2.12.2009 Saara Karhunen
Filosofian tohtori Kimmo Sarje analysoi Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla sunnuntaina 22.11.2009 julkaistussa artikkelissa Salmisaaren rannan julkisten rakennusten keskittymää otsikolla ”Kuin kaistale Hudson-joen rantapenkkaa”. Sarjen tarkastelussa ovat rakennukset pohjoisimmasta Tuomo Siitosen piirtämästä vakuutusyhtiö Varman pääkonttorista eteläisimpään Kai Wartiaisen Hi Tech Center Helsinkiin. Näiden uusien toimistotalojen rajaamaan rivistöön sijoittuu myös esimerkkejä 1900-luvun alkupuolen teollisuusrakentamisesta ja funktionalismista. Sarjen kiitollinen tehtävä on tulkita aluetta, joka hohkaa modernin arkkitehtuurin nousujohtoista kehitystä. Rakennusten rivistöä rytmittävät Lapinlahden ja Lauttasaaren sillat ovat insinööritaidon mestariteoksia nekin.
Perinteisen arkkitehtuurin tulkintatavan mukaisesti Sarje keskittyy rakennusten visuaalisen hahmon analyysiin. Sarje tulkitsee niiden massoja, aukotuksia, julkisivujen sommitteluja ja materiaalien rinnastuksia. Uusien tulokkaiden hyväksyttäminen tapahtuu vertaamalla niitä rakennuskannan isoisiin, esimerkiksi Väinö Vähäkallion vuonna 1940 valmistuneeseen Alkon rakennukseen: ”Punatiilinen monumentti määrittelee valtavilla massoillaan tasapainoisen horisontaalisen klangin koko panoraamalle – -.” Vertailussaan Sarje päätyy kiittelemään kokonaisuutta, jossa eri ajalliset kerrostumat muodostavat ”teollisen ja jälkiteollisen kaupunkikuvan huikean polyfonian”. Hän näkee uudempien toimistorakennusten olevan perimältään niin lähellä Kaapelitehdasta ja Oikeustaloksi saneerattua Alkon tehdasta, että rakennukset muodostavat perheen.
Salmisaaren ranta kuuluu omaan päivittäiseen kaupunkimaisemaani ja pidän sitä kaikessa punatiilisyydessään komeannäköisenä rakennettuna ympäristönä. Koska en kuulu alueen rakennusten käyttäjiin, eikä rannan poikki voi luontevasti kävellä minnekään, olen pitänyt itsestään selvänä, että katselen aluetta vain etäämpää sillan suunnalta. Tämän ulkopuolisen näkökulman rajallisuus paljastui Sarjen artikkelia lukiessa: kuka olisi arvannut, että perheyhteyttä uhkaa monoliittisten mörköjen joukko! Kyse on Maria Dunckerin räjähdyskivistä rakennetuista veistoksista, jotka Sarje määrittää Pääsiäissaarten jumalpatsaiden punkkariserkuiksi.
Dunckerin veistoskokonaisuus Liian painavat vieraat on tilattu alueelle Helsingin kaupungin taidemuseon edellisen johtajan Berndt Arellin päätöksellä ja teos rahoitetaan kaupungin prosenttirahaperiaatteella. Kuudesta kivihahmosta koostuvan kokonaisuuden sijoittelu ja viimeistely on vielä kesken, ja teos julkistetaan virallisesti vuoden 2010 keväällä. Vakuutusyhtiö Varman talon läheisyydessä seisovat suuret, mutta sympaattiset oliot tähyävät romurautaisilla silmillään merelle ja toimistojen suuntaan kuin toisesta todellisuudesta saapuneet vieraat.
Jos Sarje tarkastelisi Dunckerin veistoksia ennen kaikkea visuaalisina hahmoina, kuten hän alueen muita kohteita tarkastelee, voisi kuvitella että ne materiaalina olevan peruskiven ja massiivisen mittakaavansa puolesta istuisivat kivitalojen perheeseen mainiosti. Näin ei kuitenkaan ole. Hän tuomitsee veistokset vitsiksi, joka naurattaa lyhyen aikaa, ja kysyy ”onko näin vaativassa kohteessa varaa pitäytyä tilapäistaiteen veistoksellisessa viimeistelyssä?”. Perherauhan rikkoessaan Dunckerin veistokset paljastavat siis aran paikan: ne rikkovat alueen yhtenäisyyden ja edustavat jotakin ei-toivottua. Sarjen lyhyt sivallus nostaa esiin uudenlaisia kysymyksiä Salmisaaren toimistoalueen tilallisista merkityksistä.
Dunckerin veistokset eivät ole alueen ainoita julkisia veistoksia. Mörköjen verrokeiksi ja samalla perheen yhteisiä arvoja edustaviksi veistoksiksi Sarje asettaa Gunnar Finnen moniosaisen reliefin entisen Alkon tehtaan julkisivussa ja Raimo Utriaisen alumiiniutopian Lauttasaaren sillan korvassa. Hän kehuu Finnen reliefin ajatonta viehätysvoimaa ja Utriaisen veistoksen eleganssia ja herkkyyttä. Onnistuneena kivikaupungin veistoksellisena elementtinä Sarje mainitsee vielä puun, jolle on suotu riittävä kasvualusta.
Millaisia sitten ovat perheyhteyttä täydentävät veistokset? Finnen klassinen ja tyylitelty ”Elämän nektaria” (1938) kuvaa alkoholijuoman tuotantoketjua. Nektarin raaka-aineena on puolialastoman kreikkalaishahmon kannattelema viinirypäleterttu, jonka jalostuminen juomaksi Alkon myymälän hyllylle kuvataan havainnollisesti ja hillityn ihannoivasti. Myös Utriaisen ”Vooki” (1974) on Alkon tilausteos, jossa teollisesti tuotetut alumiinisäleet järjestäytyvät kaariksi ankaran rationaalisen periaatteen mukaisesti. Konstruktivistinen Vooki ja Finnen klassinen reliefi edustavat selvästi kuvanveiston eri vuosikymmeniä, mutta yhtä lailla ne ylistävät teknologista kehitystä, jonka varaan koko alue rakentuu.
Duncker: Liian painavat vieraat (Kuva Jeremy Bauerle)Tällaisten kehitysoptimististen esimerkkien rinnalla Dunckerin punkkariserkut ovat kieltämättä alueen mustia lampaita. Niiden materiaali ja muoto vievät ajatukset kauas esihistoriallisen ajan rituaalisiin kivimonumentteihin ja veistosfiguureihin. Lävistykset ja tatuoinnit voivat puolestaan tuoda mieleen nykyanarkistien asusteet. Keskellä yritysmaailmaa ja modernin arkkitehtuurin juhlaa ne edustavat läsnäolollaan ja toiseudellaan hiljaista toisinajattelua. Dunckerin käyttämät kivet ovat ylijäämää, peruskiven palasia, jotka on räjäytetty Vuosaaren uuden sataman tieltä. Taiteilija on etsinyt luonteikkaat kivenpalat, yhdistellyt niistä hahmot ja koristanut ne. Tähän materiaalivalintaan ja tuotantotapaan kiteytyvä luontosuhde ei käsitä luontoa yksioikoisesti vain raaka-ainevarastoksi hyvinvoinnin kasvattamisessa tai typistä sitä väriseväksi puuntaimeksi rakennusten keskellä.
Sarje marginalisoi Dunckerin veistokset tyrmäämällä ne tekstissään. Myös kuvat tukevat luentaa: artikkelin kuvituksessa veistokset esitetään valokuvattuna poispäin rakennuksista, Lapinlahden siltaa kohden, ja näin ne suljetaan Salmisaaren ”cityscapen” ulkopuolelle. Huomionarvoista on myös se, että kuvataiteilija Maria Duncker erottuu ainoana naisena artikkelissa mainituista tekijäsubjeteista; vastaavista arkkitehdeistä, insinööreistä ja kuvanveistäjistä. Sarjen artikkelissa on luettavissa hierarkkinen vastakkainasettelu teknologian, edistyksen ja maskuliinisen, sekä luonnon, taantuman ja feminiinisen välillä.
Kaikki tiivistyy tilapäisyyden käsitteeseen. Sarjen mukaan juuri tilapäisyys tekee veistoksista alueelle sopimattomia. Ajatus on ymmärrettävä suurten osakeyhtiöiden ja oikeuslaitoksen näkökulmasta samoin kuin rakennetun ympäristön näkökulmasta. Nämä kaikki pyrkivät luomaan ja turvaamaan pysyvyyttä arvaamattomassa ja muuttuvassa maailmassa. Sama pyrkimys kuuluu myös sankarillisen arkkitehtuurihistorian kirjoittamiseen. Dunckerin veistosten tilapäisyydestä voi kuitenkin olla montaa mieltä. Onhan niissä käytetty materiaali parhaimmillaan ikuista. Se kestää hyvin sään vaihtelut. Myös veistosten viittaus esihistoriallisiin jumalpatsaisiin ja kivimonumentteihin asettaa uudet mittasuhteet modernin arkkitehtuurin ja teknologian pysyvyydelle.
Tilapäisyys, ohikiitävät hetket ja tietynlainen arvaamattomuus kuuluvat kaupunkielämän olemukseen – eihän ratikassakaan aina voi valita vierustoveriaan. Kaupunkisuunnittelussa sitä vastoin kaikenlainen vastahankaisena nähty tilapäisyys siivotaan nopeasti pois. Sarjen artikkelissaan esittämät näkemykset liittyvät näin laajempaan keskusteluun siitä, kenellä on oikeus näkyä kaupunkitilassa, kuka siitä päättää ja mitä kaupunkitila edustaa. Itse näen punkkareiden ja vakuutusyhtiön rinnakkaiselon esimerkkinä siitä, miten kontrastit luovat tilaa vilkkaammalle ajatuksenvaihdolle kuin liian tiivis perheyhteys.
Kirjoittaja on helsinkiläinen taidehistorian opiskelija