Teksti: Sini Mononen 9.9.2016
Kuva: Terike Haapoja
Kuvataiteilija Terike Haapoja ja kirjailija Laura Gustafsson pohtivat uudessa yhteistyöprojektissaan Epäihmisyyden museossa (Museum of Nonhumanity) ihmisen ja eläimen välillä olevaa rajaa ja sitä, millaista väkivaltaa tuo raja synnyttää. Ajatus väkivallasta ja rajoista ei ole uusi. Väkivaltaa voidaan hahmottaa juuri eräänlaisena rajana, jonka tuolle puolen astuttaessa ylitetään sosiaalisesti hyväksytty ja lähestytään väkivaltaista kaaosta. Yhtä hyvin väkivaltainen raja voidaan ajatella jonain sellaisena, jonka toisella puolella ovat he, jotka eivät ole väkivallalta suojelun tarpeessa. He ovat toisia, ei-ihmisiä, epäinhimillisiä olentoja – eläimiä – joille filosofi Judith Butlerin väkivaltateorian mukaan ei ajatella kuuluvan hyvä elämä.
Epäihmisyyden museo sijaitsee Helsingin Suvilahdessa. Projekti on jatkoa vuonna 2012 alkaneelle Toisten historialle, joka on käsitellyt aikaisemmin muun muassa lehmän kulttuurihistoriaa. Kevyistä rakenteista pystytetyssä museossa on yksi ”vitriinipöytä” sekä instituution valkoiset seinät, joille heijastetaan reilun tunnin mittaisessa luupissa museon “kokoelma”. Taustalla leijailee hiljalleen katkelma Olivier Messiaenin (1908–1992) kamariteoksesta, Quatuor pour la fin du temps, lopunaikojen kvartetista, joka luo museoon pysähtynyttä ja lamaantunutta tunnelmaa. Epäihmisyyden museo pitää sisällään näyttelyn lisäksi museokaupan ja -kahvilan. Oleellinen osa teosta ovat myös seminaarisarja sekä koulujen kanssa tehtävä yhteistyö. Näin ollen Epäihmisyyden museo jäljittelee monilta osin nykyaikaista museoinstituuttia ja sen näyttelytoimintaa, museo-ohjelmaa ja yleisötyötä.
Epäihmisyyden museo pyrkii osoittamaan, että eläinten huono kohtelu ja niihin kohdistuva väkivalta on kulttuurinen rakennelma. Väkivalta on niin syvällä asenteissa ja kielessä, että sitä ei enää nähdä. Kiinnittämällä huomiota kieleen, museo menee väkivallan mekanismin äärelle. Se näyttää, kuinka myös eri ihmisryhmiin on kohdistunut äärimmäistä väkivaltaa, joka on perusteltu epäinhimillistävällä retoriikalla. Museon seinille vyöryy neljäntoista käsitteen kautta esitetty ihmisyyden, epäinhimillisyyden ja väkivallan tarina. Mukana on Natsi-Saksan tuhoamisleirejä, Suomen sisällissodan kauhuja, Ruandan kansanmurha ja suden tarina. Kaikkia näitä yhdistää tapa vähätellä tuhotun olennon oikeutta elämään puhumalla siitä epäinhimillisenä olentona, ei-ihmisenä tai petona.
Museum of Nonhumanity
Ihminen kykenee selittämään jopa äärimmäisen väkivallan pois epäinhimillistävällä puheella. Esimerkiksi Ruandassa tutsi-kapinallisia epäinhimillistettiin kutsumalla heitä torakoiksi. Torakka tulee tuhota – onhan kyseessä syöpäläinen, inhottava olento. Samankaltainen retoriikka oikeuttaa suden vainoamisen. Susi on ”peto”, jonka kuuluu kuolla. Epäinhimillistävään puheeseen kuuluu ajatus ihmisestä muita korkeampana olentona, jonka täytyy puolustaa olemassaoloaan muita itseään villimpiä ja likaisempia olentoja vastaan. Ajatus pitää sisällään selvän arvohierarkian. Jo Aristoteleen mukaan mies on naista, ihminen eläintä ja villieläin kotieläintä korkeampi olento. Elollisten olevien asettaminen laskeutuvaan arvoasteikkoon toisiinsa nähden on ulottunut pyramidin huipulta, valkoisesta miehestä, aina kasveihin, mineraaleihin ja bakteereihin asti. Korkeimmalla arvoasteikossa oleva käyttää aina valtaansa alempana oleviin. Myös filosofi ja teologi Tuomas Akvinolainen on todennut, että epätäydellinen on tarkoitettu täydellisen käytettäväksi.
Hierarkkisen maailmankuvan kyseenalaistaminen ja kaikkien olevien oikeus tasa-arvoiseen elämään on nykytaiteessa erittäin ajankohtainen aihe. Nykyfilosofia ja taide pyrkivät jatkuvasti pyristelemään pois ihmiskeskeisestä ja kulttuuriset toiset unohtavasta maailmasta. Tässä mielessä Epäihmisyyden museo asettuu samaan jatkumoon ekokriittisen ja uusmaterialistisen nykytaiteen kanssa. Terike Haapoja ja Laura Gustafsson eroavat uusmaterialisteista kuitenkin siinä, että he nostavat eläimen älykkäänä ja tuntevana olentona ihmisen rinnalle ja painottavat näin kaikkien elollisten ja elottomien olevien tasa-arvon sijaan kaikkien eläinten oikeutta tasa-arvoiseen elämään.
Epäihmisyyden museon perusteesi muistuttaa näin ajatusta eläimistä ja ihmisistä kumppanuuslajeina. Kumppanuuslaji on filosofi Donna Harawayn termi, joka kuvaa eri lajien välistä yhteyttä. Haraway antaa esimerkin ihmisen ja koiran välisestä suhteesta: koirat eivät ole olemassa ihmisten kautta tai ihmistä varten. Sen sijaan ne ovat ennen kaikkea koiria, joiden laji on pakollisessa, perustavanlaatuisessa, historiallisessa ja muuttuvassa suhteessa ihmiseen. Tuo suhde on täynnä julmuutta, välinpitämättömyyttä ja heitteillejättöä, mutta myös iloa, uuden löytämistä, työtä ja leikkiä. Kumppanuuslajien kohtalot ovat kiedotut toisiinsa pitkässä historiallisessa jatkumossa, kulttuurisessa evoluutiossa. Se pitää sisällään monenlaisia jaksoja, joiden aikana lajien välinen suhde voi muuttua.
Museot voivat omalla työllään vahvistaa tai murtaa kulttuurisia käsityksiä ja väkivaltaista retoriikkaa. Kuitenkin museot ovat etenkin Euroopassa usein juuri niitä instituutioita, jotka ylläpitävät sorron kaanonia omalla historiankirjoituksellaan. Epäihmisyyden museon näyttelykirjassa kuraattori ja taidehistorioitsija Giovanna Esposito Yussif kutsuu nykyaikaista museoinstituutiota ”kurinpitokoneistoksi”, joka esittää maailman historian eurooppalaisin silmin kuvattuna. Esposito Yussifin mukaan museon tulisi kuitenkin olla paikka, jossa väkivaltaisen historiankirjoituksen voi kyseenalaistaa. Aihe ei ole ajankohtainen pelkästään eläinten oikeuksien kannalta, vaan se liittyy myös muuhun kulttuurissamme tapahtuvaan väkivaltaan ja sortoon. Esimerkiksi kulttuurinen omiminen on puhuttanut viime aikoina, ja sotia pakenevien ihmisten esittäminen taiteen kontekstissa on monelle vaikea aihe.
Epäihmisyyden museo on monin paikoin raskasta katseltavaa. Se tuo väkivallan lähelle kaunistelematta. Ratkaisu on kuitenkin paikallaan. Suomessakin on keskusteltu viime kuukausina siitä, pitäisikö museoista siivota pois väkivaltaiset teokset. Epäihmisyyden museossa oleskellessa voi kuitenkin huomata, että sensuuria tärkeämpää on nostaa esiin ne väkivaltaiset rakenteet, jotka vaikuttavat asenteisiin ja mielikuviin erilaisista toisista. Museo ei ole sensuurin instituutio. Sen sijaan se voi olla kriittinen instituutio, joka paitsi paljastaa väkivallan rakenteita mutta myös tallentaa niitä muuttuneita käsityksiä, joiden valossa jokin aikaisemmin normaalina nähty näyttäytyy tänä päivänä väkivaltaisena. Tätä työtä museo voi tehdä esimerkiksi tallentamalla kulttuurin ja taiteen ympärillä käytyä keskustelua ja sen muutosta, kuten Epäihmisyyden museokin omalla tavallaan tekee. Tuskin mikään kulttuuri voi olla koskaan väkivallasta vapaa, se lienee utopiaa. Omiin väkivaltaisiin käytäntöihinsä kriittisesti asennoituva kulttuuri voi kuitenkin ainakin yrittää muuttua ja olla matkalla kohti jotain parempaa.
Terike Haapoja ja Laura Gustafsson
Epäihmisyyden museo (Museum of Nonhumanity)
Suvilahti, Tiivistämö
29.9.2016 asti
Katso Epäihmisyyden museon ohjelma täältä.
Lukemistoa:
Haraway, Donna (2003) The Companion Species Manifesto. Dogs, People, and Significant Otherness. Chicago: Prickly Paradigm Press.