Kuinka elokuvafestivaalit onnistuivat koronakevään online-editioissaan? Keskityn seuraavassa arvioimaan yhtä niistä. Oberhausenin kansainväliset lyhytelokuvajuhlat on 66 vuoden historiansa aikana ollut usein ensimmäisten joukossa esittämässä usein uusia radikaaleja elokuvan muotoja. Se on kuuluisa erityisesti vuonna 1962 julkistetusta “Oberhausenin manifestista”, jossa 26 nuorta saksalaista elokuvantekijää teki irtioton valtavirran “isin elokuvasta” (Papa’s Kino).
Esityssarjoissa oli mukana useita elokuvantekijöiden retrospektiivejä. Viime vuonna lyhytelokuvallaan I Got My Things and Left (2018) festivaalin pääpalkinnon saanut ruandalainen Philbert Aimé Mbabazi Sharangabo osoittautui useiden teosten valikoimallaan kerronnallisen lyhytelokuvan uudeksi varmaksi ääneksi, jonka humaaneja teemoja käsittelevät teokset ovat sekä pohtivia että maanläheisiä. Surrealistisen näkökulman todellisuuteen sadoissa lyhytelokuvissaan ottanut Henri Plaat oli retrospektiivisarjojen veteraani 40 vuoden ajan kattavalla tuotannollaan. Siihen kuuluu muun muassa “sotahattuja” esittelevä elokuva 2nd War Hats (1986), jossa muotiluomuksia kantava transvestiittimiehen pää kurkistaa hilpeän musiikin tahdissa yhä uudelleen esiin kadun pinnalla olevasta aukosta sodan jatkuessa taustalla. Susannah Gentin subversiivisen ja kerroksellisen tuotannon lukuisista surreaalisista yksityiskohdista lähtemättömän jäljen jätti Unhomely Streetin (2018) miespuhetta suustaan suoltava otsakuhmu. Gentin uusissa teoksissa näkyy sama estoton tapa yhdistellä samaan kuvaan kollaasimaisesti ja videotaiteenomaisesti monenlaisia materiaaleja kuin suomalaisella Mox Mäkelällä tai japanilaisella Ōbayashi Nobuhikolla. Maya Schweitzerin teokset olivat visuaalisia esseitä urbaaneista tiloista ja arkkitehtuurista, joissa tarkkaileva katse on otettu taiteilijan haltuun. Schweitzerilla esimerkiksi Eiffelin tornin juurella toimivista kaupustelijoista kertova elokuva kasvaa kiinnostavaksi mikrotutkielmaksi kaupunkitilan säännöksistä, sosiaalisista sopimuksista ja vallankäytöstä.
Festivaalin pääpalkinnon saaneen intialaisen Sohrab Huran Bittersweet-elokuva (2019) on koottu ohjaajan paranoidia skitsofreniaa potenutta äitiä ja tämän koiraa esittävistä valokuvista ja videomateriaalista vuosikymmenen ajalta. Elokuva pysäyttää niin sisällöllään, muodollaan kuin kokeellisella äänimaisemallaankin. Se on vaikuttava ja henkilökohtainen kokeellinen tutkielma arjen banaliteeteista, jonka kuvaamat hetket ja asiat eivät jätä katsojaa rauhaan. Kansainvälisen kriitikkopalkinnon saanut Xiaofei Lin I am the people_I (2020) toi esiin kiinalaisen yhteiskunnan muutokset työn sekä sosiaalisen ja ideologisen muutoksen välitilassa lähtökohtanaan ihmisten kertomat yksityiset kokemukset. Oberhausenin kaupungin palkinnon sai Lynne Sachsin A Month of Single Frames (2019). Elokuva oli aloitettu yhteistyössä viime vuonna edesmenneen kokeellisen elokuvan tekijän Barbara Hammerin kanssa ja se kuvasi Hammerin yksinäistä aikaa kaukaisessa residenssissä lähellä rannikkoa, ilman vettä ja sähköä.
Monien festivaalin filmipohjaisten teosten keskeisiksi piirteiksi nousivat yksityiset maailmat sekä hetkellisyys. Kanadalaisen Chris Kennedyn Super-8-filmille kuvaamassa Initiation Wellissä (2020) katsoja jakaa kokemuksen ylösalaisin käännettyä tornia muistuttavan katselukaivon pohjalle vievästä laskeutumisesta. Teos tuo esiin rituaalin turistikohteeksi muuttumisen takaa. Luke Fowlerin Houses (For Margaret) (2019) oli tribuutti elokuvantekijä ja runoilija Margaret Taitille tämän elämään liittyneiden tilojen ja maisemien, muistiinpanojen sekä erityisen runon kautta.
Jayne Parkerin 16 mm -filmille kuvaama lyhytelokuva Amaryllis – a Study (2020) toi amarylliksen emin, heteet ja siitepölyn taitavan kameratyön avulla niin lähelle katsojaa, että voitaisiin puhua jo kukkapornosta, ellei teos olisi niin häkellyttävän esteettinen. Teoksen aistillisuus voi tuoda ajatuksiin muutaman vuoden takaisen festivaalisuosikin, meduusojen pehmeän liikkeen ihmisruumiin ihoon yhdistäneen Perlenmeeren (2016). Sen ohjaaja Katrina Daschner oli nyt mukana ohjelmistossa teossarjallaan An Eight-Part Dream Novella (2020). Ei-kerronnallinen ja performatiivinen kokonaisuus on saanut innoitusta Arthur Schnitzlerin Unikertomuksesta (Traumnovelle, 1926), johon perustui myös Stanley Kubrickin viimeinen elokuva Eyes Wide Shut (1999). Viimeiseen osaan, eläinlääketietellisen korkeakoulun anatomisessa teatterissa kuvattuun Pompiin (2020) Daschner sai vaikutteita myös legendaarisen Busby Berkeleyn 1930-luvun amerikkalaisiin musikaaleihin tekemistä koreografioista. Berkeleyn vaikutus näkyi myös aikansa kuvataiteen supertähden Matthew Barneyn Cremaster-saagassa, jossa alkemistinen ote yhdistyi seksuaalisiin teemoihin. Daschner ei ole kuitenkaan kiinnostunut sen enempää Kubrickin degeneroituneen eliitin kuvauksesta kuin Barneyn vapaamuurarisymboliikastakaan. Hänellä sininen väri, kullan kimallus, satiiniasut ja samppanjalasit yhdistyvät Perlenmeerestä tuttuun korallien asukkien ilmiasuun, ihmisten ja muiden organismien välisten erojen kadotessa yleisessä aistimellisuuden ja liikkeiden sommitelmassa. Sekä Barney että Daschner ovat muuten mukana heinäkuuhun asti auki olevassa sveitsiläisen Muzeum Suschin ryhmänäyttelyssä “Up to and including Limits: Art After Carolee Schneemann”, jonka kuratoi vuoden 2015 “Carolee Schneemann: Kinetic Painting” -näyttelyn Museum der Moderne Salzburgiin koonnut Sabine Breitweiser.
Verkkoon siirtyneistä liikkuvan kuvan festivaaleista Oberhausenin elokuvajuhlat onnistuivat paremmin kuin hyvin siirtämään festivaalin rakenteineen aivan toiseen ympäristöön. On kuitenkin totta, että monet elokuvat olisivat hyötyneet isosta valkokankaasta ja kollektiivisesta katsomiskokemuksesta. Niiden puuttuminen oli erityisen silmiinpistävää sellaisten teosten kuin Sylvia Schedelbauerin Labor of Love (2020) kohdalla. Se oli värien ja välkkeen, psykedeelisen hypnoottisuuden ja lähes abstraktin muotokielen (lukuunottamatta loppupuolen lyhyesti esiin hyppääviä figuureja) avulla esitetty kutsu universaaliin, ihmisyhteisöjen ja lajienkin rajat ylittävään ei-karnaaliseen rakkauteen.
Mika Taanilan Oberhauseniin kuratoimissa esityssarjoissa on ollut olennaista niin materiaalisen kuin sosiaalisenkin läsnäolon erityisyys. Vaikka uusin ohjelma Obsolete Cinema siirtyikin ensi vuoteen, hyvää on hyvä odottaa. Tämän vuoden avajaisseremonian sisältänyt video sisälsi festivaali- ja koronatilanteen esittelyn ohella myös pätkän Taanilan Oberhauseniin 60-vuotisjuhliin kuratoimasta “Film without film” – näytöksestä, jossa yleisö katsoi Peter Kubelkan elokuvan sormiensa lomissa kuljettaen filminauhaa vierustoverilta toiselle. Tällainen fyysinen kollektiivinen kokemus tuntui surumielisen kaukaiselta sosiaalisen etäisyyden ja jatkuvan käsienpesun aikana. Taanilan oma teos, suomalaisen keksijän Erik Tigerstedtin varhaisiin äänielokuvakokeiluihin vuodelta 1914 pohjautuva Patent Nr. 314805 (2020) oli kuitenkin mukana kilpailusarjassa. Teos oli hyvä nähdä samalla festivaalilla kuin hiljattain uudelleen löydetty László Moholy-Nagyn Tönendes ABC (1933), jossa analogisen filminauhan ääniraidalle tehdyt kuviot saivat aikaan aakkosiston kirjaimilta kuulostavia ääniä.
Andrea Lieberin mukaan pandemiaeristyksen aikana on syntynyt uusia tapoja kuratoida globaalille yleisölle. Koronakevään poikkeusaika on näyttänyt, kuinka festivaali, arkisto tai levittäjä voi käyttää avointa online-ohjelmaa kiinnostuksen herättäjänä aikaisempaa laajemmalle yleisölle, vaikka Lieberin mukaan ohjelmat ja tiedotus olikin useimmiten tehty erityisesti jo tuttua yleisöä ajatellen. Luulen, että Oberhausenin elokuvajuhlat onnistuivat saamaan paljon uusia ystäviä, joita voi ehkä tavata ensi vuonna paikan päällä.