Pirkko Holmberg 7.12.2013
IC-98: Abendland 4.10.2013–5.1.2014 Turun taidemuseo
Say to them:
Man has survived hitherto because he was
too ignorant to know how to realize his
wishes. Now that he can realize them, he
must either change them or perish.
(William Carlos Williams)
Teesejä yhteiskuntaruumiista: Yhdyskunta (2010)Nimellä IC-98 kulkeva taiteilijaduo Visa Suonpää (s.1968) ja Patrick Söderlund (s. 1974) on saanut retrospektiivinäyttelystään oikeutettua kiitosta, ja heidät on myös valittu vuoden 2014 Ars Fennica -ehdokkaiksi. Työparin nimi juontuu sanasta Iconoclast ja perustamisvuodesta 1998.
IC-98:n tunnusmerkkejä ovat syvä kiinnostus filosofiaan, historiaan ja yhteiskuntateorioihin sekä pikkutarkat vanhojen kirjankuvitusten tyyliä seuraavat lyijykynäpiirrokset. Niistä on toteutettu teräväpiirtoanimaatioita yhteistyössä Markus Lepistön kanssa.
Oikeastaan elämä loppusyksyisessä Turussa on tietyllä tavalla suoraa jatkumoa IC-98:n taideteoksille: harmaan sävyjä, lehdettömien jalopuiden ja muiden luonnonmuotojen vuoropuhelua klassistisen tai uudemman arkkitehtuurin kanssa. Lähemmällä tai pidemmällä katsomisella paljastuu vähittäisiä muutoksia ja omituisuuksia, kuten jatkuvia siltatyömaita tai purkuvuoroon tulleita vanhoja taloja.
Minulle IC-98:n näyttely merkitsee esteettisen asenteen puolustuspuhetta, siis asenteen, jossa jotakin, esimerkiksi luontoa, pystytään arvostamaan vain sen itsensä ja oman ilmenemisensä vuoksi. Käytännössä tämä tulee hyvin ilmi sarjassa Psykogeografisia harjoituksia (2000), jotka esitettiin Tuomas Tolosen ääneen lukemana Yle Turku -radiokanavalla vuonna 2000. Lyhyet harjoitukset ehdottavat normaaleista käytännöistä poikkeavia suhtautumistapoja jokapäiväiseen ympäristöön, kaupunkitilaan ja toisiin ihmisiin. Harjoituksissa vilahtelee turkulaisia maamerkkejä, kadun- ja paikannimiä.
Yksi IC-98:n ilmaisumuodoista ovat pienimuotoiset taiteilijajulkaisut. Kirjat sisältävät kuvia, runollisia ja esseemäisiä tekstikatkelmia ja historiallista dokumentaatiota, erilaisten ilmiöiden ja aiheiden esteettistä tutkimusta. Yksi esilläolevista julkaisuista, Kävelyretkiä (2005), liittyy esityspaikan eli Turun taidemuseon graniittilinnan rakennushistoriaan. Puolalanmäki oli ennen pienten ja sokkelopihaisten puutalokorttelien peittämä. Mäenrinteen yhdessä päädyssä on vielä nykyäänkin jäljellä yksinäinen rykelmä puutaloja. Jugendtaloja pidetään nykyään suojeltavina ja arvokkaina, mutta nekin ovat häätäneet tieltään aikaisempia elämänmuotoja: pienimuotoiset ja yhteisölliset korttelipihat saivat väistyä jyhkeiden kivisten kaupunkilinnojen tieltä. Nämä teokset toteuttavat IC-98:n tapaa liittää teoksensa esityspaikan historiaan ja yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin. Koko näyttelyn näkökulma on kuitenkin tätä laajempi, koskien Suomen lisäksi koko ihmisten asuttamaa maailmaa.
Teos Teesejä yhteiskuntaruumiista (Labyrintti), 2008, on siirrettävistä paloista koostuva pelipöytä. Kukin paloista kuvaa mustavalkoisena piirroksena yhtä huonetta valtavassa rakennuksessa, joista osassa ei ole ihmisiä ja osassa mieshahmot ovat syventyneinä melko erikoisiin puuhiin. Mitä lähempää palojen piirroksia katsoo, sitä enemmän levottomuutta herättäviä yksityiskohtia paljastuu, kuten huone, jossa on pehmustetut seinät ja megafoni katonrajassa. Erääseen toiseen huoneeseen yksinäinen mies on rakentanut majan ovesta ja vanhoista puulaatikoista, ansoittanut oven ja laittanut magnetofonin pyörimään. Yhdessä huoneessa nuorta viiksekästä miestä upotetaan puiseen kastealtaaseen. Käsitteellä yhteiskuntaruumis (body politic) viitataan kansaan, ihmisiin valtiorakennelman osatekijöinä. Sana tuo mukanaan hobbesilaisen kaiun välineellisestä ihmiskäsityksestä, jossa yksittäinen ihminen merkitsee lähinnä ruumiinjäsentä tai koneiston osaa. Tällaisen yhteiskunnan toimintaan sisältyy omituisia rituaaleja, joilla ihmisiä pyritään ohjaamaan, indoktrinoimaan ja hallitsemaan, ja joita IC-98 on jäljittänyt foucault’laisella otteella.
Teoksessa Abendland (II: The Place That Was Promised), 2013, lehdetön puu huojuu suomättäällä. Paikalle lennähtää korppeja, mättäillä kukoistaa pieniä kukkia. Yhtäkkiä puussa olevasta halkeamasta lehahtaa suunnaton parvi valkoisia perhosia jotka lepattavat kaikkialla puun ympärillä. Mistä on kyse? Kurkkuani alkaa kuristaa arvoituksen pikkuhiljaa paljastuessa, kun suonsilmäkkeiden vesi alkaa kuplia… Samassa huoneessa on näytteillä aukeama Suomen Sosiaalidemokraattien Punainen viesti -lehdestä vuodelta 1916, jonka runo Elämän puu kertoo vertauskuvallisesti Suomen teollisuuden kasvusta ja kukoistuksesta. Animaatioteoksen puu on kuollut, sitä liikuttaa ainoastaan tuuli.
IC-98: Abendland (II: The Place That Was Promised), 2013
Jos jossain on hyödynnettävissä olevia luonnonresursseja, antaako ihmisluonto periksi jättää ne käyttämättä? Jos jossain on arvokkaita mineraaleja tai muita luonnonvaroja, kaivetaanko ne väistämättä ylös? Jos jossain on joki, padotaanko se, ja jos jossain on metsä, kaadetaanko se? Pato, kaivos ja kaadettu metsä ovat kolme kuva-aihetta kolmikanavaisessa HD-animaatiossa Teesejä yhteiskuntaruumiista (Noitaympyrät 1-3), 2007. Metsän puista rakennetaan korimies, ihminen korvaa luonnon, mutta lopulta korimies palaa tuhkaksi ja metsän puut kasvavat takaisin. Kiviseen erämaahan kaivetaan kaivoskuoppaa, jonka vierelle kertyy vuorenkorkuisia kasoja. Kuopasta alkaa nousta mustaa savua ja lopulta se täyttyy vedellä ja tulvii yli peittäen vuoretkin alleen. Sitten vesi väistyy ja kivinen erämaa nousee jälleen sen alta. Maiseman lävitse virtaa joki, se tyrehdytetään padolla, mutta pato jää lopulta hiekan ja maamassojen alle. Kaikki toistuu yhä uudestaan ja uudestaan. Eikö sodankäynnistä luonnon ja ihmisen välillä ole tosiaan minkäänlaista pakotietä?
Näkymä vastarannalta (2011)Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, voisi kai sanoa. Erään toisen yhteiskuntakriittisen taiteilijan, Manno Kalliomäen hiljattain päättyneestä näyttelystä Wäinö Aaltosen Museossa mieleeni jäi grafiikanlehti Laskuvirhe (1978), jossa karikatyristisesti kuvattu teknokraattiukkeli istuu suomättäällä hyttysparven ympäröimänä naputtelemassa laskukonetta. Suomen talouteen on haettu toivoa muiden muassa kaivosteollisuudesta ja ylihintaisista ydinvoimaloista, mikä on johtanut ja johtaa murhenäytelmiin toistensa jälkeen. Vaikeudesta muuttaa ajattelutapoja kertovat lehtien talousuutisten tapa puhua talouskasvusta ”valona tunnelin päässä” tai talouden ”synkistä näkymistä”, vaikka sanontatavat voitaisiin realistisesti ajatellen vaihtaa toisin päin. Lamauutiset voitaisiin nähdä ilouutisina: luonto ei kestä jatkuvaa talouskasvun tavoittelua. Luonnontuhojen aiheuttamat kustannukset nousevat lopulta tuottoja korkeammiksi, mikä alkaa olla tilanne jo nykyään.
Useimmat teokset tuovat esiin ihmisen rakentavan ja kuluttavan toiminnan näyttämättä ihmistä itseään, mikä tuo tämän toiminnan vaikutukset selkeämmin esiin. Jos ihminen näytettäisiin aktiivisena toimijana, olisi helpompi tuudittautua harhakuvitelmaan, että hän pystyy toimimaan ja luomaan rajattomasti, jonkinlaisessa tyhjiössä. Tosin teoksissa kuvatut kehityskulut eivät ole niinkään tieteellisen tarkkaa dokumentointia kuin eräänlaista uudelleenuneksittua menneisyyttä tai tulevaisuutta, todellista ympäröivän virtuaalisen jäljittämistä. Kuten Janne Vanhanen kirjoittaa:
Virtual is not equivalent to the possible, as possibility includes always a pre-given form for its realisation. Virtual is, rather, an open “charge” of potentiality, which resides in the relationality of every actual thing and imbues it with potential to individuate further, whether due to inner dynamism or by influence of outerior forces. (1)
Kyse ei siis ole toteutumatta jääneistä tai tulevaisuudessa mahdollisesti toteutuvista mahdollisuuksista, vaan jostain jatkuvasti mahdollisena pysyvästä, jonka taiteen keinojen hienovarainen vapaus pystyy parhaiten tavoittamaan. Näkymä vastarannalta (2011) kuvaa Turun jokirannassa sijaitsevan Gylichin pylväikön (nyk. ravintola Pinella) vähittäistä muuntumista erilaisten historian vaiheiden ja vuodenaikojen kuluessa lopulliseen rapistumiseen ja metsittymiseen asti. Teoksen ääniraidalla soiva Markku Hietaharjun urkuimprovisaatio luo äänimaisemaa suureen osaan näyttelystä. Hitaaseen ja keskittyneeseen katseluun kutsuvalle teokselle pienikokoinen läpikulkutila on valitettavan rauhaton, mutta onneksi olen nähnyt sen aiemminkin.
Myrskyävä vesi ja sen pyörteet ovat läsnä useissa teoksissa, kuten arkkitehtuuria abstrahoivassa Oikoumenessa (2012) tai teoksessa Archipelago (Navigating the Tides of Time), 2013, jossa ihmisen romumateriaaleista rakentamat hauraat mastorakennelmat huojuvat hyökyaaltojen keskellä ja peittyvät usvaan. Pyöreänmuotoisessa animaatiossa Teesejä yhteiskuntaruumiista: Yhdyskunta (2010) ylhäältä käsin nähty pyörteen muotoinen saari peittyy myrskypilviin ja salamoihin. Myrsky on olotila, joka on pikkuhiljaa muuttumassa normaalitilaksi: supermyrskyjä alkaa Suomessakin kohta olla jo joka nimipäivälle.
Näyttelyn nimellä Abendland, illanruskon maa, ei viitata länsimaihin vaan toiveikkaaseen utopiaan ihmisen jälkeisestä maailmasta, jossa luonto on jälleen vienyt voiton. Inhimillinen sivilisaatio synnyttää oman tuhonsa, mutta kuinka voi puhua luonnon voitosta, jos ihmisen vaikutukset näkyvät siinä vielä pitkiä aikoja?
***
(1) Janne Vanhanen: Encounters with the Virtual: Experience of Art in Gilles Deleuze’s Philosophy. Helsingin Yliopisto, 2010. (7)
IC-98: Arkhipelagos (Navigating The Tides Of Time)