I
Sotho-kansan mytologiassa hirviö Kammapa syö kaiken elävän. Mitä enemmän se syö, sitä voimakkaammaksi se kasvaa, kunnes lopulta koko maailmassa on jäljellä vain yksi ihminen, jonka tehtäväksi jää hirviön vastustaminen ja maailman uudelleen kansoittaminen. Tällainen kaikkiruokainen ahmatti on myös ”taide”, ainakin termin yhdessä vaikutusvaltaisessa merkityksessä. Tällainen Suomessakin luonnossa elävä taide syö kaiken. Kaikki aines voi taiteessa muuttua materiaksi, kaikki teot ilmaisukeinoiksi. Kaikki mielipiteet voivat taiteellistua ja kaikki tuhoaminenkin voidaan mieltää luovaksi toiminnaksi.
Taidehistorioitsijoiden ja esteetikkojen suosima esimerkki on Suihkulähde. Yli sata vuotta sitten Marcel Duchamp kantoi urinaalin taidenäyttelyyn, eikä taidemaailma ole vieläkään osoittanut kyllästymisen merkkejä, mitä tulee kaikkiruokaisuuteensa alleviivaamiseen. Manzonin Merda d’artista puolestaan säilöttiin purkkeihin yli 60 vuotta sitten ja toivo siitä, että tämä olisi toiminut jonkinlaisena zeniittinä, varoituksena siitä, että vahasiivet uhkaavat sulaa, on huvennut. Myöhäiskapitalismin hengessä taide elää yhä kyvystään nähdä kaikki ympärillään potentiaalisena materiaalina ja aineksena.
Taide elää pahennuksesta, jonka se sulattaa osaksi itseään, ja yhtä lailla se elää tämän pahennuksen vastailmiöstä, elitismistä ja ”sisäpiiriläisyydestä”, joka on millä tahansa hetkellä vaarassa puhjeta performanssiksi.
Kuitenkin, jos taiteen kaikkiruokaisuus on banaalia, niin yhtä lailla on myös sen ääneen toteaminen. Postmodernin taiteen ironisuudesta valittaminen on kaiketi ilmiönä sekuntia vanhempi kuin postmoderni taide itsessään. Valittaminen kuuluu osaksi taiteen ruoansulatusta: taiteilijan paskasta valittaminen on teoksen kannalta yhtä lailla konstitutiivinen elementti kuin sen näyttelyyn tai museoon tuominen. Taide elää pahennuksesta, jonka se sulattaa osaksi itseään, ja yhtä lailla se elää tämän pahennuksen vastailmiöstä, elitismistä ja ”sisäpiiriläisyydestä”, joka on millä tahansa hetkellä vaarassa puhjeta performanssiksi.
Filistealaisten pahennuksesta tulee taidetta ruokkiva voima ilman toivoa, että tämä dialektiikka koskaan johtaisi mihinkään. Shokeeraamisen, paheksunnan ja ahdasmielisyyden tuomitsemisen kehä on pyörinyt näennäisen kitkattomasti jo yli vuosisadan. Jälleen kerran voidaan vain ihmetellä, miten kaikista vallankumouksellisista pyrkimyksistään huolimatta taide kulkee käsi kädessä vallitsevan yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa: taide elää shokeeraamisesta ja uutuusarvosta, samalla tavalla kuin tosi-tv, jonka elinehtona on oman mauttomuutensa jatkuva ylittäminen.
II
On väärin olettaa, että taide olisi kaikkiruokaisuudessaan vapautunut palvelemasta ylempiä voimia. Se ei kohteidensa ja muotokeinojensa laajenemisen myötä ole ”demokratisoitunut”, pikemminkin päinvastoin. Siinä missä taide ennen palveli esimerkiksi kirkkoa – jonka alttaritaulusta lukutaidotonkin sentään tunnisti jonkin hänelle tutun tarinan – nykyään se palvelee ainoastaan sitä samaa todellisuutta, joka jatkuvasti uhkaa kyseenalaistaa sen olemassaolon arvon.
Tarinan mukaan Ronald Reagan aikoinaan heitti huulta Gorbatšovin kanssa ja totesi, että Amerikassa kansalainen saattoi vapaasti kävellä Valkoisen talon eteen ja huutaa: ”Reagan, painu helvettiin!”[1] Samanlaisesta vapaudesta nauttii taide, joka kykenee aina haistattelemaan yhteiskunnalle ja säätiölle, jonka rahoituksesta se on riippuvainen. Jälleen kerran yksi päätön dialektiikka paljastuu siinä, että taide samaan aikaa elää yhteiskunnasta, jonka olemassaoloa ja arvoja se kyseenalaistaa. Tämä kyseenalaistaminen ja kritiikki on sen raison d’être, tulevan rahoituksen tae. Tällä tavoin taide palvelee nykyään totuutta itseään.
Voimakkaimmillaan taide on silloin kuin se paljastaa tekopyhyyden. Ikään kuin pahennuksen ennakoiden ja muutaman pakollisen tanssiaskeleen yli hypäten, taideteos hyökkää suoraan filistealaisen yliherkkyyttä vastaan.
Taide on totuutta, sillä se tutkii ja paljastaa. Se pakottaa miettimään ja kyseenalaistaa, siivoaa sedimentin yhteiskunnallisten normien yltä. Samalla kun taide on Kammapan tavoin osoittanut kykenevänsä sulattamaan kaiken, se on myös osoittanut kykenevänsä paljastamaan ”totuuden” kaikessa. Niin kuin kauhuelokuva, joka nostaa sykettä hyödyntämällä jump scarea, taide voi oikeuttaa minkä tahansa teon ja teoksen sillä, että se herättää keskustelua tai saattaa ihmiset tolaltaan (Made you look!).
Mutta eikö niin sanotun postmodernin taiteen tunnuspiirteenä olekin, että se nimenomaan luopuu ulkotaiteellisista arvoista? Mieleen juontuu anekdootti kuvataiteilijasta, joka oli miltei loukkaantunut siitä, että hänen teostensa edes oletettiin yrittävän ottaa kontaktia katsojaansa. Teokset eivät edes halunneet sanoa mitään, jolloin epäonnistumisesta ei voinut olla puhettakaan. Kuitenkin taide paljastaa totuuden tahtomattaankin. Sen olemassaolon määreeksi vaikuttaa muovautuneen se, että ollessaan taidetta teos on aina yhteydessä totuuteen. Urinaali ei ole urinaali, se paljastaa jotain taidemaailmasta, samoin kuin uloste purkissa. Taide on automaattisesti reflektoivaa: kuva hakkuiden turmelemasta metsästä paljastaa meille totuuden ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta, kunhan se mielletään taiteeksi.
Voimakkaimmillaan taide on silloin kuin se paljastaa tekopyhyyden. Ikään kuin pahennuksen ennakoiden ja muutaman pakollisen tanssiaskeleen yli hypäten, taideteos hyökkää suoraan filistealaisen yliherkkyyttä vastaan. Tästä esimerkkinä toimii nyt ja aina Teemu Mäki ja hänen kissantappovideonsa. Mäen puolustuksena viimeiset reilut 20 vuotta on aina ollut hyökkäys. Ihmiset ovat teoksesta suuttuessaan tekopyhiä. Teos paljastaa totuuden – moraalisen totuuden ihmisten suhteesta eläimiin sekä toisten ihmisten kärsimykseen – jolloin sitä paheksuvat suuttuvat nimenomaan siitä, että eivät kestä omaa tekopyhyyttään. Kuten Anna Kontula Twitterissä toteaa: ”Kissan tappaminen on tietysti paha, mutta niin on kaksinaismoralismikin.”
Taide paljastaa tämän ”kaksinaismoralismin”, jolloin sen oma moraalinen kyseenalaisuus voidaan sublimoida. Yksittäinen julmuus voidaan hyvittää, koska se paljastaa miljoona muuta. Kuitenkin – vain ajatuskokeena – jos taiteen ei oletettaisikaan a priori paljastavan totuutta, jos kaksinaismoraalin paljastamiselle ei miellettäisikään itseisarvoa tai jos taiteen olemassaolon ehdoksi ei laskettaisikaan sen kykyä olla aina jotain uutta, hinnalla millä hyvänsä, niin silloin esimerkiksi Mäen tapauksessa olisi yksinkertaisesti kyse jälleen yhdestä eläimeen kohdistuvasta julmuudesta. Kyse olisi vain teosta, joka onnistui lisäämään maailmaan kärsimystä sen sijaan, että olisi vähentänyt sitä sormustimellisen vertaa. Onneksi näin ei kuitenkaan ole!
Mäen työ totuuden paljastajana osoittaa taiteen kasvaneen kiinni messiaaniseen rooliinsa. Jos teoksen takaaman ilmestyksen hyväksyy sellaisenaan, jos sitä juhlii tekopyhyyden peilinä, on taiteen asema totuuden paljastamisena tullut hyväksytyksi. Toisaalta, jos teosta kritisoi, eritoten jos antaa ymmärtää sen jollakin tapaa menneen ”ihon alle”, toimii elävänä todisteena siitä, että taideteos on onnistunut paljastamaan kaksinaismoralismin. Damned if you do, damned if you don’t. Dogmaattinen oletus siitä, että taide on olemuksellisesti tekemisissä totuuden kanssa, tulee aina osoitetuksi todeksi. Ei ole olemassa kritiikkiä tai argumenttia, joka voisi kyseenalaistaa tämän totuuden, sillä argumenttien avulla esitetty totuus edellyttää järkeilyä. Jumalainen ilmestys on per definitionem järjen tuolla puolen.
III
Ja jumalainenhan taiteilija edelleen on, ehkä vahvemmin kuin koskaan. Tekijän kuolemasta ja intentioharhasta puhuttaessa nero jatkoi kulkuaan häiriintymättä. Hän on edelleen se, mihin kaikki tiet johtavat: ilmestyksen alkulähde kaikesta taideteoksen oletetusta autonomiasta huolimatta. Hiljattaisessa kannanotossaan Miki Liukkonen peräänkuulutti mediataitojen ja yllätyksellisyyden perään. Hän suri kirjallisten nerojen puutetta samalla äänensävyllä kuin Heidegger aikanaan kuulutti jumalten perään: vain nero voi meidät pelastaa. Kantin ohjeiden mukaisesti suomalainen kirjallisuuskenttä vaikuttaa siis kaipaavan omaperäisyyttä ja esimerkillisyyttä, jotain uutta.
Mutta antaako nero odottaa itseään? Onko Kammapa kohtaamassa tilanteen, jossa elollinen aines uhkaa loppua? Jospa vihdoin kaikkiruokaisuus on kulkenut tiensä päähän. Tuntuu siltä, että taide ei voi enää saavuttaa mitään todella uutta, jos sen nimissä ei kirjaimellisesti murhata ihmistä keskellä Senaatintoria. Olettaen (ja toivoen), että näin ei tule käymään, ehkä voidaan lopulta varovaisesti unelmoida tilanteesta, jossa nero lasketaan viimein hautaan. Samalla voitaisiin yhtä varovaisesti pohtia tilannetta, jossa taiteen ja totuuden liittoa ei otettaisiinkaan itsestäänselvyytenä. Jospa taiteilijan paska ei paljastaisikaan taidemaailmasta mitään paljastamisen arvoista? Jospa kissan tappaminen kameran edessä olisikin yhtä paljon tekemisissä totuuden kanssa kuin kesäkissan järveen heittäminen?
Ehkä tällaisessa hypoteettisessa ja jokseenkin utopistisessa maailmassa taide voisi löytää itsensä tilanteesta, jossa se voisi harjoittaa todellista nöyryyttä. Sellaista, joka ei kumpuaisikaan ainoastaan yhteiskunnallisen aseman puutteesta juontuvasta pienemmyydentunteesta. Kyseessä olisi uusi tilanne: taide ei palvelisi ulkoista auktoriteettia, kirkkoa tai moraalia, mutta ei myöskään korottaisi itseään ilmestyksen lähteeksi. Taide hyväksyisi sen, että se ei ole ihmiselämän korkein arvo, mutta ehkä samalla löytäisi itselleen taas paikan arvojen piirissä.
***
Tätä tekstiä kirjoittaessa luen Olli Sinivaaran uusinta runoteosta Puut. Siinä taivas on sininen ja männyt vihreitä. Oksat kurottavat kohti taivasta ja juuret syvälle maahan. Koivujen ja mäntyjen valkoiset ja harmaat kilpailevat lumen valkoisten ja harmaiden kanssa. Niin banaaleja teemoja, ainakin sata kertaa toistettuja. Miksei Sinivaara, palkittu runoilija, vaikuta edes pyrkivän tarjoamaan jotain uutta. Ihanaa sovinnaisuutta ja nöyryyttä sen edessä, mikä pakottaa katsomaan kauas horisonttiin ja taivuttamaan niskan ylös kohti taivasta. Täysin sopimatonta nerolle.
Teksti: Jussi Pentikäinen
Kuva: Alonzo Heino
[1] Gorbatšovin vastaus kuului kuulemma: ”Neuvostoliitossakin kansalainen voi huutaa täysin vapaasti ’Reagan, painu helvettiin!”.