Lauttasaaren ostarin edessä ottaa harha-askelia kolmatta päivää peräkkäin sama luppaluominen, helakkanaamainen, viinalta haiseva mies. Hänen olemuksensa huokuu henkistä hätätilaa ja levottomuutta. Kaupasta tullessani hän katsoo minua anteeksi pyytävällä, häpeävällä katseella ja sammaltaa nöyrästi: ”Anteeks, voiskohan… jutella hetken?” Sosiaalisen ja aistimellisen abjektion yllättämänä teen kuten Kukatahansa ja totean, että sori, ei nyt, ja kävelen kotiin.
Tämän jälkeen en ole miestä nähnyt, ja mietin usein, miten hänelle kävi. Narsistisesti pohdin myös, oliko juuri oma sivuutuseleeni jonkinlainen viimeinen pisara epätoivon taakkaan. Joka tapauksessa minä voin kirjoittaa tapahtumasta esimerkiksi näyttelykritiikin introssa, jonka tarkoitus on havainnollistaa kirjoittajan suhdetta näyttelyn rouheaan aiheeseen, keskiluokkaiseen moraaliin ja siihen, miten minun ääneni kuuluu, hänen ei.
Tämä muuten tapahtui ennen metron laajennusta, vaikka vasta sen myötähän turvalliseen länteemme näiden häiriötekijöiden piti ilmaantua.
Asia palautui jälleen mieleeni Helsingin kaupunginmuseon Pullopostia Kurvista -näyttelyssä, jonka aiheena on se osa kaupungin historiaa, josta turisti-infossa ei vinkata, ja jollaista ei ylipäätään juuri säily kuin hajautuneina murusina poliisin, sosiaalihuollon, päihdekuntoutuslaitosten ja patologien raportoinneissa.
Kerrostumaa on kuitenkin – tietääkseni ainoana – tallentanut helsinkiläinen Johan Knut Harju (1910—1976). Hänen 60- ja 70-luvuilla kirjoittamiaan asunnottomien ja alkoholistien tekemisiä kartoittavia tekstejä löytyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunoarkistosta yli 20 000 liuskaa. Niissä itsekin rankan ryyppäämisen ja Antabus-kuurien välillä kikkaillut asunnoton ja porvarillista työntekoa välttänyt kirjoittaja kertoo pääasiassa itäisen kantakaupungin Lumpenproletariatista, mutta kuvaukset sijoittuvat myös tuolloin vielä keskustalle epämääräisen reuna-alueen muodostaneeseen Ruoholahteen. Vähät rahansa Harju sai trokarien avustamisen ja ajoittaisen parittamisen lisäksi hajanaisista kirjoitustöistä ja akateemisten ystävien kädenojennuksista.
Kaupunginmuseon näyttely perustuu Harjun teksteille. Niissä pääosassa on Harjun omien havaintojen ja haastattelemalla saatujen kokemusten, anekdoottien ja suullisen perinteen ylöskirjaaminen. Sisältö vaihtelee ihmiskuvausten ja tarinoiden sekä jonkinlaisen kulttuurimaantieteellisen näkökulman välillä, ja sävy on pääosin koruttoman proosallinen. Välillä Harju esittää myös lyhyitä analyyseja esimerkiksi alkoholismin olemuksesta ja spekuloi kirjaamansa historian luonnetta kuvittelemalla, miten hänen merkintöjään kenties luetaan vuonna 2965, mutta kannanotot, selitykset tai osoittelut eivät häntä mitä ilmeisimmin kiinnostaneet.
Suorasukaisen kirjoittamisen seurauksena tekstit sisältävät paljon ja varmaankin mahdollisimman uskollisesti niitä erilaisia ja vaihtelevia viretiloja, joita kodittomien ja päihdeongelmaisten elämään sisältyy. Esimerkiksi kadun eksentrikkojen kuvauksissa on välitöntä koomisuuta ja yhteistoiminnasta kertovissa tarinoissa eksistentiaalista lämpöä, mutta toisaalta aihetta ei pääse nauramaan, ylevöittämään tai romantisoimaan pois. ”Saan kosketuksen vain onnettomiin ihmisiin – ja he sitten kertovat minkä kertovat. Suurin osa on jo tylsistynyt. He eivät tiedä mitään. Ei arvoituksen arvoitusta, ei kaskua, ei mitään”, Harju kirjoittaa.
Graafikko Tero Juuti on taittanut tekstit sekä Harjun niiden lomaan ajoittain tekemät piirrokset. Merkinnät on käännetty ruotsiksi ja englanniksi, painettu julistekokoon ja ripustettu lavasteiseen tilaan, jonka seinät imitoivat parkkihalleista, lastauslaitureilta ja roskakatoksista tuttua viimeistelemättömästi rapattua betonia. Ilmastointi humisee, ja koko näyttelykerros tuntuu hieman normaalia huonelämpötilaa viileämmältä. Lisäksi tilaan on rakennettu esimerkiksi nurkkauksia, jotka jäljittelevät kodittomien työmaarojuisia nukkumapaikkoja, sekä erään Harjun mainitseman grillikioskin uljas fasadi. Näyttelyyn sisältyy myös elokuvaohjaaja Hanna Västinsalon ja animaattori Juulia Kääriän virtuaalitodellisuudeksi toteuttama, Harjun äänen selostama spora-ajelu, mutta harmillisesti VR-lasien vieressä oli näyttelyssä käydessäni lappu ”epäkunnossa”. Peremmällä pyörii vielä ääni- ja videoteos Joutilaan sinfonia, jossa asunnottomien aseman parantamiseen erikoistuneen Hima & Stradan aktivistit lukevat ääneen Harjun tekstejä Yehia Eweisin kuvaaman, Harjulle tuttuja kulmia esittelevän videomateriaalin päälle.
Epookintuntu ja sisältöön uppoutuminen on siis tehty helpoksi. Vaikka lavasteista ratkaisua voisi joku pitää hieman kornina, se edesauttaa Harjun tekstien merkitysten ymmärtämistä. Toimivalta tuntuu myös kuratoriaalinen tapa, jolla Pullopostia Kurvista säilyttää Harjun toteavan sävyn: mukaan ei ole lisätty vaikkapa THL:n tilastoja tai päihdetutkijoiden ja sosiologien kommentteja. Tämä kehystämättömyys yhdessä aistimellisten elementtien kanssa luo näyttelylle omanlaisensa auran ja painovoiman, joka saattaa huomaamattakin imeä ajatuksia puoleensa jälkikäteen.
Helsingin kaupunginmuseo viestii, että sen ”neljännen kerroksen konseptiin kuuluu museokäsityksen laajentaminen vahvoja tunteita herättävillä sisällöillä.” En ole varma, missä määrin tällaisesta otteesta voi enää Museum of Broken Relationships -aikanamme puhua laajentamisena, mutta itse liittäisin näyttelyn myös toiseen museologiseen yhteyteen. Museoiden tehtävää kun hahmotetaan yhä enemmän keskustelevuuden, kontekstoinnin ja kriittisen ajattelun nimissä. Tämä on ilman muuta tervetullut kulttuurinen muutos, joka on kaiken muun lisäksi älyllisesti rehellistä. Museo on määritelmällisesti instituutio, joka irrottaa asioita niiden konkreettisista merkitysyhteyksistä, joten sekä tähän alkuperäiseen yhteyteen että irrottamisen prosessiin viittaaminen läpinäkyvällä ja kriittisellä tavalla on useissa tapauksissa vain oikein.
Ei kuitenkaan tule unohtaa, että sama kriittisen erittelevä lähestymistapa ei välttämättä toimi kaikissa näyttelyissä, ja että museoiden mahdollisuuksia nimenomaan aistimellisen vaikuttamisen paikkoina kannattaa edelleen ajatella ja jalostaa. Tästä Pullopostia Kurvista on hyvä esimerkki. Siellä me normaaliudessamme pulikoivat ihmiset voimme turvallisesti herkistyä jollekin, mitä yleensä pidämme merkityksettömänä, epämiellyttävänä tai vaarallisena, ja vastaus kysymykseen näyttelyn tarkoituksesta löytyy itse kunkin kokemuksen ja ajattelun prosesseista. Asetelmalle on periaatteessa helppo nauraa tai pyöritellä silmiään, ehkä jopa suuttua, mutta tähän voinee vastata kysymällä, mitä sitten museo – ei siis avustusjärjestö, lainsäätäjä tai sosiaalityöntekijä – voisi asunnottomuuden ja alkoholismin suhteen tehdä.
Teksti: Petteri Enroth
Kirjoittaja muodostaa toisen puoliskon Seiskan pojat -duosta, joka kirjoittaa ja julkaisee keskustelumuotoista taidekritiikkiä.
Pullopostia Kurvista -näyttely Helsingin kaupunginmuseon neljännessä kerroksessa 15.11.2019–29.3.2020.