Kesken kauhunovellien Jaakko Yli-Juonikas palaa Marian sairaalaan, jossa hänen Neuromaaninsa pohjalta rakennettiin esitys. Valtteri Raekallion ohjaaman immersiivisen esityksen ensi-ilta oli syksyllä 2016, kun taas romaani oli ilmestynyt neljä vuotta aiemmin. Novellissa Yli-Juonikas kertoo sekä ensi-illasta että vierailustaan sairaalassa kesällä, jolloin esitystä vasta rakennettiin. Ensimmäisellä kerralla sairaalassa hän pääsee kiertokävelylle sairaalaan rakennetuissa lavasteissa sekä osallistuu vapaaehtoisesti talkoohommiin. Hän käy läpi ohjaajan kanssa äänitiedostoja, joiden avulla katsoja etenee esityksessä: katsoja kuuntelee luvut ”tutkimuslaitteesta” eli mp3-soittimesta ja saa luvun päätteeksi päättää, mihin lukuun jatkaa.
”Epämukava kokemus: neljä vuotta sitten julkaistun romaanin teksti oli muuttunut minulle vieraaksi ja vastenmieliseksi. Samaan aikaan näyttelijän tulkinta ja tunnelmallinen äänisuunnittelu herättivät ristiriitaista uteliaisuutta. – – Olin yrittänyt valita romaanista esityksen käsikirjoitukseen kohtauksia, jotka hävettivät mahdollisimman vähän.” Yli-Juonikas on raadollisen rehellinen tuntemuksineen, ahdistus ja uteliaisuus ovat läsnä häkellyttävän voimakkaina.
Kävin katsomassa esityksen. Syksy oli lämmin. Olin istunut ulkona puistossa lukemassa Neuromaania saadakseni käsityksen teoksesta. Esityksessä tunnistin joitakin lukuja, mutta teoksen pelillisten elementtien vuoksi en osannut hahmottaa, minkä verran kirjasta olin lukenut.
Yli-Juonikkaan novellia lukiessani mieleen palaa essee, jota kirjoitin tuoreeltaan, kuin pakon sanelemana esityksen nähtyäni. Essee jäi kesken ja julkaisematta. Tekstissä on merkintöjä, kuten ”-> Etsi kohta Neuromaanista”. Palaaminen on vastenmielistä. Olen kirjoittanut epäolennaisuuksista, toistanut itseäni, käyttänyt paljon tyhjänpäiväisiä adjektiiveja. Lukiessa pintaan nousee kylmä, nihkeä hiki, samanlainen kuin sairaalassa ollessa, kun lääkäri käskee käydä sairaalavuoteelle selälleen, jotta voi painella vatsaa.
Yli-Juonikkaalle tekstin vastenmielisyys tuskin johtuu sen keskeneräisyydestä tai heikkolaatuisuudesta. Teksti vain käy vieraaksi. Vanhoihin teksteihin palaaminen on häpeää, itsekriittisyyttä ja selittämätöntä kammottavuutta vastaan taistelemista. Julkaistu teksti on kummajainen: se on tekijälleen vieras, merkityksensä menettänyt, tahmainen nöyhtäpallo. Kirja on kaupoissa jonkin aikaa, kirjastoissa uskomattoman pitkään. Uudet ihmiset lukevat ja ihastuvat tekstiin, joka on käynyt tekijälleen vaivalloiseksi. (Yli-Juonikas ei tosin älyllistä vastenmielisyyttä. Hän vain vaikeroi valtavana vyöryvän tekstin äärellä, mutta uskon sen johtuvan jostakin edellä selittämäni kaltaisesta.)
Novellissa Yli-Juonikas liikkuu monenlaisissa välitiloissa. Sairaala on hänen romaaninsa pohjalta rakennettu maailma, mutta sekä sairaala, maailma että itse teksti ovat vieraita. Hän saa kyydin sedältään Helsinkiin ja matkan aikana saa kuulla, että hänen setänsä on työskennellyt Marian sairaalassa. Sedän ja tämän vaimon tuleminen ensi-iltaan ja puheenaiheiden loppuminen kesken esitystä edeltävänä aikana ovat yhdenlainen välitilan muoto. Alkoholin juominen VIP-tilassa asettuu johonkin työryhmän ja yleisön väliin. Setä ja hänen vaimonsa pääsevät mukaan sinnekin, ja lukija voi vain kuvitella, miten ulkopuolisilta heistä mahtaa tuntua heidän jäädessään kahdestaan VIP-tilaan, kun kirjailija kutsutaan ennen heitä esitykseen. Kierroksensa kirjailija saa aloittaa ennen muuta yleisöä. Neloskerroksessa näyttelijät pysyttelevät piilossa, kun kirjailija yksin kulkee käytäviä.
Novelli on taidokas kuvatessaan kirjailijan ulkopuolisuutta omassa teoksessaan. Kuvauksessa ei ole mitään sellaista, mikä saisi epäilemään, ettei kirjailija olisi tyytyväinen itse esitykseen. Jokainen teos on vieras myös vastaanottajalleen, yleisölle, mutta tavassaan tarjota yllätyksiä. Teoksen merkitykset käyvät tutuiksi. Kirjailijalta teoksesta puuttuu tällainen vieraus: teos on käynyt vieraaksi, merkitykset menettäneet painoaan. Vastaanottaja haluaa päästä syvemmälle teokseen, tekijä kauemmas, menneisyyden aaveiden tavoittamattomiin. Neuromaani-esityksen vieraus on vielä kerroksellisempaa: teksti ja talkoovaihe ovat tuttuja, mutta silti teos on jonkun toisen teos. Vaikka novellissa osallistutaan ensi-iltaan, itse esityksen sijaan havainnot kohdistuvat hieman siitä sivuun. Käy ilmi: tosi maailma on rakennettua maailmaa ihmeellisempi.
Pelkään sairaaloita, sillä olen viettänyt lapsena ja nuorena yhdessä sellaisessa erinäisiä jaksoja. Erityisesti pelkään sairaaloita Helsingissä. Tampereen yliopistollinen keskussairaala, kuten sen lapsena opin tuntemaan, on kamala mutta tuttu paikka. Helsingissä sairaalaan joutuminen pelottaa yksin jäämisen ja korostuneen avuttomuuden vuoksi. Neuromaanissa Marian sairaala tuntui sairaalalta. Se haisi sairaalalta. Vastaanottotiski oli sairaalan vastaanottotiski. Istuimme käytävällä, odotimme vuoroamme. En ymmärtänyt, miksi osa ihmisistä naureskeli ja oli iloisen reippaalla mielin. Valkotakkiset lääkäreiksi pukeutuneet esiintyjät kulkivat kiireisinä ohi kuin oikeat lääkärit. He eivät katsoneet päin. Vaikka ovet oli avattu vain parikymmentä minuuttia aiemmin, lääkäreitä ja hoitajia esittävät avustajat näyttivät hieman stressaantuneilta samoin kuin sairaalassakin, näin kirjoitin kaksi ja puoli vuotta sitten ja olen lauseen tarkkanäköisyyteen edelleen tyytyväinen. (Kirjailija: ”Tanssijat juoksentelivat käytävällä lääkärintakeissaan, tehtiin viimeisiä säätöjä. Hyörinästä syntyi ruuhkautuneen päivystyspoliklinikan tunnelma.”)
Muistan esityksestä: huoneet olivat teatterimaisesti lavastettuja, enemmän pysäytyskuvia kuin kohtausten taustoja, mikä on toistunut muissakin Valtteri Raekallion töissä. Aistideprivaatioallas oli toteutettu pallomerenä, jonne mentiin muoviseen suojapukuun sonnustautuneena. Violetin valon valaisemassa allashuoneessa todella tuntui kuin aistit olisivat lakanneet toimimasta. Poistuessani muistan hämärästi lähes talloneeni jonkun liian syvälle pallomereen uponneen piruparan päälle. Olin itsehypnoosihuoneessa, kun sairaalassa kuulutettiin kutsu tulla kiisselille. Itsehypnoosi toimi, olin altistunut yllättävälle vaikutukselle. Pienoinen pettymys oli, ettei päätepisteessä ollutkaan kiisseliä, vaan baari. Myöhemmin palasin Marian sairaalaan muissa merkeissä, joihinkin julkkareihin. Tila oli käynyt tunnistamattoman vieraaksi. Sillä kertaa katselin haltioituneena Hietaniemen hautausmaalle. Neuromaanin aikaan en edes kiinnittänyt siihen huomiota, vaikka hautausmaa sairaalan vieressä saa syystä aikaan syviä väristyksiä.
Neuromaania ei ole välttämätöntä lukea ohjeiden mukaan, eikä esityksessäkään ketään pakotettu etenemään tutkimuslaitteen sanelemassa järjestyksessä. Kuulokkeet oli hyväksyttyä jättää kaulalle ja vaellella vain sairaalatilaan upoten. Pidin sellaista lähestymistapaa ankeana, kuin kiertelisi huvipuistossa tai taidenäyttelyssä. Sitä paitsi halusin tietää, miten esitys rajaa laajaa aineistoaan. Alussa en edes tiennyt, oliko esityksellä jokin aikaraja. Kirjailijan mp3-soitin jumittui vahingossa shuffle-toiminnolle. Minä kuuntelin tietämättömänä romaanin lukuja väärissä huoneissa esityksen alun ajan, sillä olin jossain kohtaa mennyt harhaan. Tarina sai vielä absurdimpia sävyjä mokani vuoksi. Kun totuus paljastui, jotain sekä korjaantui että rikkoutui.
Parhaiten muistan ilta-auringon. Sen äärelle pysähtyy myös novellin kirjailija. Minä: ”Viidennessä kerroksessa laskeva alkuillan aurinko värjäsi koko käytävän polttelevan oranssiksi. Etäisyydessä näkyvät toiset ihmiset näkyivät vain silhuetteina, kuin hiljalleen eteenpäin huojuvilta potilailta, aavemaisen ontoilta hahmoilta, kaikilla sama asento – kuulokkeet päässä, sairaalavaate yllä liehuen ja tutkimuslaite kädessä.” Kirjailija: ”Laskeuduin portaita. Aurinko oli laskemassa ja häikäisevä valo tulvi käytävään. Huomasin sedän vaimon seisovan yksin ikkunan ääressä potilashuoneessa 5. Astuin hänen viereensä ja näin raitiovaunun kiitävän sairaalan ohi. Esitys viritti kaiken tilassa olevan ja ulkomaailmankin osaksi itseään.”
Ilta-aurinkoa katsellessa mietin sairaalassa joskus olleita potilaita. Muistuttiko aurinko menetetyistä kesäpäivistä ja surkeasta osasta sairaalassa? Jos käytävä hetkittäin näyttikin kauniilta, kykenikö sellaisesta kauneudesta nauttimaan?
Missään kohtaa novellia ei mainita Marian sairaalaa, Neuromaania tai Valtteri Raekalliota. Mainitaan ”lakkautettu helsinkiläinen sairaala”, ”romaanini” ja ”ohjaaja”. Ajankohdaksi mainitaan kesä 2016. Nimettömyydestä huolimatta lukija tulkitsee novellin kertovan Valtteri Raekallion Neuromaani-esityksestä Marian sairaalassa, sillä yhtymäkohdat todellisuuteen ovat niin tunnistettavia. Voisiko ”Viimeinen ja ensimmäinen kesä” olla essee? Esseenäkin sillä olisi ansionsa kirjailijan vieraudentunteen rehellisenä kuvaajana. Ehkä nimeäminen jätetään lukijalle, jotta novelliin ei tulisi liian selittelevää sävyä. Tarkat nimet ja määreet eivät ole pääasia.
Lukija kulkee kirjailijan perässä samalla tapaa hämmentyneenä, ajoittain jopa välinpitämättömänä. Tekijä kuitenkin kokee outoa vastuuta tekstistään toisin kuin lukija: ”Vaikka olin nähnyt sairaalan pohjapiirroksen ja suunnitellut esityksen käsikirjoituksen romaanin pohjalta ohjaajan kanssa, en ollut osannut varautua paikan päällä kokemaani järkytykseen. Minäkö tämän sysäsin liikkeelle? Vuosien takainen haamu, jonka luulin jo häipyneen ikiajoiksi, oli saamassa aineellisen hahmon.” Sekä ohjaajan idea että työryhmän toteutus miellyttävät kirjailijaa, siitä ei ole kyse. ”Miksi ensi kosketus hankkeen toteutukseen tuli silti yllätyksenä?” Novelli ei oikeastaan yritä vastata. Kammotuksen tunne on jossain järkevän päättelyn tavoittamattomissa.
Kenties todellisten viittauskohteiden takia luen novellia tosikertomuksena. Kun sedän vaimo kertoo keskoskaappiin kuolleesta vauvasta, jota pidettiin rautakeuhkossa liian yhtäjaksoisesti kunnes vauvan aivot mädäntyivät, otan myös tämän todesta. Totta se saattaa ollakin, mutta novellin lajityyppi saa epäilemään. Tunsin monenlaisia vapauttavan ahdistuksen ja puistatuksen tunteita kokoelmaa lukiessani, mutta en mitään vastaavaa kuin tämän novellin kammottavuuden kohdalla. Keskellä mieleen palaavien kiisselikutsumuistojen minut kiskaistaan jonkin sellaisen äärelle, jota en edes halua ajatella.
Erikoinen sattuma: tämän tekstin kirjoittaminen tuntui ajankohtaiselta ja polttavalta heti novellin lukemisen jälkeen. Kun palasin tekstin synopsikseen, en tavoittanut puoliakaan ajatuksistani. Muistelin keksineeni erityisen hyvän otsikon. Nyt tuijotan sitä epäuskoisena. ”Selittämätöntä kipua ilta-auringossa”. Paljon on selittämätöntä, ilta-auringonkin ymmärrän, mutta mistä kipu tulee? Olen ollut Jaakko Yli-Juonikkaan tekstien kanssa tiiviisti tekemisissä viimeiset viikot, sillä haastattelen häntä huomenna Jatkosota-extrasta. Sen julkaisusta on reilut kaksi vuotta. Kirjoitin mielestäni hyvät kysymykset. Nyt mietin, tuntuuko Jatkosota-extra Yli-Juonikkaasta vieraalta ja vastenmieliseltä. Onko haastattelu epämukava kokemus?
Ville Hämäläinen