Teksti: Ville Hämäläinen 5.3.2018.
Kuvat 1 ja 2: Untitled. Kuva 3: In Praise of Nothing
DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaali
On aina syytä varoa mitä toivoo, sillä se saattaa toteutua. Itävaltalainen elokuvaohjaaja Michael Glawogger lähti tekemään elokuvaa, jolla ei ole teemaa ja joka ei koskaan päättyisi. Kierrettyään reilun vuoden aikana 14 maata ja päästyään Liberiaan, hän sairastui malariaan ja kuoli. Glawoggerin työtoveri Monika Willi viimeisteli elokuvan, joka kantaa samaa nimeä kuin ohjaajan projektin työnimi, Untitled.
Glawoggerin metodina oli kuvata sitä, mitä eteen sattuu. Kamera kuvaa kohteidensa jokapäiväistä elämää: työtä, joutilaisuutta, matkantekoa, unta. Untitledissa ei ole oikeastaan edes vuorosanoja. Kaksi miestä huutaa laakson poikki toisilleen. Raunioituneessa talossa turkikseen pukeutunut mummo huokaisee kahdesti ”mamma Mia”. Taustalla kulkee Fiona Shaw’n esittämä voiceover-kerronta, joka on tehty ohjaajan matkapäiväkirjan pohjalta. Lopputulos on essee-elokuva, jossa kuvakerronta on kuitenkin tunnistettavaa Glawoggeria.
DocPoint-festivaaleilla Glawoggerin uran upea päätös esitettiin kahdesti koskettavien esittelyjen kera. Lopputeksteistä saattoi bongata myös tutun nimen festivaalin ohjelmistosta, sillä Boris Mitic vastasi Untitledin kuvauspaikoista muutamassa maassa. Miticin elokuva In Praise of Nothing esitettiin niin ikään DocPointissa. Sen kuvamateriaali on koostettu usean elokuvantekijän materiaalista, myös Untitledista. Elokuvan taustaa tietämätöntä katsojaa samojen kuvien näkeminen aluksi suorastaan hätkähdyttää.
Siinä missä Untitled on rauhallinen ja hyödyntää pitkiä ottoja ja viipyileviä kuvia, In Praise of Nothing on runsas ja nopeatempoinen. Eriparista kuvavirtaa on tehostettu mykkäelokuvia jäljittelevillä teksteillä, joissa kerrotaan personoidun Ei-minkään teoista, päätöksistä ja vastaanotosta ihmisten parissa. Mukana kulkee Iggy Popin tähdittämä voiceover. Se kuuluu elokuvan taustalla lähes tauotta ja pelaa halvalla huumorilla, riimittelyllä ja aforismin omaisilla onelinereilla.
In Praise of Nothingissa on puolet liikaa. Kuvissa olisi riittävästi seurattavaa. Jatkuva kertojaäänen jutustelu ja musiikki tuntuvat lähinnä ärsyttäviltä. Kehyskertomus, joka etenee väliteksteissä, syö tehoa sinällään voimakkailta ja paikoitellen hyvinkin kekseliäiltä kuvilta. Dokumentti kertoo heti alussa olevansa parodia dokumenteista, sillä niissä keskitytään liikaa asiantuntijoiden puhuviin päihin. Jos In Praise of Nothing haluaisi olla parodia siitä, on se jo lähtökohtaisesti valinnut väärät välineet – lopputulos on pikemminkin essee-elokuva. Parodiahan jäljittelisi kohdettaan, eikä tekisi asioita eri tavalla. Toisaalta essee-elokuvaakaan se ei lajina tunne riittävän hyvin. Vaikka tavoitteena on naurattaa ja viihdyttää, katsojan olo on pikemminkin epämukava.
Ei-minkään fiktiivinen suhde maailmaan
Essee-elokuva on lajina jonkinlainen fiktio- ja dokumenttielokuvan hybridi. Jo lajin nimessä on huomioitava sen tiivis yhteys kaunokirjallisuuteen. Kuten essee-elokuvan teoriaa kehittänyt Timothy Corrigan hyvin huomauttaakin, essee-elokuvaa on tarkasteltava myös sen yhteydestä kirjallisuuteen, sillä essee-elokuva avaa hyvin erilaisia yhteyksiä kirjallisen, kielellisen ja kuvallisen ilmaisun välille kuin pelkkä adaptaatioiden tutkimus. (1) Essee-elokuvassa vertailun kannalta keskeinen kirjallisuudenlaji on essee. Essee kuvaa henkilökohtaista suhdetta todellisuuteen ja operoi usein fiktion ja faktan rajalla, kuten essee-elokuva, joka hyödyntää fiktioelokuvien keinovalikoimaa, mutta on silti dokumentaarinen.
Henkilökohtaisuutensa vuoksi olisi vaikea kuvitella essee-elokuvan väittävän maailmasta mitään yleispätevää. Yhteiskunnallisesta aiheesta tehdyssä dokumentissa voi olla eksplisiittisiä tai katsojan reaktioista nousevia call to actioneita. Essee-elokuva on pikemminkin reflektiota, joka kutsuu katsojan samaistumaan – tai olemaan samaistumatta. Lajityyppinä se käyttää kertomusta varsin turvallisesti: yksittäisenä, kertomisen arvoisen tapauksen kuvauksena. Parhaat essee-elokuvan tekijät pelaavat kerrottavuuden alarajalla. Mies venyttää toista painijaa suihkuhuoneen lattialla. Hän kääntää miehen kyljelleen, tarttuu tätä molemmista käsistä, ottaa jalat omiensa väliin ja toisella jalalla tamppaa miehen selkää niin, että rinta kaareutuu. Tarinaa ei synny, eikä se ole tarpeenkaan. Tämä kuten muutkin Glawoggerin kuvat alkavat keskeltä ihmisten arkea ja päättyvät ilman lopputulemia.
Jos dokumenttielokuvien objektiivisuutta onkin jo pitempään haastettu ja kyseenalaistettu, essee-elokuva välttää tämän ansan henkilökohtaisella suhteellaan esitettäviin asioihin. Miticin elokuvassa tämän korvaa kuitenkin fiktiivinen kertomus personoidusta Ei-mistään. Tämä nostattaa uudenlaisia eettisiä haasteita, jotka essee-elokuva ehkä muuten väistäisi. Miten vaikkapa suhtautua siihen, kun elokuvan näyttäessä kahvilansa edessä tupakalla istuvaa ihmistä, kertojaääni heittää kuulijalle motivaatioposterista poimitulta kuulostavan aforismin: ”Don’t live to work – work to live.” Lausuma on malliesimerkki gnoomisesta lauseesta: ajattomasta totuudesta tai sananlaskusta, jolla ei ole alkuperäistä sanojaa (kreik. gn?m? > ajatus, mielipide). Vaikka gnoomisia lauseita voikin ajatella tekijän äänen ja henkilöhahmon äänen yhtymäkohtina, yleisten elämänohjeiden tunkeutumisena tekijän maailmasta fiktiiviseen maailmaan, on gnoomisissa lauseissa silti enemmän kyse intertekstuaalisuudesta ja yleisestä kuin yksilöllisestä, tekijältä lähtevästä oivalluksesta. (2) Ei-minkään suuhun laitettu aforismi vaivannäöstä elämää varten ei ole Miticin idea.
Elokuvan tarinallinen kehys vahvistaa lauseiden aforistisuutta ja gnoomisuutta. Miticin tarinan opetus on niinkin kliseinen kuin se, ettei tärkeää ole Ei-minkään näkemykset, vaan se, mitä sinä katsoja ajattelet matkan aikana. Matka on määränpäätä tärkeämpi. Tämän latteuden elokuva laittaa Ei-minkään suuhun.
Elokuva kertoo ei-mistään, kertoja kuolemanpelosta
Dokumenttien suhde kertomuksen muotoon on hyvin erilainen. In Praise of Nothing pyrkii tekemään vaikean aiheen, ei-minkään, käsittelystä helpompaa humoristisella tarinalla. Untitled haraa tarinaa vastaan. Glawogger pyrkii kuvaamaan maailmaa sellaisena kuin se eteen tulee kussakin eri Maan kolkassa.
Kuitenkin sävy on Willin valmiissa teoksessa fatalistisempi. Katsojalle kerrotaan heti aluksi, että Glawogger on kuollut elokuvaa tehdessä sairastuttuaan malariaan. Yhdessä kohtaa kertojaääni puhuu auki olevan ikkunan takana odottavasta koirasta, joka saattaa millä hetkellä tahansa hypätä kuolemaansa. Sillä on siihen vapaus. ”If he jumps, he will jump happily”, toteaa kertojaääni, ja musiikki yltyy nopeatempoisemmaksi samalla, kun kuvakerronnassa näytetään Sierra Leonessa liikenteen seassa hurjaa vauhtia vesikanisterin kanssa skeittilaudan päällä kiitävää poikaa. Samasta maasta kerrotaan muistona jaottelu: jotkut ihmiset haluavat kadota vapaaehtoisesti, toiset katoavat tahtomattaan.
Glawoggerin tavoite oli tehdä elokuva ei-mistään, mutta Untitledista uhkaa tulla elokuva kuolemanpelon voittamisesta. Elokuvan loppupuolella kertojaääni pohtii uudelleen katoamisen mahdollisuutta. ”World is so big. There must be a place no one could find.” Kertojaääntä kuitenkin huolettaa se, miten valkoinen muukalainen erottuu paikallisista: lopulta tulisi poliisi, joka tarkistaisi passin voimassaolon ja lähettäisi vieraan takaisin omaan maailmaansa. Lopulta löytyy paikka, Harper. Se sijaitsee Liberian eteläisessä kärjessä. Vaikeasti tavoitettavassa Harperissa hän toivoo: ”Please, hide me. Give me a room with a view. Talk to me until I know your language.”
Vaikka Untitledissa kuullaan yhtä lailla gnoomisilta totuuksilta kuulostavia lausahduksia katoamisesta, kuolemasta ja elämästä, on niillä selkeä, katsojalle kerrottu lausujansa: ne ovat otteita Glawoggerin matkapäiväkirjasta. Toki niitä on dramatisoitu ja muokattu, mikä herättää omat kysymyksensä. Sen myötä Glawoggerin merkinnät muuttuvat ennakoivaksi puheeksi, jolla pohjustetaan lopullisinta mahdollista käännettä, joka on jo katsojan tiedossa: ohjaajan kuolemaa. Glawoggerin katoaminen on omasta tahdosta katoamista, koiran iloinen hyppy ikkunasta tyhjyyteen.
Siinä missä Untitled ohjaajan itsensä projektina pyrki vain näyttämään maailmaa ilman teemaa ja päämäärää, rakentaa valmis elokuva tarinan ja päämäärän Glawoggerin kohtalon ympärille. Se muotoilee yhdestä eteen tulevasta sattumasta, ohjaajan kuolemasta, tarinan kliimaksin, jota kohti kaikki suuntautuu. Glawoggerin sairastuminen ja kuolema eivät olekaan enää luonnollisia sattumuksia. Glawoggerista tulee sankari, joka mieluummin kuolee kuin palaa omaan maailmaansa. Tämä ennakoi oman kuolemansakin – vaikkei sitä luonnollisestikaan voi tietää.
Ehkä Untitlediin täytyy suhtautua lempeämmin, tribuuttina ohjaajalle. Se on dokumentin loppuun saattaneiden ystävien ja työtovereiden muistokirjoitus. Ehkä myös katsojalle teoksen postuumi luonne on riittävän selvä, jolloin tällaisiin tyylikeinoihin osaa suhtautua etäisyyden päästä. Kertojaääni ei pääse sanomaan elokuvan viimeistä sanaa. Kun kertojaääni lopettaa, pimeän sisätilan kuvaamisesta vaihdetaan laajaan ulkokuvaan, jonka keskeltä katsoja erottaa naisen istumassa lapsen kanssa. Pyykit lepattavat tuulessa ja on hiljaista kuin loppua enteillen. Sen jälkeen palataan vielä aavikon halki kulkevan junan katolle. Junan katolla kuvataan tuntemattomiksi jääviä ihmisiä, äidin sylissä nukkuvaa lasta. Samoin palataan aavikon roskakasalle, jossa paimen kokoaa kuivuneesta pensaasta ja roskista tuulensuojaa itselleen, kilille ja kahdelle vuohelle. Elämän kiertokulku ei yhden ohjaajan poismenoon pysähdy.
Glawoggerin elokuvassa ihmiset ovat pääosassa, Miticillä ohikulkijoina. Glawoggerin metodina on ollut viettää aikaa kuvauksen kohteidensa kanssa ja näin tutustua siihen, miten he elämäänsä elävät. Kun Glawogger kuvasi elokuvaa Whore’s Glory, hänestä jopa tuli yhden strippareista lapsen kummisetä. Mitic on kerännyt laajalta joukolta elokuvantekijöitä videomateriaalia, jota hän on sitten leikannut omaan teokseensa sopivaksi. Glawogger kuvatessaan henkilöhahmonsa tekemässä näennäisen turhaa työtä tai elämässä kurjissakin oloissa näyttää kuvauksen kohteensa aina lämpimässä valossa. Tätä tukevat pitkät otot, joissa ihmiset eivät ole vain edustuksellisia. Miticin elokuvan ihmiset puolestaan ovat nimenomaisen edustuksellisia: heitä kuvataan aina tietyssä tarkoituksessa, jonkin kuvakimaran osina.
Räikeimmillään tämä näkyy kohtauksessa, jossa Ei-mikään puhuu rakkaudesta kepeän pilkalliseen sävyyn: taustalla näytetään riiteleviä pariskuntia kimarana. Haluaisivatko nuo ihmiset olla kuvamateriaalia kepeälle kerronnalle siitä, miten rakkaus on vaikeaa? Miticin henkilöhahmoihin kohdistettu katse on pohjimmiltaan tirkistelyä. Tätä tahattomasti korostaen Mitic, sinänsä omaperäisesti ja kiinnostavasti, esittää asioita erinäisten muurin aukkojen tai jopa valtavan avaimenreiän läpi kuvattuna. Viaton muoto seinässä on kuitenkin helpompi kestää kuin herännyt tirkistelynhalu toisten riitelyihin – tai jopa telttakankaan läpi varjokuvana näytettyyn seksikohtaukseen.
Ei-minkään velvoittavuus
Miticin elokuvan pahin puute on se, ettei sillä ole riittävää käsitystä siitä, minkä kanssa ollaan tekemisissä, kun puhutaan ei-mistään. Ei-minkään personointi on tästä näkyvin esimerkki. Elokuvan alussa näytetään niin paljon tyhjiä katuja, tunneleita ja maisemia, että ajattelen toistuvasti elokuvan käsittelevän tyhjyyttä. Mutta ymmärtääkseen ei-minkään päälle, on ymmärrettävä, ettei ei-mikään löydy tyhjyydestä. Ei-mikään on kaiken perusta.
Glawogger on lähempänä. Untitledissa kuvataan Glawoggerin suosikkiaihetta, työtä. Työ on samaan aikaan elintärkeää ja turhanpäiväistä. Tekijälleen se tuo elannon mutta ei välttämättä muuta. Glawogger kuvaa usein raskasta, lihasvoimaa vaativaa työtä, joka ei lopu tekemällä. Joukko ihmisiä lapioimassa autiomaassa hiekkaa, kullanhuuhtojia tallettamassa pitkän huuhtomisen jälkeen löytyneet kaksi kultahippua paperinpalan väliin. Sormet on pyyhittävä paitaan, jotta toimitus onnistuisi. Tai hetkeä myöhemmin vanhaa miestä hakkaamassa kiviä palasiksi kaiken hälinän ja ohikulkevien kyläläisten keskellä. Seuraavassa kuvassa pikkupoika tekee samaa, mutta vasarasta lähtee terä irti. Ihminen on totutettu työn tärkeyteen. On opetettu, että siitä riippuu elanto ja elämä, vaikka se olisi kuinka vähäpätöistä ja katoavaa.
Antti Salminen on Kokeellisuudesta-teoksessa (2016, Poesia) kirjoittanut siitä, miten taiteen tulisi tunnustaa perustaton perustansa, ei-minkään velvoittavuus. Kun taiteessa kokeillaan ja koetellaan uutta, ei ole takeita onnistumisesta. Juuri tämä takeettomuus pitäisi ottaa taiteen tekemisen ohjenuoraksi, perustattomaksi perustaksi. Taide on tuhlailevaa, eikä säästele energiaansa, vaikka koe päättyisikin epäonnistumiseen. Passiivinen nihilismi on ymmärtänyt ei-minkään väärällä tapaa, pelkäksi tyhjyydeksi. Sen valossa ei-mikään näyttäytyy vain ahnaana ja merkityksen kaikelta vievänä. Tämän jaottelun valossa In Praise of Nothingin käsitys Ei-mistään on lähempänä tyhjyyttä kuin sellaista ei-mitään, joka vaaditaan kokeellisen eetoksen toteutumiseen. Tyhjyyden haasteen In Praise of Nothing ratkaisee tekemällä Ei-mistään jotakin tai kaikkea, kuitenkin vähiten ei-mitään.
Sen sijaan Untitled esimerkiksi kuvatessaan miehiä painimassa hiekan keskellä ja näyttäessään myöhemmin, miten miehet ovat harjoitelleet jonkinlaiseen rituaaliseen otteluun, osoittaa hyvin sen, miten ihmiselämän tärkeimpiin kokemuksiin liittyy tuhlailevuus ja eräänlainen salaisuus. Rituaaleja toistetaan, vaikka ei tiedettäisi varmaksi, onko niillä vaikutusta. Ei-minkään velvoittavuus piilee epäonnistumisen mahdollisuudessa, halussa ja tarpeessa silti yrittää. Untitledissa ei-mikään on kaikkialla, työssä, syntymässä ja elämän vimmassa.
Yhdessä kohtaa Untitledia kertojaääni huokaa: ”Everything is always different.” Lausuma sopisi koko dokumenttielokuvan lajin iskulauseeksi. Maailma on monimutkainen ja monitulkintainen. Untitled toteuttaa tätä periaatetta hyvin: se ei rakentele yhteyksiä, ei anna vastauksia, eikä yritä väittää paljoakaan maailmasta. In Praise of Nothing toimii suorastaan päinvastaiseen suuntaan. Se yhdistelee kuvia ja liittää kaiken keksityllä kertomuksella yhteen. Kaiken erilaisuuden sijaan se näyttää kaiken samanlaisuuden. Ei-millekään ei jää sijaa, kun elokuvalla on kiire kertoa aivan kaikki.
Kirjoittaja toimii Kertomuksen vaarat -projektin tutkimusavustajana ja tekee kirjallisuustieteen gradua Tampereen yliopistossa
___
(1) Corrigan, Timothy. 2011. Introduction teoksessa The essay film: From Montaigne, after Marker. Oxford; New York: Oxford University Press.
(2) Mäkelä, Maria. “The Gnomic Space: Authorial Ethos between Voices in Michael Cunningham’s By Nightfall”. Narrative 25:1 (2017), 113-137. (haettu: 12.2.2018) https://www.academia.edu/30730222/The_Gnomic_Space_Authorial_Ethos_between_Voices_in_Michael_Cunninghams_By_Nightfall
__
Untitled (2017)
ohj. Michael Glawogger, Monika Willi
In Praise of Nothing (2017)
ohj. Boris Mitic