Maaria Niemi 10.11.2015
Älylliset assemblaasit, leikilliset objet trouvéet, humoristiset ready-made -esinekoosteet, visuaalisesti taidehistoriansa kanssa leikittelevät valokuvat ja sopivasti anarkistinen asenne taiteeseen ovat Ismo Kajanderin (s. 1939) taiteen ydintä. Taiteessaan Kajander on säilyttänyt omintakeisen kädenjälkensä, jonka perusta löytyy kubismista ja dadasta. Hän on onnistunut päivittämään taidettaan ajankohtaiseksi sekä tuomaan reilun annoksen kansainvälisyyttä suomalaiseen taiteeseen erityisesti 1960-luvulla. Kun tuolloin kansainvälisyyteen pyrittiin heittäytymällä laajasti ja kokonaisvaltaisesti informalismiin, Kajander ratsasti jo toisenlaisella aallolla esineiden maailmaan; uusrealismin vastaisku abstraktille ekspressionismille toi tavarat taiteeseen.
Anartismilippu (1994), kuva: Ismo Kajander
Turkulaisen Ismo Kajanderin pitkä ura sisältää monia vaiheita, joita Kiasmasta Turkuun siirtynyt näyttely valaisee retrospektiivisesti. Ajallisen analyysin sijasta keskityn muutamaan keskeiseen teokseen, jotka yhtäältä nousevat Kajanderin omassa työssä erityisen kiinnostavina esiin ja toisaalta luovat suomalaiseen taidehistoriaan merkkiteoksia, joiden taika on säilynyt läpi vuosikymmenten.
Marie Antoinette (1961) ja DADA-kaappi (1962) ilmentävät sitä taidehistoriallista tendenssiä, jota Kajander ajan hengestä poiketen Suomessa toteutti; nostalgiset ja runolliset esineet tekevät viittauksia teoksen ulkopuolelle ja soveltavat niitä ready-made -estetiikkaan. DADA-kaappiin kirjoitettu teksti Piippolan vaarista kiinnittää teoksen suomalaisuuteen tavalla, jota kieltä ymmärtämätön katsoja ei tavoita. Yhdessä Henrik Otto Donnerin kanssa luotu Musiikkikone (1964) on Anartistilippua lukuun ottamatta jo fyysiseltä mittakaavaltaan suurempi kuin objekteiksi ja assemblaaseiksi lukeutuvat muut näyttelyn teokset. Se kirvoittaa assosiaatioita Jean Tinguelyn toimimattomista koneista ylipäätään laajempaan ja moniaistisempaan suuntaan. Kajanderin yksi kotijumala Marcel Duchamp on läsnäoleva älyllisinä sekä konkreettisina materiaalivalintoina, joista Duchampin polkupyörän pyörä ja Suuren lasin poikamiehet tulevat ennen kaikkea mieleen. Kansainvälisen dadan sekopäisyys ja leikkimielisyys istuvat teokseen aivan yhtä kiinteästi kuin lintuhäkin sisällyttäminen toiseen suomalaiseen 1960-luvun uusrealistiin Juhani Harriin (1939-2003).
DADA-kaappi (1962), kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen
Ismo Kajanderin esinerunous on onnistunut säilyttämään tenhonsa läpi vuosikymmenten. Näyttelyn viimeisimmät teokset ovat varsin tuoreita. Taiteilijan kyky löytää esineiden yhdistelmistä visuaalisia kontrastipareja ja samanaikaisesti taidehistoriallisia ja historiallisia näkymiä on jäljittelemätön. Kajanderin kaltaista virtuoosia, joka kykenisi avaamaan esineiden lumouksen ja salatun, sekä nostamaan sen toisiin sfääreihin, ei ole Suomesta löytynyt. Kansanlaulu (2010) on todiste myös siitä, että Ismo Kajanderin työ on yhä ajankohtaista, etenkin nyt, kun kansainvälinen dada on saavuttanut 100 vuoden iän.
Näyttelyn nimiteokseksena voi pitää Anartistilippua (1994/1995), jonka 1990-luvun kontekstiin sidottua yhteiskunnallisen muutoksen halua ja tarvetta voidaan liputtaa tänäänkin yhtä korkealla ja voimakkaasti. Teoksen materiaalivalinnat istuvat nykyiseen artivismiin spraymaaleineen pressukankaalla, mutta metrin mitan sisällyttäminen muistuttaa duchampilaista kätkettyä hymyä. Taide on samanaikaisesti älyn ja tunteen viettelijä.
Näyttelyn yhteydessä julkaistu, Eija Aarnion toimittama kirja Ismo Kajander Anartisti (2015) kokoaa erinomaisesti taiteilijan laajaa toimintaa suomalaisessa taiteessa, ei pelkästään taiteilijana vaan myös laajana taidevaikuttajana: opettajana, valokuvataiteen pioneerina ja gallerian perustajana.
Ismo Kajander
Anartisti
Kiasma 17.4.–9.8.2015 ja
Wäinö Aaltosen museo 23.10.2015–17.1.2016