokkaisen vauraan perheen tytön tuhosta. Tästä naisesta, Edie Sedgwickistä, tulee oman aikansa Paris Hilton, Kate Moss tai… no, sopivia vertailukohteita on vaikeaa löytää, sillä tärkeää Ediessä (Sienna Miller) ei ole ainoastaan kauneus ja valovoimaisuus, vaan myös tausta: Edith Minturn Sedgwick (1943–1971) on vanhaa rahaa. Elokuvassa sukupuu käydään läpi muutamilla kommenteilla. Edie keskustelee asianhoitajansa kanssa: ”Miten minä muka voin mennä konkurssiin? Isoisäni keksi hissin.” Asianhoitaja: ”Sitten sinun pitäisi tuntea käsitteet ylös ja alas.”
Massachusettsilaisesta taidekoulusta New Yorkiin suuntaava perijätär pääsee jännittävän elämän makuun tutustuttuaan Andy Warholiin (Guy Pearce). Hän osallistuu Factoryssa kuvattaviin elokuviin – mm. Poor Little Rich Girl (1965) – ja hankkii Warholille ostajia perhetutuistaan. Ainakin jonkin tulkinnan mukaan hän on osaltaan vaikuttamassa suhteillaan, ulkonäöllään ja omaperäisellä tyylillään Andyn pääsemisessä piireihin. Vastavuoroisesti Andy tekee Ediestä aikansa superjulkkiksen, Tehtaan kuningattaren. Sedgwick alkaa myös käyttää yhä enemmän huumeita, mikä ei edistä hänen mielenterveyttään. Pompöösi suku on jo ennestään pullollaan järkkyneitä mieliä.
Jossain vaiheessa turmeltunut perijätär tapaa laulajan, jonka hahmo muistuttaa Bob Dylania. Intohimoinen rakkaussuhde on väistämätön. Katsojille näytetään parin rakastelua takkatulen lämmössä maaseudulla. Laulaja (Hayden Christensen) on tarkoitettu Warholin antiteesiksi. Vastakkainasettelu on räikeä: toinen on aito, lämmin hetero, joka tarjoaa tosirakkautta ja turvallisuutta. Toinen on tyhjien säilykepurkkien kanssa puuhasteleva hyväksikäyttävä homo, jonka hoteissa kaikenlaiset pervot vetävät huumeita. Edie yrittää kuitenkin pitkään olla Andylle ja tämän hoville uskollinen, vaikka tuleekin torjutuksi ja vaihdetuksi uuteen tähteen. Lopulta – tämä ei ole juonipaljastus, sillä elokuva perustuu tositarinaan, jonka todenperäisyydestä ei ota selvää – lämmin hetero ottaa ja nai salaa toisen naisen. Sankaritar murtuu ja melkein polttaa itsensä Chelsea Hotellissa. Tämän jälkeen sairaalakierteestä ei ole nousua.
Elokuva ei ehkä ansaitsisi enempää huomiota, ellei sen ponnekkuudessa olisi jotain häiritsevää. Se tekee tietämättään tai tietoisesti kommentin naisen asemasta. Tällä ”perintö, kauneus ja maine menivät” -tarinalla tuntuu olevan kahtalainen tehtävä. Yhtäältä se varottavasti muistuttaa, että viihdemaailma on pullollaan riistettyjä ja tuhottuja naisia. Marilyn Monroe ja Britney Spears ovat vain jäävuoren huippu. Samaan aikaan elokuva kuitenkin perustuu jo elämänsä aikana riistetyn naisen tarinan viemistä äärimmilleen. Se tarjoaa kutkuttavan kuvan kauniin ja varakkaan college-tytön tuhosta, jonka ääni jää kuitenkin kuulematta. Ottamatta kantaa käsikirjoituksen todenmukaisuuteen, asetelmassa on jotain hyvin ristiriitaista: ihanan ”Dylanin” ja oudon Warholin rinnalle nousee kolmas rooli, joka kuuluu ahnaalle ja sensaationhakuiselle yleisölle – katsojalle. Teatterista poistuessa olo on auttamatta kiusaantunut.
Voisiko elokuvan tehtävä olla monitasoisempi kuin varoittaa suurkaupungin, underground-piirien ja homoemoilun vaarallisista seurauksista – sinusta tulee epätoivoinen narkomaani, joka menettää kaiken? Kira Cochrane kirjoitti kesällä Guardianissa artikkelissaan ”Now, the blacklash” (1.7.2008) feminismiin kohdistuneesta takaiskusta. Hänen tulkintansa mukaan uuden – sillä takaisku ei tietenkään ole ensimmäinen laatuaan – taantuman merkkinä on mm. vauvabuumi. Tämä näkyy sellaisissa viimeaikaisissa elokuvissa, kuten Knocked up ja Juno, sekä median julkkis-kulttuurissa. Kuuluisuudet poseeraavat raskausaikanaan alastonkuvissa ja keräävät vauvakuvistaan miljoonia. Cochranen mukaan raskaus- ja vauvakuvatulvan viesti on selvä: Naisen arvo on suoraan suhteessa hänen kykyynsä synnyttää, ja niinpä jokaisen naisen olisi mentävä itseensä eli palattava kotiin synnyttämään ja kasvattamaan tasapainoisia lapsia.
Cochrane huomauttaa, että äidin rinnalla pop-kulttuurissa on viimevuosina vallinnut myös toinen naishahmo, ”hullu”. Lindsay Lohan, Amy Winehouse, Britney Spears ovat kaikki menettäneet kontrollin – onko yleisö onnellinen vasta kun naiset tuhoutuvat kuten Anna Nicole Smith? Factory Girl elokuvan kohdalla ei ole epäselvää, kummasta naishahmosta se on kiinnostuneempi. Vaikka elokuva näennäisesti riisuu ”hyvän perheen” klishettä – Sedgwickin varakas perhe ei kykene auttamaan häntä, vaan on pitkälti syypää ongelmiin – on tarinan voittaja selvä: Hän on tietysti muusikon vaimoksi pääsevä nainen, joka on niin puhtoinen, ettei häntä edes ole näkynyt pölyisissä bilekuvissa.
Linkkejä:
Factory Girl IMDB:ssa
http://us.imdb.com/title/tt0432402
Cochrane: ”Now, the blacklash”
www.guardian.co.uk/world/2008/jul/01/gender.women