Teksti: Jaakko Uoti 14.1.2017
Kuvat: Philippe Parreno / Palais de Tokyo
Philippe Parreno: luonnoksia Tino Sehgalin Ann Lee -teoksesta (2016)
Tino Sehgal on nykytanssin maailmasta ponnistava taiteilija, joka luo performansseja, tai omien sanojensa mukaan, rakennettuja tilanteita. Sehgalin teoksia ympäröi mystisyyden aura, koska taiteilija ei halua, että hänen teoksiaan kuvataan tallenteisiin tai markkinointimateriaaleihin. Pariisin Palais de Tokyo oli viime syksynä pariksi kuukaudeksi annettu Sehgalin vapaaseen käyttöön, ja koko rakennus täyttyikin esiintyjillä ja hänen kuratoimillaan muiden taiteilijoiden teoksilla. Näyttelykäynnin jälkeen toisiinsa linkittyvät ajatukset immersiivisistä suurnäyttelyistä, nykytaiteen kokemuksellisuudesta ja eksklusiivisuudesta jäivät kummittelemaan mieleeni.
Suhteiden estetiikkaa ja alitajuntakellari
Palais de Tokyon näyttely on ollut taidemaailmasupinan sekä kiinnostuneiden kritiikkien ja kehuvien arvioiden perusteella yhdenlainen syksyn 2016 tapaus. Museossa hittiaines näyttäytyy pitkinä jonoina. Sehgal on tuonut museoon lähes sadan esiintyjän joukon, jotka vaeltavat ympäri museon tiloja. Vierailevien taiteilijoiden joukossa on mukana muun muassa ranskalainen Pierre Huyghe, jonka teokset ovat usein tiloja ja installaatioita, joissa taiteilija yhdistelee eläviä orgaanisia elementtejä, kuten hyönteisiä, eläimiä, kasveja tai bakteereja, keinotekoisiin rakenteisiin ja olemassa oleviin tiloihin. Sehgalin lisäksi useimmat näyttelyn taiteilijat liikkuvat (muodikkaiden) post-humanismin, uusmaterialistisuuden, objektiorientoituneisuuden ja relationaalisuuden teemojen äärellä.
Museoon sisään tultaessa katsojan vastaanottaa Félix González-Torresin helminauhateos. Korkealta katosta lattiaan ulottuva kultaa kimaltava helmien verho on kuin portaali toiseen ulottuvuuteen. Ensimmäisen kerroksen aulatilan katossa leijailee kymmeniä Philippe Parrenon kalan muotoisia ilmapalloja, joita on tänä syksynä nähty myös Lontoon Tate Modernissa. Ensimmäisen kerroksen näyttelysalit ovat teoksille This Progress ja Ann Lee, joita pääsee katsomaan vain osana pientä ryhmää, joka kuljetetaan tilan läpi. Jono on, odotetusti, koko ensimmäisen kerroksen täyttävä ja alakertaan asti kiemurteleva, joten lähdemme mieluummin aluksi tutkimaan muuta museota. Museon alakerta näyttää siltä kuin talon jokainen kiinteä seinä ja huonekalu olisi revitty irti ja tilalle jätetty museon luuranko. Museo esineiden jälkeen. Alakerran portaikkoa vastapäätä on sijoitettu Huyghen maasta, kasveista ja ruohosta rakentuva alttarimainen lava. Museovartija tulee moittimaan kuusikymppistä pariisitarta, joka istahtaa ruoholle.
Täällä vaeltavat Sehgalin These Associations -teoksen muodostavat esiintyjät. Tilassa liikkuu kymmeniä esiintyjiä, jotka istuvat maassa, kävelevät, puhuvat museovieraille ja välillä puhkeavat lauluun. Esiintyjät toimivat kuin kalaparvi, joka äkisti kaikkoaa ja jälleen kokoontuu kuin suuren ryhmä-älyn ohjaamana. Englantia, ranskaa ja satunnaisesti mahdollisesti muitakin kieliä, joita en tunnista, puhuva joukko on mobiili Baabelin torni. Kuulen katkelmia esiintyjien laulamasta hymnistä, sekä puheenpätkiä, jotka käsittelevät evoluutiota (ehkä).
Philippe Parreno: luonnoksia Tino Sehgalin Ann Lee -teoksesta (2016)
Syvälle pimeään maanalaiseen kerrokseen on luotu toinen Huyghen suuri teos Living/Cancer/Variator. Huyghe on luonut museon alakertaan tilan, joka koostuu karuista vesilätäköin täplitetyistä betonilattioista, välkkyvistä loisteputkivaloista, katosta ja seinistä vuotavasta vedestä, tilaan asetetuista tietokoneista, elävistä hämähäkeistä, muurahaisista ja muista hyönteisistä sekä äänimaisemasta. Hyönteisten läsnäoloa ei juuri aisti tilassa, jossa ihmiset kompuroiden koittavat navigoida kastelematta kenkiään ja säilyä ehjin nilkoin. Maanalaisiin kerroksiin kätkeytyy lisää pimeitä käytäviä ja portaita, tunnelma on painostava. Pimeässä on vaikea lukea seinätekstiä, joka tuntuu tietoisesti piilotetulta. Teoksen lähtökohtana on muun muassa rakennuksen ilmanvaihtoa ja kosteustasapainoa tulkitseva tietokone, joka datan perusteella ohjaa inkubaattorissa olevien ihmisen syöpäsolujen kasvua, joka jälleen ohjaa installaation muita elementtejä (vesi, valot, äänet) luoden jatkuvan biopalautteen luupin. Sinänsä pienillä elementeillä pelaava teos saa aikaan vahvan kollektiivisen hämmennyksen ja vaaran tunteen.
Kaukana kerroksen toisessa päädyssä labyrinttimaisen käytävän päässä olevassa huoneessa on James Colemanin Box (Ahhareturnabout). Nyrkkeilyottelua kuvaavasta vanhasta käsin manipuloidusta kaitafilmistä ja miehen huohottaen lausumasta runosta rakentuva teos luo vastaparin Huyghen painostavalle teokselle. Yhdessä ne ovat kuin rakennuksen kellarin hämärässä kytevä jungilainen alitajunta, jonka hermokeskuksena on pimeä, vaarallinen ja alkukantainen, mutta silti rakennuksen muuhun kehoon kytketty Huyghen hautomo. Toisiinsa sekoittuvat ja temaattisesti yhteydessä olevat eri teokset luovat rakennukseen suhteiden verkoston, samaan aikaan kuin Sehgalin performanssit koettelevat museokävijän ja esiintyjän suhdetta.
Katso ihmistä
Yhdessä kellarikerroksen valkoisessa huoneessa kuusi Sehgalin esiintyjää on asettunut seisomaan kasvot seinää kohti. Sadan neliön huoneessa on noin 60 katsojaa, ja esiintyjät ja katsojat sekoittuvat aika ajoin. Kukaan Sehgalin teosten esiintyjistä ei ole pukeutunut rooliasuun, vain mukaviin, luultavasti omiin vaatteisiin. ”The objective of the piece is to be the object of discussion”, lausuu mies nurkassa. ”We have a comment!”, ”We have a comment!”, kuuluu ympäri salia kaanonissa. Ottamatta katsekontaktia toisiinsa esiintyjät jatkavat monologejaan, joihin toinen välillä saattaa kommentoida enigmaattisesti. Performanssia katsoessa assosioin näkemäni ja kuulemani kuin fyysisten kehojen simuloimaksi verkkokeskusteluksi. Kukaan esiintyjistä ei katso toisiaan, vaikka he puhuvat ikään kuin toisilleen. Välillä jostain impulssista syntyy kommentti (”We have a comment!”), mutta kuka kommentoi? Esiintyjät ovat kuin ukkosenjohdattimia tai avataria informaatiolle, jotka häilyvät jossain läsnäolon rajamailla. Keskustelu jatkuu ja kehittyy.
Performansseja seuratessa unohtaa ajan kulun, koska teoksilla ei tunnu olevan alkua tai loppua, vaan ne virtaavat liikkeenä ja puheena, josta katsoja voi saada irti fragmentteja. Tässä mielessä Sehgalin taide on hetkien luomista. Siinä piilee myös mielestäni Sehgalin teosten kiehtovuus: teosten seuraaminen tuntuu kuin tirkistelyltä, koska esiintyjät eivät tunnu esiintyvän varsinaisesti kenellekään. Performanssista nauttimisessa on samaa viehätystä kuin ihmisten seuraamisessa katukahvilassa tai lintubongauksessa. Välillä he irtaantuvat parvesta ja lähestyvät museokävijää kysymyksin tai irrallisilta tuntuvin anekdootein. En itse koe, että teokset varsinaisesti kutsuisivat yleisöä osallistumaan, vaikka toki kaikki läsnä olevat luovat tilan ja hetken tunnelman yhdessä. Teos elää omaa elämäänsä riippumatta minusta. Teokset kuitenkin onnistuvat yksinkertaisuudessaan herättämään katsomaan ihmistä ja olemaan osa, joskin rakennettua ja keinotekoista, kohtaamista ja yhteisöä. Teoksen osana oleminen on lähellä sitä ”normaalia” tapaa, jolla kohtaamme toisen ihmisen, mutta samalla ylivirittynyttä, hyperrealistista, samaan aikaan täällä ja toisaalla olevaa, fyysistä ja käsitteellistä.
Philippe Parreno: luonnoksia Tino Sehgalin Ann Lee -teoksesta (2016)
Siirrymme jonottamaan vuoroamme ensimmäisen kerroksen This Progress -teokseen. Hämmentyneet museovieraat parveilevat aulassa ja kyselevät toisiltaan, mistä on kyse, mihin pitäisi mennä, mitä tuolla ja täällä on. Siellä täällä liikkuu, tanssii tai seisoo Sehgalin esiintyjiä ja oppaita. Kysyn jonon vieressä seisovalta naiselta, mihin jono on menossa ja kauanko jonottaminen mahdollisesti kestää. Hän vastaa, että yleensä tilaan päästetään alle kymmenen ihmistä, ja lausuu lopuksi ”good luck” ja hymyilee. En oikein tiedä, oliko onnentoivotus hyvä merkki vai ei. Salaperäisyys alkaa vähitellen riepoa.
Jonotamme ystäväni kanssa 40 minuuttia päästäksemme kokemaan This Progress -teosta. Edellämme jonossa on viiden vanhemman rouva- ja herrahenkilön seurue, joka pitää jöötä levottomassa jonossa, jossa joku yrittää välillä nonchalantisti kiilata. Kun kello on 20 minuuttia yli seitsemän, parikymppinen ranskaa puhuva nainen tulee kertomaan jonottajille pehmeällä äänellä, että emme valitettavasti tänään pääse katsomaan This Progressia. Takanamme kaksi saksalaista parikymppistä trendikästä herraa valittavat kiihtyneinä, että he eivät voi tulla huomenna uudelleen ja että on epäreilua, ettei heille kerrottu jo aiemmin etteivät he ehtisi mukaan. Toisen miehen otsalle kohoaa puna. Lapset juoksevat González-Torresin helminauhaverhon ympäri ja läpi uudelleen ja uudelleen ja kiljuvat vanhempiaan katsomaan. Turhautuminen on tarttuvaa ja monella kielellä tilannetta päivittelevä taidekansa alkaa vähitellen luovuttaa. Vastarinta on turhaa, säännöt ovat sääntöjä. Meitäkin harmittaa, ja menemme tappiomielialalla alakertaan seuraamaan museon aukioloajan viimeistä puolta tuntia. Kuljemme hallissa etsien ”vielä jotain”. Päädymme täysin pimennettyyn huoneeseen, josta kantautuu kehoperkussion ja beatboxingin ääniä. Säkkipimeydessä kuljemme kuin Bambit heikolla jäällä. Seison paikallani ja odotan, että silmäni tottuisivat pimeyteen, mutta ei, en näe mitään. Poukkoilevan äänimaiseman lisäksi tunnen ympärilläni esiintyjien ja muiden näyttelyvieraiden liikettä. Kaikki tämä läsnäolo saa oloni vähän pahoinvoivaksi, ja on pakko palata valoon.
Läsnäolon luksus
Istumme –1-kerrokseen johtavilla portailla. Suuri haikeus hiipii mieleeni, kun hetki sitten yhdessä kuorossa laulanut ja museokävijöiden lomassa makoillut joukko esiintyjiä alkaa loitota kauemmas takaperin kävellen. Empatiaa, rauhaa ja yhteisymmärrystä huokuvat esiintyjät tuovat mieleen valaistuneet. Lyhyen kohtaamisemme aikana olen jollain tavalla jo kiintynyt seuralaisiini ja esiintyjien joukkoon. Oma oloni ei ole rauhallinen: en tiedä olenko tyytymätön, ainakin olen hämmentynyt. Oliko näyttelykäyntini onnistunut?
Aikana jolloin kuva ja visuaalisuus ovat latistuneet ja litistyneet internetin myötä, on fyysinen läsnäolo korostunut nykytaiteessa. Taide menee sinne, minne internet ei voi mennä. Tähän kehityskulkuun liittyy myös elitismin siemen. Tate Modernin tai Palais de Tokyon kaltaisten läntisen kuvataidemaailman jättien luotsaamat kokemukselliset näyttely ovat, eivät ehkä tarkoituksellisesti paikkoja, jotka ovat eksklusiivisia globaalin taide-eliitin kokoontumispaikkoja. Vaikka fyysiseen läsnäoloon perustuvaa kokemuksellisuutta tai vuorovaikutuksellisuutta voisi kuvailla hyvin myös taidetta demokratisoivaksi (läsnäolo ei vaadi akateemisen taidepuheen ymmärrystä), on se mielestäni pahimmillaan sudenkuoppa. Mahdollisuus päästä kokemaan näitä tiloja ja hetkiä on rajattu. Lisäksi kokemuksellisuuden toinen puoli on ainutkertaisuuden ja läsnäolon eksklusiivisuus. Samalla tavalla kuin suurinta luksusta tänä päivänä on aika tai elämys eikä tavara, myös ainutlaatuinen taidekokemus on, nimenomaan kokemus, ei vain kuva, ei mitään sellaista, josta voisi painaa magneetteja tai postikortteja. Antimateriaalisuus ja katoavaisuus, joskaan ei varmasti tarkoituksella, voi taiteessa ollakin arvottavaa siinä mielessä, kenellä on mahdollisuus päästä paikalle.
Philippe Parreno: luonnoksia Tino Sehgalin Ann Lee -teoksesta (2016)
Saara Hacklin kirjoitti marraskuussa Mustekalan blogissa HAMin Yayoi Kusaman näyttelyn yhteydessä elämyksellisten ja immersiivisten näyttelyistä ja siitä, miten elämyksellisyys suhteutuu museoiden diskursiiviseen työhön ja tutkimukseen. Kusaman näyttelystä ja teoksista jaettiin vimmaisesti kuvia sosiaalisessa mediassa, ja tämän myötä keskustelu näyttelystä pinnallisena, helposti sometettavana elämyspullana heräsi. Kusaman ja Sehgalin taiteessa on molemmissa yhdistelmä spektaakkelimaisuutta ja diskursiivisuutta tai käsitteellisyyttä. Kusaman teoksissa tämä näyttäytyy pakkomielteisenä maailman kuvittamisena turruttavilla pilkkumassoilla, Sehgalilla taas totaalisella aineettomuudella. Vaikka taiteilija ei itse halua, että hänen näyttelyjensä yhteydessä julkaistaan visualisointeja tai taltiointeja teoksista, löytyy tietenkin internetistä videoita ja kuvia, joita näyttelykävijät ovat ladanneet uteliaille silmille ja korville. Antimainonnan strategia tekee teoksesta entistä haluttavamman. Uskon, ettei Sehgal tee valintojaan pelkästään luodakseen itsestään mahdollisimman mystistä ja näin ollen kiinnostavaa taiteilijaa, olkoonkin että eksklusiivisuuden ja salamyhkäisyyden aura luo myös tietynlaisen arvon ja uteliaisuuden hänen taiteensa ympärille.
Tietenkin käsitetaiteen kauneus on siinä, että idea on tavallaan ilmaan katoava ja aineeton, myös ajaton ja rajaton. Esine voi rikkoutua tai museo tuhoutua maan tasalle, mutta idea ei kuole koskaan, jos siitä pidetään huolta, jos yhteisö pitää siitä huolta. Katoavainen onkin ikuista, ikuisempaa kuin materiaalinen. Tino Sehgalin kokonaisuus on samanaikaisesti helppo ja vaikea, intuitiivisesti koettava ja samalla teoreettisesti kompleksinen kokemus, joka jää vaivaamaan.
Carte blanche à Tino Sehgal
12.10.2016–18.12.2016
Palais de Tokyo
13, avenue du Président Wilson 75116 Paris