Etäisyyden äärellä – eli koronaeristys saa ajattelemaan uudestaan taiteen kokemista

1.

 

Vaeltelen Rio de Janeiron Museu Nacional de Belas Artesin näyttelysaleissa, ihastelen lattian intarsiakuviointia, tuolla on Tarsila do Amaralin omakuva vuodelta 1923, tuossa leikatuista papaijoista ja meloneista koostettuja asetelmamaalauksia, katson lähempää hedelmälihaa, klik klik, vielä lähempää kostean kiiltäviä siemeniä, klik klik, maali on kovaa, siinä on heijastuksia, hiuksenhienoja halkeamia. Jos olisin tässä oikeasti, olisi suurennuslasini jo pistänyt museon hälyttimet laulamaan ja näyttelyvalvojan kiiruhtamaan luokseni.

 

Olenko todella siellä? En. Olen Google Arts & Culture -sivustolla, jossa voi tutustua yli kahdentuhannen museon tarjontaan eri puolilla maailmaa. Sivustolla voi kierrellä näyttelysaleja, katsoa kokoelmista koottuja nettinäyttelyjä, zoomata teosten yksityiskohtiin, katsoa opastusvideoita. Valtavasta kuvakokoelmasta voi rajata nähtävilleen vaikkapa kaikki sinooperinpunaiset teokset. Tai voi matkustaa ajassa, esimerkiksi Venetsian vuoden 2015 biennaaliin.

 

En ole koskaan aiemmin ollut Museu Nacional de Belas Artesissa, enkä Brasiliassakaan. Google varmasti tietää sen jo. Ei kuitenkaan syvennytä siihen, mitä merkitsee se, että Googlen palvelu hallinnoi valtavaa datamäärää yhteisestä kulttuuriperinnöstämme tai mainostaa niiden avulla uusia sovelluksiaan ja niiden ominaisuuksia. Kiitos tästä taidekierroksesta, Google, käyttäkää datani hyvin. Tuskin minä koskaan Rio de Janeiroon matkustankaan. Se on aika kaukana ja sinne meneminen on kallista. Mutta olenpahan nyt tutustunut paikalliseen museoon ja sen teoksiin.

 

2.

 

Mutta hetkinen. Eihän taidetta voi näin kokea. Virtuaaliset museokierrokset, joissa Google Street View:n kaltaisella työkalulla niin sanotusti liikutaan näyttelysaleissa ovat lopulta pelkkää klikkailua. Siitä puuttuu kokemus vaeltelusta, äänistä, tuoksuista, lämpötiloista. Se on aika ärsyttävääkin: aina kun klikkaan liian lähelle Tarsila do Amaralin omakuvaa, lennähdän taksien sekaan Rua México -kadulle. Ja eihän teokseen voi luoda oikeasti suhdetta, ei sitä voi ymmärtää tietokoneen ruudulta. Helmikuussa Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin, jossa pohdittiin sosiaalisessa mediassa jaettavien näyttelykuvien ongelmia: entä jos ihmiset tyytyvät Instagramin kuvavirtaan eivätkä vaivaudu paikan päälle laisinkaan? Niin, mitä sitten?

 

Voisiko taiteesta kirjoittaa uskottavasti, jos on nähnyt teoksen vain painokuvissa tai internetissä? Perinteisesti on ajateltu, että ei. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa ryhdyttiin 1800-luvulla keräämään eurooppalaisen mallin mukaisesti kipsikopioiden kokoelmaa veistotaiteen antiikin ja renessanssin klassikoista. Taustalla vaikutti vakaumus, että taiteen ymmärtäminen edellyttää omakohtaista kontaktia maailmantaiteeseen. Samalla syyllä on perusteltu meidän päiviimme asti kuvataiteen ja taiteen tutkimuksen opiskelijoiden, harrastajien ja ammattilaisten opintomatkoja maailman suuriin museoihin. Vasta hiljattain on herännyt kysymys, onko tämä vastuullista ilmastonmuutoksen aikakaudella.

 

Kuraattori ja kirjoittaja Jenni Nurmenniemi pohti tammikuussa EDIT-verkkojulkaisussa ilmestyneessä kirjoituksessaan ”Polttava taide” fossiilisille polttoaineille perustuvan maailman kietoutumista taiteeseen, kietoutumista siihen, millaista nykytaide on, miten sitä esitetään ja mitä arvostetaan taiteena. Nurmenniemen mukaan edistyksellisenä pidetty taidemaailma on havahtunut ilmastonmuutokseen melko myöhään, eikä ekologinen ajattelu ole ehtinyt vaikuttaa taidemaailman käytäntöihin.

 

”[K]ansainvälisen taidemaailman verkostot perustuvat massiiviselle liikuttelulle, oli kyse sitten taideteoksista, ihmisistä tai rahavirroista. Uutuusarvon ja volyymin ohella kansainvälinen liikkuvuus on ollut sen kantava ajatus ja menestyksen mittari, ja tällä on raskas ekologinen jalanjälki”, Nurmenniemi kirjoittaa.

 

3.

 

1950-luvulle sijoittuvassa amerikkalaiselokuvassa Mona Lisa Smile Julia Robertsin esittämä taidehistorioitsija Katherine Watson palkataan naisille tarkoitettuun Wellesley Collegeen opettamaan taidehistorian peruskurssia. Tapaamisessa yliopiston johtoportaan kanssa tulee puheeksi Watsonin väitöskirja, jossa rinnastetaan Picasson taiteen vaikutus 1900-luvun taideliikkeisiin ja Michelangelon vaikutus renessanssitaiteeseen. Michelangelon käsitteleminen samassa yhteydessä abstraktin ekspressionismin kanssa herättää vastustusta konservatiivisen eliittikoulun johdossa, ja eräs näistä arvovaltaisista henkilöistä lausuu kysymyksen: ”Have you ever seen the Sistine Chapel, Miss Watson, actually stood there?”

 

Katherine Watson kertoo, ettei ole käynyt Euroopassa, ja tunnustus saa läsnäolijat nostamaan järkyttyneinä katseensa papereistaan. Väitöskirjan uskottavuus on murentunut, sillä se ei perustu henkilökohtaiseen, suoraan havaintoon Michelangelon taiteesta. Jopa taidetta koskeva tieto siis häviää teoksen läsnäololle, kun asiantuntemusta punnitaan. Saksalainen filosofi, kriitikko ja esseisti Walter Benjamin kirjoitti esseessään ”Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella” tästä läsnäolosta, teoksen ”aurasta”, taideteoksen ”Tässä ja nyt”-arvosta, jonka moderni aika, taideteosten jäljentäminen ja levittäminen massatuotantovälinein tuhoaa.

 

Olen minäkin kiiruhtanut aitouden perässä näyttelystä toiseen, halveksinut niiden somepotentiaalia ja inhonnut laskelmoituja selfie-paikkoja. Benjamin kirjoittaa esseessään arkkitehtuurin kokemiseen liittyvästä hajamielisyydestä, joka kuvastaa joukkojen suhdetta taiteeseen. Rakennusten käyttämistä ei määritä niinkään huomiokyky kuin tottumus, ja teollisen uusintamisen aikakaudella hajamielinen havainnointi leviää myös muiden taidemuotojen kokemiseen. Hajamielisyys kuvaa hyvin sitä tapaa, jolla sosiaalisen median sisältöjä selataan puhelimen näytöllä. Kuvatulvaan voi sisältyä taidetta, mutta se kohdataan yhtä pinnallisesti kuin muukin sisältö.

 

Korona-pandemia on tuonut uudella tavalla esiin kysymykset taiteen kokemisesta ja saavutettavuudesta. Ja etäisyyden hyveet. Museoiden ja gallerioiden sulkeuduttua maaliskuussa kulttuuri-instituutioiden internetsivuilla on käynyt kuhina; etämateriaalia kehitetään ja nostetaan näkyviin etusivuille. Amos Rex on hyödyntänyt etenkin Instagramia Generation 2020 -näyttelynsä välittämiseksi koteihinsa eristäytyneille museovieraille. EMMA esittelee kokoelmiensa ääni- ja videoteoksia, opetusmateriaalia ja videoituja taiteilijahaastatteluja. Ateneumin verkkosivuilta löytyy vaikuttavia lyhytelokuvia yksittäisistä teoksista, sovellus, jolla pääsee virtuaaliseen näyttelysaliin, koululaisaineistoja sekä erilaisia video- ja ääniopastuksia.

 

Katselen kotisohvallani HAM:in opastusvideota Vilho Lampi -näyttelyyn. Kamera lipuu salien halki samalla, kun opas kertoo Vilho Lammen elämästä ja tuotannosta. Nyt hän pysäyttää meidät yksittäisen maalauksen viereen. Video leikkaantuu lähikuviin vahvasta nenänvarresta, savukkeen holkista, kuvakulmat vaihtuvat siten, että maalausjäljen tekstuuri tulee näkyviin. Ehkä kokemus Vilho Lammen teoksista video-opastuksen välityksellä ei ole auraattinen, verkkosivut eivät korvaa tai vastaa teoksen äärellä koettua. Mutta HAM:in virtuaaliopastus on kiinnostava ja opettavainen.

 

Ja se asettaa kyseenalaiseksi ajatuksen, että taiteen jäljennösten havaitseminen olisi välttämättä hajamielistä. Entäpä jos internetissä emme havainnoikaan teoksia hajamielisesti vaan entistä tarkkaavaisemmin? Entäpä, jos kotinäytön äärellä löydämmekin useita erilaisia lähestymistapoja teoksen merkityksiin: tietoa, pelillisyyttä, lähikuvia, ei vain hajamielistä näyttelysaleissa palloilua?

 

Se että yksi tapa kokea taidetta olisi toista parempi, on lopulta aika etuoikeutettu lähtökohta. Monilla ei ole mahdollisuutta matkustaa biennaaleihin tai Lontoon kuumimpiin näyttelyihin tai ylipäätään nähdä taideteosta: onko heidän harrastuneisuutensa jotenkin vähempiarvoista, jos se pohjautuu kuvailutulkkaukseen, kirjoihin tai verkkoon? Mainitsemani kohtaus Mona Lisa Smile -elokuvasta paljastaa, mistä on kyse: taiteen omakohtaisen kokemisen arvottaminen yli muiden tapojen on kätevä tapa pitää ryysyläiset poissa taidekentältä.

 

Mutta vielä olennaisempi opetus, jonka Mona Lisa Smile meille tarjoaa, on se, että taideteoksen auraattisuuteen nojatessa sorrumme usein käsitteelliseen sekaannukseen: kyllä, teoksen kokeminen painokuvana tai internetin välityksellä on erilaista kuin sen kohtaaminen suoraan, mutta tästä erilaisuudesta ei tule vetää yhtäläisyysmerkkejä syvempään ymmärtämiseen tai taidetta koskevaan tietoon.

 

4.

 

Pohdinta taiteen kokemisesta internetissä tuntuu sikäli hupsulta, että nykytaiteen piirissä tehdään paljon teoksia, jotka nimenomaan koetaan digitaalisesti. Osa niistä installoidaan myös tilaan, mutta osa toimii hyvin tai jopa parhaiten omalta näytöltä koettuna. Kiasman Online Art -sivustolla voi kokea museon kokoelmiin kuuluvaa verkkotaidetta autenttisesti, ei etänä, vaan sen endeemisessä elinympäristössä internetissä. Moni teos löytää paitsi muotonsa myös materiaalinsa internetistä.

 

Liettualaisen Robertas Narkusin start up -maailmaa ironisoiva teos Prospect Revenge on verkkosivusto, joka sisältää tekstiä, kuvaa, upotettuja YouTube-videoita ja myytäviä tuotteita. Virolaisen Marge Mongon teos Dear D on periaatteessa perinteinen videoteos, mutta sen esitysalustaksi sopii parhaiten kotikone. Videolla näkyy nimittäin tietokoneen näyttö, jolla kirjoitetaan sähköpostia, vaihdetaan ikkunasta ja välilehdeltä toiselle, tehdään Google-hakuja.

 

Osa teoksista hyödyntää sitä, että taiteen niin sanottu katsoja on itse asiassa tietojenkäsittelyyn erikoistuneen koneen äärellä ja voi siis kokea taidetta myös itse toimimalla. Reija Meriläisen teos Survivor on tehty pelin muotoon. Jarkko Räsänen on puolestaan luonut O.D.O.-teoksessaan kuvanmuokkausohjelman, jonka avulla katsoja voi tehdä omista valokuvistaan digitaalisia maalauksia ja tallettaa ne sivuston kuvagalleriaan tai jakaa sosiaalisessa mediassa.   

 

Toukokuun alun viikonloppuna katselen Instagram-tarinaa Vallilasta. Lyhyissä videoissa roudataan tiiliä, asetellaan niitä paikoilleen, sekoitetaan muurauslaastia. Rakenteilla on uuni, edellinen nimittäin hajosi talven aikana. Välillä käydään katsomassa koirapuistossa juoksevia koiria. Heiluvalla näytöllä vilahtelee ihmisiä, talon seinää, hiekkakenttää. Kuuluu keskustelun fragmentteja, jotka peittyvät osin sekoituskoneen surinan alle.

 

Elina Rantasuon ja Jani Anders Purhosen Bread Omens on leiponut leipää Kontulan torilla, harjoitellut uuninrakennusta Marokossa ja nyt poikkeustilan pakottamana luonut MAA-tila-galleriaan suunnitellun näyttelynsä Fold like dough internetiin. Näyttelyn aikana on striimattu uuninrakennusta, julkaistu Bread Omensin sivuilla animaatiota ja piirustuksia sekä Lasse Vairion kaunis mykkäelokuva. Gallerian ikkunan välityksellä on jaettu ihan oikeita leipäjuuria Sanna Ritvasen hoitamasta juuriarkistosta.

 

Eräänä torstaina seuraan tapahtumia Jitsi-videopuheluohjelmassa. Kymmenen tunnin ajan puheluun liittyy ihmisiä ja heitä poistuu. Osa jakaa näyttönsä, jolla muokataan yhteistä leipätekstiä (siis leivästä kertovaa tekstiä) Google Docsissa. Monen osallistujan keittiössä syntyy leipää. Ilmeisesti tapahtumaa vetävät Purhosen lisäksi Sonja Donner, Aliisa Talja, Matias Piispanen, Mikael Lindroos ja Tiia Roivanen, mutta on mahdotonta sanoa, minkä nimimerkin takana on taiteilija ja minkä takana osallistuja, eikä sillä oikeastaan tällaisissa yhteisötaideteoksissa ole väliäkään. Bread Omens on rajoiltaan huokoinen taideviljelmä.

 

Fold like dough -näyttelyn julkaisut muistuttavat mitä tahansa sosiaalisen median sisältöä: täriseviä kännykkävideon klippejä taikinan sekoittamisesta, kasvoja, jotka puhuvat kameralle, ajatuksen katkeillessa, yhteyden katkeillessa ja tuulen rahistessa kaiken taustalla. Yhteisötaide toimii arjen ja taiteen välimaastossa. Fold like dough luo katkoksia sosiaalisen median hajamieliseen kuluttamiseen etenkin yllättävillä assosiaatioilla (esimerkiksi ohjattu taikinan ja kehon venyttelytuokio) sekä muotojen rikkaudella (piirustus, animaatio, video, valokuva, teksti, ääni, tapahtuma, taikina).

 

Kuva: Bread Omens

 

5.

 

Harri Kalha käsitteli vuonna 2014 TAHITI-verkkojulkaisussa ilmestyneessä artikkelissaan Walter Benjaminin aura-käsitteen ambivalenssia. Aiemmin mainittua Benjamin esseetä luetaan nimittäin kahdella tapaa: auran puolustuspuheena tai teknillisen uusintamisen ylistyksenä. Kalha selittää tätä ristiriitaa historiallisella taustalla: Fasismin nousu Saksassa asetti niin auraattisuuden kuin tekniikankin uuteen valoon. ”Natsismi oli valjastanut tarkoituksiinsa taiteen auraattiset tekijät, nerouden ja yksilöluovuuden myytit, niinpä ne tuli asettaa kriittisen läpivalaisun kohteiksi. Teollinen vastuu voitiin kantaa vain subversion kautta, ottamalla monistusmekaniikka kumouksellisesti haltuun”, Kalha kirjoittaa.

 

Palataan siis alkuun, Google Arts & Culture -sivustolle, jossa katselen virtuaalista kierrosta Chauvet’n luolaan Tähtien Sota -näyttelijä Daisy Ridleyn eläytyvän selostuksen johdolla. Joka kerta, kun menen sivustolle, tuntuu, että sinne on taas ilmaantunut moninkertainen määrä hämmästyttäviä spektaakkeleja. Se on niin viihdyttävää, että se on jo kaamean latteaa ja yksitoikkoista.

 

Fold like dough -näyttely käyttää välineenään internetajan monistusmekaniikkaa, suurten monikansallisten yritysten palveluja, mutta tuottaa sillä taidetta, josta spektaakkeli on riisuttu pois kokonaan, näyttely ei vetoa taiteen auktoriteettiin, se ei nosta tekijöitään neron jalustalle, tekijöitä ei oikein edes tunnista leipomiskarnevaaliin osallistuvien joukosta. Fold like dough ei kutsu vain katsomaan sisältöjä vaan leipomaan, venyttelemään ja keskustelemaan.

 

Huomaan aina ihastuvani, kun nykytaide ottaa tosissaan sen seikan, että käsitteellisen käänteen jälkeen taide on voinut olla mitä tahansa. Ja ottaa sen tosissaan tavalla, joka ei loitonna taidetta elämästä vaan vie sen elämän keskelle. Googlen virheetön tuotanto saa aikaan päättymättömän sarjan hämmästystä teknologian kehittyneisyydestä ja mahdollisuuksista. Fold like dough sen sijaan ei hämmästytä, se ei ole tuolla katsottavissa vaan tässä, toiminnassa. Näyttelyyn kuuluva tekninen kömpelyys ja kotikutoisuus naamioivat sen arkielämäksi, jossa inhimillisyys murtautuu teknologian läpi.

 

Teksti: Katja Raunio
Kuvat: Bread Omens

 

 

 

Bread Omens: Fold Like Dough

MAA-tila project space, 2.-17.5.2020

 

Linkit mainitsemisjärjestyksessä:

https://artsandculture.google.com/partner/museu-nacional-de-belas-artes

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006410325.html

http://www.editmedia.fi/sarjat/op-ed/polttava-taide/

https://amosrex.fi/online/

https://emmamuseum.fi/kokosimme-luovaa-tekemista-ja-kiinnostavaa-katseltavaa-yhdelle-sivulle/

https://ateneum.fi/taideteokset-verkossa/

https://www.hamhelsinki.fi/exhibition/vilho-lampi/

http://onlineart.kiasma.fi/

http://www.breadomens.fi/

https://www.maatilaprojectspace.fi/

http://tahiti.fi/03-2014/tieteelliset-artikkelit/ainutkertaisuuden-ambivalenssi-walter-benjamin-aura-ja-%E2%80%9Dtaideteollistumisen%E2%80%9D-uhka/