I
Olen viime aikoina hurahtanut epookkeihin, suureellisiin pukudraamoihin, joissa kokonaiset aikakaudet lakkaavat olemasta onnettomien rakkaustarinoiden rinnalla. Tuulen viemää, Mahtavat Ambersonit, Tiikerikissa, Kadonnutta aikaa etsimässä, miksei myös Tšehovin Kirsikkapuisto ja Kolme sisarta. Omanlaisensa epookki on myös Quentin Tarantinon viimeisin elokuva Once Upon a Time… in Hollywood, joka on lapsenuskoinen oodi 1960-luvulle. Kaikkia yhdistää se, että ne kuvittavat jonkin aikakauden vaihtumista toiseksi – usein niiden silmin, joilla on murroksessa eniten menetettävää.
Monet edellä mainitut teokset kuvaavat myös yläluokan rappiota – jotkut sangen arveluttavin painotuksin, kuten Margaret Mitchellin romaaniin perustuva elokuva Tuulen viemää, joka suree orjuuden lakkauttamista ja eräänlaisen ”valkoisen satukirjamaailman” häviämistä. Siinä missä Giuseppe Tomasi di Lampedusan romaaniin pohjautuva Tiikerikissa-elokuva kuvaa aristokratian näivettymistä sisältä päin, on Tuulen viemää -elokuvassa selvästi hollywoodilaisempi tapa kokea kaikki uhat ulkoapäin tulevina. Etelävaltiot eivät kaadu vain omaan ylimieliseen laiskuuteensa, vaan ennen kaikkea koska jenkit tuhoavat kaiken yhtä tehokkaasti kuin lahonneeseen puuhun pesivät termiitit. Maailman romuttuessa ympäriltä joutuu myös elokuvan päähenkilö Scarlett O’Hara jättämään taakseen joutilaan lapsuutensa ja ansaitsemaan elantonsa kovalla työllä.
Monet epookit puhuttelevat nimenomaan viattomuuden ja se menettämisen kuvauksillaan. Tarantinon uutuuselokuvassa se on jopa ydinteema. Jo pelkkä nimi Once Upon a Time in… Hollywood viittaa elokuvien ja samalla nostalgian fiktiivisyyteen. Elokuva sijoittuu hetkiin ennen Mansonin klaanin tekemiä murhia, joiden toisinaan sanotaan lopettaneen viattoman 60-luvun kuin seinään. Viattomuuden loppu on siinä, miten rakkautta palvovan aatteen siemenistä kasvoi jotain niin pahaa. Tarantino esittää asian sydäntä särkevän traagisesti, kuin ainakin lapsi, joka ei millään haluaisi lakata uskomasta satuihin. Elokuvan väkivaltaisen loppuhuipennuksen todellinen kohde on aika, joka ei lakkaa kulkemasta, vaikka sitä miten löisi vastapalloon.
Tuulen viemään ja Once Upon a Timen kaltaisten epookkien tunnerakenne on perin helposti siirrettävissä keskiluokkaisen ihmisen kokemukseen huolettomasta lapsuudesta ja sen päättymisestä. Yksilön kokemukset rinnastuvat niissä maailmanhistorian suuriin ja vääjäämättömältä tuntuviin liikahduksiin. Epookkien tehoa lisää se, että katsoja useimmiten tietää, minkälaisia onnettomuuksia kohti tarina vie. James Cameronin Titanicissa (jonka uppoamista voi ensimmäisen maailmansodan ohella pitää Euroopan optimistisen ”Kauniin ajan” päättävänä leikkauskohtana ja elokuvaa täten epookkina) katsoja tietää varsin hyvin, mitä tuleman pitää. Tieto pian koittavasta onnettomuudesta varjostaa elokuvan jokaista onnen hetkeä, se saa jokaisen sivuäänen ja väristyksen tuntumaan kuin profeetalliselta ennusmerkiltä. Katsoja tunnistaa ne, mutta tarinan henkilöt eivät. Siinä on tragedian ydin. Se on myös syy siihen, miksi epookit tuntuvat juuri nyt niin ajankohtaisilta.
II
Viime kesänä tajusin hakeutuvani epookkien äärelle, sillä niihin liittyvä lopun tunnelma tuntui vastaavan kokemustani vallitsevasta todellisuudesta, jonka jokaista kuvakulmaa ympäröi alati pahemmaksi muuttuvan ilmastokriisin kehykset. Minusta tuntui, että seison sekä yksilönä että ihmiskunnan jäsenenä päättyvän aikakauden kynnyksellä. Eikä kyse ole pelkästään yhteiskunnallisesta vaan geologisesta kehityskulusta, jonka suuruutta ei aseteta historiallisiin, vaan planetaarisiin mittasuhteisiin. Tunsin olevani dinosaurus liitukauden joukkosukupuuttoa kuvaavassa piirroksessa – outo hahmo tuntemattomaksi jäävän tulevaisuuden esihistoriassa.
Epookkielokuvissa henkilöiden jännitteet muodostuvat siitä, miten he ottavat vastaan muuttuvat olosuhteet. Ovatko he edistysmielisiä vai opportunisteja vai denialisteja vai mitä. Yleensä henkilögalleriaan kuuluu ainakin yksi muutokseen mukaan menevä idealisti sekä yksi traagisen ymmärtämätön jäärä, joka – jos hyvin käy – ennättää kuolla ennen niin sanotun ison aallon iskeytymistä rantaan. Tyypillisiä ovat myös ne, jotka ennusmerkit tunnistettuaan vaipuvat melankoliaan, kuten Don Fabrizio Tiikerikissassa. Nämä karikatyyrit ovat kevyellä muovailulla helposti sijoitettavissa myös ilmastokriisin ajan henkilögalleriaan. Näin siksi, että elämä itsessään on alkanut muistuttaa niin paljon epookkielokuvaa.
Tämän hetkinen todellisuus muodostuu lukemattomista tulevaisuuden simulaatioista, mallinnuksista ja skenaarioista, joiden olettamassa historiassa me elämme. Jos tulevaisuus oli ennen avoin tuntematon, on sille nyt lukuisia, monessa tapauksessa ei-niin-onnellisia loppuratkaisuja. Tavallaan elämme siis pieleen menneen tulevaisuuden nostalgisessa menneisyydessä, joko erilaisia lopun merkkejä havainnoiden tai niitä vältellen. Tai sitten voimme mieltää itsemme Terminaattoreiksi, jotka on lähetetty huonosta tulevaisuudesta menneisyyteen tekemään parempia valintoja. Niin tai näin, nykyhetki muistuttaa kummasti epookkielokuvaa, jossa olemme samaan sekä osallistujia että katsojia. Uskon sen olevan yksi syy siihen, miksi niiden parissa oleilu tuntuu nyt niin ravitsevalta ja jollain oudolla tavalla myös lohdulliselta, ikään kuin ne ymmärtäisivät murheidemme laadun tuntuvammin kuin muut.