23.5. 2005 Hannele Rantala
”…minä en tiedä miltä moderni näyttää, vain sen tiedän, että teos kehittyy edellisen pohjalta, siinä saavutetun kokemuksen kautta”, kirjoitti Helene Schjerfbeck kun häntä määriteltiin moderniksi.
Schjerfbeck kaihtoi sitä, että hänestä kirjoitettaisiin elämäkertoja tai hänen töitään ja pyrkimyksiään tulkittaisiin ja määriteltäisiin. Hänestä oli kuohuttavaa lukea itsestään ja omasta työstään, vaikka se samalla imartelikin. Schjerfbeck oli silti itse kiinnostunut lukemaan muiden taiteilijoiden elämäkertoja ja samaistui voimakkaasti varsinkin Vincent van Goghiin.
Hän tunnisti tässä samankaltaisuutta omaan elämäänsä ja taiteellisiin pyrkimyksiinsä. Myös Edith Södergranin taiteilijakohtalo ja teokset koskettivat Heleneä: ”…hän oli sairas – mutta onko terveellä koskaan aikaa runoudelle?”, siteeraa Riitta Konttinen kirjassaan OMA TIE – Helene Schjerfbeckin elämä (Otava, 2004).
.
Jo Schjerfbeckin elinaikana hänestä luotiin erakoituneen taiteilijan myyttiä. Erityisesti taiteilijan ystävä, metsänhoitaja Einar Reuter, joka nimellä H. Ahtela kirjoitti Schjerfbeckistä, loi tätä ”Suomen Suuren Yksinäisen” kuvaa.
H. Ahtelan Schjerfbeck on unohdettu ja kurja taiteilijaressukka, kerrassaan surkea, mutta ylevä. ”Ruumiiltaan raihnaisena, mutta hengeltään kirkkaana ja miltei pyhimyksen tavoin henkevöityneenä hän on jatkanut sillä uralla, jolle jo vaistomaisesti lyöttäytyi nuoruusaikansa suurtyössä.” kirjoittaa H. Ahtela ’Taiteilijan kamppailu’ -kirjassa vuonna 1945. Konttisesta Ahtelan väite, ettei elämä antanut Schjerfbeckille mitään, on aivan kohtuuton.
Riitta Konttinen ei aivan kokonaan romuta Schjerfbeckistä luotua sairaan nunnan myyttiä, mutta hän antaa kirjassaan myös hyvin toisenlaisen kuvan vahvasta, itsenäisestä taiteilijasta. Maalaaminen – taide – ei Schjerfbeckille ollut koskaan muun elämän, avioliiton tai lapsen korviketta. Se oli kokonaista elämää itsessään.
Schjerfbeck oli hyvin monimutkainen nainen. Tämä ei tule esille pelkästään teoksia katsomalla vaan myös hänen kirjeissään, häntä itseään kuulemalla. Konttinen on lukenut kirjeenvaihdosta säilyneet 2000 kirjettä, joista löytynyt Helenen oma ääni kuuluu kautta kirjan. Erakolta ei jää näin laajaa kirjeenvaihtoa.
Schjerfbeck on tyypillisesti modernin ajan, 1900-luvun, katseen vuosisadan taiteilija. Pariisin vuosinaan hän nautti flaneerauksesta, kuljeskelusta kaduilla ja ympäristön tarkastelusta. Schjerfbeck oli täysillä mukana nykyajassa. Kirjan 1800-luvun lopun pariisilaiselämän kuvaus on ihanaa, on helppo uskoa, että Helene kaipasi sinne takaisin koko elämänsä. Havaintojen runsaus ja samalla sivullisuus Pariisissa viehätti häntä. Helene ei suinkaan kaihtanut ihmisiä ja tapahtumia, mutta hän halusi sulattaa näkemänsä havainnot oman huoneensa rauhassa ja valita hetken, jolloin tapaa muita.
Kautta koko ’Oma tie’-kirjan tulee esiin Schjerfbeckin kiinnostus ja tapa reagoida lähes kaikkeen ympärillä tapahtuvaan. Tätä taustaa vasten lukijalle tulee vielä ymmärrettävämmäksi Schjerfbeckin tarve vetäytyä yksinäisyyteen. Schjerfbeck menee selvästi aivan pois tolaltaan ihmisten tapaamisesta jo nuorena. Vanhemmiten keskittyminen maalaamiseen häiriintyy päiviksi. Maailma sotkee omia ympyröitä.
Yksityistä vai poliittista taidetta?
Mistä Schjerfbeckin teoksissa on kysymys ja kuinka paljon taiteilijan teoksia voi selittää hänen elämäkertansa kautta? Schjerfbeckin kirjeistä voi päätellä, että hänellä oli maalauksissaan pyrkimys sisäisyyteen, kaikille yhteisiin asioihin, yleiseen, ei niinkään henkilökohtaiseen.
Schjerfbeckillä taiteen tekeminen perustuu havaintoon ja hän tarvitsee itselleen mallin. Hän ei kuitenkaan halunnut heihin suoraa kontaktia: teokset tai teosten mallit saattavat näyttää sulkeutuneilta. Heidän olemuksessaan ei ole paljon ulkoisia tapahtumia mihin katsojankaan pitäisi reagoida, maalaus avautuu keskittymällä.
Huolimatta siitä, että Schjerfbeck on riippuvainen mallista, hän on aina luiskahtamassa abstraktioon. Ei sinänsä mihinkään tyylilajiin kuten kubismiin tai futurismiin, joista Konttinen kirjoittaa hänen innostuneen, vaan mielestäni pintojen ja värin abstraktioon.
Taustojen maalaukselliset väripinnat ovat lähes monokromaattisia, töiden olemus on kokonaisvaltainen. Schjerfbeckin ajattelu ja pyrkimykset näyttävät alusta lähtien olevan synteettisiä. Konttinen havainnoi jo Schjerfbeckin varhaisissa töissä tunteen, liikkeen ja tapahtuman kuvaamisen sekoittumisen.
Schjerfbeckin historiallisiakin töitä on usein selitetty häneen liitetyn elämäkerran kautta. ’Haavoittunut soturi’ vuodelta 1879 on tulkittu henkisenä omana kuvana hylkäämisestä. Voi olla niinkin, mutta Konttisen kirjan ansiosta tulee esiin että, taiteilijalle, joka aktiivisesti seuraa aikansa tapahtumia sanomalehdistä ja reagoi kaikkeen ulkoiseen ja sisäiseen herkästi, teoksessa on varmasti viittaus ajan poliittisiin tapahtumiin.
Teosta edeltävinä vuosina 1877-1878 käytiin Venäjän keisarikunnan silloisella etelärajalla, nykyisen Bulgarian alueella Venäjän ja Turkin sota. Tapahtuma kosketti koko Eurooppaa uhkaavan suursodan vuoksi ja Suomea erityisesti, koska Suomen Kaartin sotilaat osallistuivat sotaan Venäjän alamaisina.
Sotaretki on ollut aikalaisille merkittävä, koska sodasta tehtyä laulua ”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa…” on laulettu näihin päiviin asti. Schjerfbeckin sotakuvat ja isänmaalliset aiheet eivät ole pelkästään romanttisia Runebergin säkeiden kuvituksia ja kätkettyjä omakuvia, vaan kunnianhimoisen taiteilijan ja herkän mielen ilmauksia ajan politiikkaan.
Konttinen tuo kirjassaan selkeästi esiin muidenkin, yleensä pelkästään psykologisesti tulkittujen teosten yhteyden ajan politiikkaan. Tällaisia töitä ovat esimerkiksi ’Lehtimajajuhla’, joka käsittelee epäsuorasti Euroopan 1800-luvun lopun juutalaisvainoja ja ’Ompelijatar’ (’Työläisnainen’), joka kommentoi Suurlakkoa 1905.
Näissä varhaisissa historiamaalauksissa on jo näkyvissä piirre, joka ilmeisesti hankaloittaa suhtautumista Schjerbeckiin. Hän ei kuvaa koskaan itse tapahtumaa, vaan jotain, joka edeltää itse tapahtumaa tai jotain, joka on vähän tapahtuman vieressä. Tämä tuo hänen töihinsä erityisen jännitteen joka toimintaan tottuneelta jää huomaamatta. Schjerfbeck on maalauksissaan odotuksen mestari. Tapahtumattomuus ja hiljaisuus ovat teosten ominaisuuksia, eivät puutteita. Schjerfbeck pyrki kuvaamaan juuri tällaista tilaa: pois pinnasta, kohti sisäistä.
Taidehistoriaa on kirjoitettu pääosin taidemaailman keskuksessa olevien mukaan. Taiteilijoiden on myös uskottu yleensä pyrkivän sinne. Myös Schjerfbeckin historiaa on kirjoitettu suhteessa tähän ja hänet on nähty syrjäytyneenä. Toisaalta voisi olla niin – ja tätä näkemystä myös Konttinen painottaa – että hänen oma näkemyksensä oli niin vahva, että hän ei nähnyt keskuksessa olevia taidepyrkimyksiä itselleen kiinnostavina. Hänen kunnianhimonsa kohdistui nimenomaan taiteeseen, ei sen tuomaan maineeseen ja kunniaan.
Velvollisuuden ja vapauden välillä
Voi sanoa, että testosteroni syrjäytti Schjerfbeckin 1800- ja 1900-luvun taitteessa lopullisesti marginaaliin. Isänmaassa tarvittiin maalareita, jotka kuvasivat suoraa toimintaa, ja tähän ei nainen yleisen käsityksen mukaan pystynyt.
Aikaisemmin hyväksyntää saanut taiteilija ajautui syrjään. Tämä ja kuluttava opetustyö sairastuttivat Schjerfbeckin Konttisen käyttämän ajan termien mukaan neurasteniaan eli hermoheikkouteen. Diagnoosi olisi nykyään kaiketi ”krooninen väsymysoireyhtymä”, henkinen uupumustila, johon liittyy ahdistus- ja masennusoireita.
Parannuskeinona tähän sairauteen määrättiin oleilua tunturi-ilmastossa Norjassa. Parantolamatkan ja siellä tapahtuneen rakastumisen ja sitä seuranneen pettymyksen seurauksena hän Konttisen sanoin ” päätti omistaa elämänsä muille”.
Tämän yllättävän, nykyään epämuodikkaan ja vähän mahtipontiselta kuulostavan uhrautuvuuden takana saattaa kuitenkin olla rakkauden käsitteen ymmärtäminen muunakin kuin pelkästään miehen ja naisen välisenä romanttisena tai intohimoisena suhteena. Rakkaus laajenee koskemaan yleensä ihmisten välisiä suhteita. Konttinen ehdottaa tämän ymmärtämistä kristillisessä viitekehyksessä.
Mielestäni on kuitenkin kiinnostavaa, että myös Schjerfbeckin ihailema Vincent van Gogh oli aikanaan ennen taiteilijaksi ryhtymistään evankelistana Belgian hiilikaivosalueella, ja saattoi sekä itsensä että ympäristönsä hulluuden partaalle toteuttamalla ei vain sanoissa vaan myös teoissa kristillisen rakkauden sanomaa. Helenen tapa toteuttaa rakkauden sanomaa käytännössa oli huolehtia äidistään Olga Schjerfbeckistä. Kuten hänen taiteensa, ei hänen tapansa rakastaakaan ole julistamista.
Riitta Konttisen ’Oma tie’ –kirja osoittaa, että sitoutuminen rakkauden tekoihin aiheutti Helenelle kuitenkin suuria ristiriitoja. Aina kun hän halusi itselleen jotain toisten kustannuksella, hän joutui valtavien itsesyytösten valtaan. Tiettyä pateettisuutta on siinä, että hän uskoi sairauksiensa olevan oikeudenmukaisena rangaistuksena pahuudestaan. Todisteena tästä on kyltti ”Ei vastaanottoa ateljeeaikana kello 9 – 4.”, jonka Schjerfbeck teetti oveensa Tammisaaressa, mutta jonka hän otti pois, koska se ”tuntui niin epäsympaattiselta”. Oli otettava muiden ihmisten tarpeet huomioon.
Hänen elämässään on paljon päättäväisiä pyrkimyksiä irrottautua kotipuuhista yksinäisyyteen tekemään taidetta. ”Ikinä nainen ei saa maalata” , hän saattoi puuskahtaa kotitöiden uuvuttamana. Useimmat vetäytymisyritykset kuitenkin vesittyivät erilaisten omantunnonvaivojen vuoksi. Ajan puute vaivasi aina: käytännön elämän vaatimusten kiusaamana hän kirjoitti kerran Einar Reuterille: ”…sinulla on vaimo, jotain sellaista pitäisi minullakin olla.” Tässä hän liittyy pitkään jatkumoon naistaiteilijoita.
Äidin ja tyttären yhteiselo oli jännitteistä ja ristiriitaista jaloista pyrkimyksistä huolimatta. Kirjan huolellisen dokumentoinnin mukaan naisten elämä oli varsinkin loppuvuosina yhtä sairauksien ja psykodraamojen mylläkkää. Kun äiti parani jostain vaivasta, tytär sairastui. Lähes hirtehistä on, että tämä sama jatkui iäkkäiden palvelijoiden kanssa taiteilijan äidin, Olga Schjerfbeckin kuoltua.
Hiljaista, mutta ei rauhallista taidetta
Psykologiset jännitteet olivat kuitenkin niitä asioita, mitä Schjerfbeckin havaintoon perustuva maalaustapa käytti materiaalina. Ulkoisia tapahtumia ei näyttänyt olevan, sisäisiä sitäkin enemmän. Huomionarvoista on, että Schjerfbeckin tuotannossa ei ole lainkaan kuvia tuntikausien päivittäisestä talouspuuhailusta, ohi kiitävistä junista puhumattakaan, vaikka hän asui aivan radanvarressa. Hiljaisia, sisäisiä mielentiloja kuvaavia teoksia sen sijaan on vaikka kuinka paljon. Rauhallisia ne eivät suinkaan aina ole, jotkut teosten henkilöistä voivat hautoa mielessään vaikka mitä.
Samalla kun Schjerfbeck pyrkii psykologiseen kuvaukseen, hänen töissään on tiettyä pragmaattisuutta. Maalaamisessa on ratkaistava lukematon määrä käytännön asioita joka hetki. Vaikka olisi kuinka virtuoosimainen, niin jokainen siveltimenveto, jokainen päätös teoksen valmistamisessa pakottaa tarkastelemaan tulosta käytännön, lopputuloksen kannalta.
Voimakkaissa tunnekuohuissa työskentely ei näyttäisi olleen Schjefbeckin tapa. Pikemminkin hän tuntuisi maalatessaan olleen jonkinlaisessa keskittymisen tilassa, jossa hän havainnoi kokemaansa tunnetta samalla lailla kuin siveltimellä levitettävää väriä ja malliin lankeavaa valoa. Vuonna 1920 hän toteaa itse: ”Maalaamiseni on todellisempaa kuin he uskovat, se esittää maalausta – ei luontoa.”
Kirjoittaja on helsinkiläinen kuvataiteilija. Hän on tehnyt yhdessä taiteilija Elina Salovaaran kanssa Schjerfbeckiä käsittelevän teoksen, johon liittyy kirja ’Helene – dialogi kahdelle ihmiselle’. Hämeenlinna, 2003.
Lue lisää aiheesta arvostelu mustekalan arkistossa:
’Vakava tomaatti – Rakel Liehun Helene-romaani 18.2. 2004 Elina Saloranta