Peekaboo – uusi Etelä-Afrikka Helsingin taidemuseo Tennispalatsissa 20.8.2010–16.1.2011
Alexander: Frontier with Ghost, 2007
Helsingin taidemuseo toteaa, että Peekaboo-näyttely on ensimmäinen Suomessa nähtävä laaja katselmus eteläafrikkalaista nykytaidetta. Museon mukaan Etelä-Afrikasta on viidentoista viime vuoden aikana kehittynyt merkittävä nykytaiteen keskus, ja nyt esillä olevan näyttelyn tarkoituksena on tarjota näkymä maan nykytaiteen ajankohtaisimpiin teemoihin ja tekijöihin.
Esillä on paljon valokuvaa, monet niistä dokumentaarisia, sekä maalauksia, veistoksia ja tilateoksia. Olen nähnyt näyttelyn kaksi kertaa, jälkimmäisellä kerralla olin ryhmän mukana opastetulla kierroksella. Mieleeni jäi pyörimään oppaan toteamus, että näyttelystä on jätetty pois ”kaikki abstrakti ja muu sen tapainen taide”. Olisikin mielenkiintoista tietää, minkälaiset muut näkökulmat Etelä-Afrikan nykytaiteeseen olisivat mahdollisia.
Näyttelyn rajauksella on saatu aikaan vahva ja varsin yhtenäinen kokonaisuus. Näyttelyn taiteilijoiden kantaaottavat teokset tukevat Etelä-Afrikasta tiedotusvälineiden kautta muodostunutta mielikuvaa; väkivaltaa, raiskauksia, erityisesti mustien naisten turvaton asema, äärimmäistä mustien ja mutta myös valkoisten köyhyyttä, epävakautta, korruptiota, shokeeraava AIDS tilanne. Näyttelyn katsojalla on hyvä olla ainakin perustiedot tämän maan lähihistoriasta, Apartheid-politiikasta ja sen jälkeisestä kehityksestä. Tämä auttaa ymmärtämään maailmaa, jossa taiteilijat elävät, ja jota he teoksissaan käsittelevät.
Etelä-Afrikan valtavia elintasoeroja ei teoksissa näytetä kuin rivien välistä. Jane Alexanderin tilateos, veistokset ja digitaalisesti rakennetut valokuvat kertovat suunnattomasta pelon kulttuurista, jossa häkkirakennelmilla, aidatuilla alueilla ja sotilaskäyttöön suunnitelluilla piikkilangoilla rakennetaan turvallisuutta ja eristetään halutut henkilöt ulkopuolelle. Häkki merkitsee turvaa – niille joilla siihen on varaa, ja asetta niitä vastaan, joilla ei ole varaa minkäänlaiseen suojaan tai turvaan. Alexanderin teosten ihmiseläimet näyttävät samankaltaisilta häkkien ja aitojen molemmilla puolilla, ja näin nämä heti näyttelyn johdantona olevat teokset esittelevät näyttelyn läpikulkevan perusteeman; kyse on kaikkia maan kansalaisia koskettavasta yhteisestä kriisistä.
.jpg)
Muholi: Massa ja Minah 2, 2008 Henkilökohtainen on poliittista myös Etelä-Afrikassa. Lunga Kaman ja Zahele Muholin teosten kautta tulee esiin myös maan homoseksuaalisen vähemmistön taistelu oikeuksiensa puolesta. Aihetta lähestytään henkilökuvin, antamalla homoseksuaalisuudelle kasvot maassa, jossa aihe on edelleen erittäin arka. Nontsikelelo Velekoan valokuvissa esiintyvät mustaihoiset nuoret viestittävät ennakkoluulotonta ja suvaitsevaista arvomaailmaansa värikkäällä ja huomiota herättävällä pukeutumisellaan. Näyttelyn yllättävin kokonaisuus on nuoriin muslimimiehiin kohdistuvia ennakkoluuloja käsittelevä teossarja. Kaksosten Hasan ja Husain Essopin digitaalisissa valokuvissa veljekset esittävät itse kuvien kaikkia henkilöitä. Minun on tunnustettava, etten tiennyt maan muslimiväestön olemassaolosta.
Hasan & Husain Essop: Wudu Khana (Wudhuu Ghanaa), 2007
Näyttelyssä on mukana myös hirtehistä huumoria, kuten Conrad Botesin valkoisten afrikaanereiden kirkkoa kritisoivissa teoksissa ja Anton Kannemeyerin sarjakuvailmaisua hyödyntävissä maalauksissa. Jotkut taiteilijat viittaavat poliittisiin kysymyksiin epäsuoremmin, kuten Wim Botha, joka tarkastelee eurooppalaisen taidehistorian luurankokaappia riisumalla taiteen merkkiteoksia nahoista ja lihoista taidokkaissa hiilipiirustuksissaan. Botha omii myös Michelangelon Pietá –veistoksen toteuttamalla sen peilikuvana käyttäen materiaalinaan maissipuuroa, eteläafrikkalaista arkipäiväistä ja perinteistä ravintoa. Omaa suhdettaan Euroopan taidehistoriaan ja kulttuuriin tarkastelee teoksissaan myös Nandipha Mntambo. Ei tarvitse kauan miettiä muistaakseen, että eurooppalaisella taiteella on ollut osansa siirtomaapolitiikassa ja apartheidiin nojaavan kulttuurin rakentamisessa.
Taidehistoriasta, mutta tällä kertaa eläinten kuvaamisen historiasta ammentavat myös Daniel Naudén Africanis-villikoiria esittelevät valokuva muotokuvat. Sivuprofiilissa pää kohti katsojaa seisovien eläinten lajille ominainen ruumiin rakenne ja yksilölliset piirteet tulevat hyvin ilmi. Vastaavanlainen muotokuvakokoelma oli aikoinaan myös muun muassa Itävallan keisarinnalla Sissillä, joskin hänen tauluissaan poseeraavat rakastetun keisarinnan kuulut hevoset. Naudén valokuvat tuntuvat olevan väärässä näyttelyssä, kunnes mieleen tulevat ihmisrotujen määrittelemistä ja niille tyypillisten piirteiden tarkastelemista varten tehdyt opetustaulut, joita on ollut käytössä Suomenkin kouluissa.
Naude: Africanis 8. Barkly East, 5. heinäkuuta, 2008
Itseoppineen taiteilijan, aktiivisesti ANC:n (Afrikan kansalliskongressin) ja kristillisen kirkon parissa toimineen Johannes Segogelan naivistiset rotusorron aikaisiin tapahtumiin viittaavat piruja ja pappeja vilisevät teokset solahtavat sujuvasti osaksi kokonaisuutta. Näiden teosten kohdalla oletin aluksi, että kysymyksessä on toisen näyttelyssä esillä olevan taiteilijan, tyyliteltyjä naishahmoja veistävän Claudette Schreudersin teosten tapaan turisteille kaupattavan perinteisen käsityötaiteen veistostyylin ottaminen nykytaiteen keinoksi asettamalla perinteiset hahmot uudenlaisiin tilanteisiin.
Diane Victor on toteuttanut kynttilän savun avulla sarjan muotokuvia aidsiin sairastuneista. Savupiirrosten lähtökohtana hän on käyttänyt sairastuneista ottamiaan valokuvia. Savu on ilmeinen vertauskuva elämän katoavaisuudelle ja sairauteen liittyvälle taikauskolle ja syrjäytymiselle. Nämä ”piirustukset” ovat kiehtovia, savun polveilu paperilla on kaunista ja niitä tekee mieli katsoa läheltä, ihan vain keksiäkseen onko taiteilija tosiaan käyttänyt vain savua. Oikeastaan tieto siitä, että ne ovat juuri aidsiin sairastuneiden kuvia ei tunnu niin tärkeältä. Samalta taiteilijalta on esillä myös suurikokoisia groteskeja ja anatomisen pikkutarkasti toteutettuja piirustuksia naulojen lävistämistä, auki revityistä, ja kramppiin vääntyneistä mies- ja naiskehoista. Samaan aikaan kun kuvat ovat pysähtyneitä, ja tunnelmaltaan lähes sakraaleja, ne liioittelevat, repivät ja vievät kivun kokemuksen realismin ylittävälle tasolle. Nämä kuvat alkavat elää omaa todellisuuttaan, ja irtoavat eteläafrikkalaisesta kontekstista. Enää ei teoksen taustoilla tai niihin liittyvillä tarinoilla ei ole merkitystä. Nämä ovat yleisinhimillisestä kivusta kertovia teoksia, ja siksi samaistuttavia.
Apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa kun ollaan, ei rotukysymystä voi olla ajattelematta. Taiteilijan ihonvärin olettaa väistämättä jollain tavoin määrittelevän teoksen näkökulmaa. Muutaman teoksen kohdalla katsomiskokemus muuttuu, kun oivaltaa, että tekijä on (hyväosainen) valkoinen. Näin käy esimerkiksi Anton Kannemeyerin Tintti –sarjakuvia lainaavien maalausten kanssa. Teosten rasistinen neekeri-hahmo ei olekaan negatiivisen kuvan omaksi ottamista keinona ironisoida mustien kohtaamia ennakkoluuloja ja asenteita. Sen sijaan kysymyksessä on valkoinen itseironia, joka irvailee siirtomaa-ajalta, eli kolonialistiselta ajalta saakka perityville valkoisten mustiin kohdistamille epäluuloille, mutta piikittelee myös ANC:n johtajia ahneudesta.
Subotzky: Michelle, Malliesin perheestä Rustdenen asuma-alueelta, 2008Samoin Mikhael Subotzkyn Beaufort Westin laitakaupungin köyhyyttä ja Kapkaupungin Pollmoorin vankilaa dokumentoivissa valokuvissa kysymys ei olekaan enää taiteilijan ”minun” maailmastani ja ”minun” kokemuksistani, jotka hän jakaa meidän kanssamme. Kysymys on ”heidän”, toisten, maailmasta, jota taiteilija katsoo ja jota me katsomme – ulkopuolelta.
Pieter Hugon vaikuttavat, hyeenojen kesyttäjiä sekä Nigerian splatter-henkistä elokuvateollisuutta käsittelevät valokuvat esittelevät uudenlaista, mutta yhä eksoottisena tarjoiltavaa mustaa Afrikkaa. Nigerialainen kiertelevä viihdyttäjäryhmä hyeenoineen harjoittaa perinteisten yrttien ja taikakalujen kauppaa. Nollywood näyttelijät poseeraavat hurjissa, Hollywoodin b-elokuvien kauhukliseitä kierrättävissä rooliasuissaan, esittäen taiteilijan pyynnöstä uudelleen elokuvien kohtauksia kaupungin arjen keskelle lavastetuissa tilanteissa. Näemme oudon, maagisen ja villin Afrikan, vaikkakin lavastettuna ja viihteeksi muuntuneena.
Linkki:
PS.
On olemassa lähi-kurjuutta ja kauko-kurjuutta. Kaukana olevaa kurjuutta emme näe, ellei sitä tuoda meille kuvien ja sanojen – dokumentaatioiden – muodossa. Näyttelyissäkin kurjuutta on vaikea katsoa. Mutta kun kävelee ulos Tennispalatsista näkee kadunkulmassa elävään ihmiseen ruumiillistuvan kurjuuden, polvillaan kerjäämässä. Siinä kyyhöttää silmiemme edessä ”rankka ja vaikea aihe” pahvimuki kädessään.
Entä näkymätön kurjuus? Se joka on lähellä mutta haamujen lailla. Heitä ovat Euroopan paperittomat siirtolaiset joita valokuvaaja Katja Tähjän ja toimittaja Kaisa Viitasen hieno dokumentaatioprojekti ja kirja Paperittomat tutkii. Isomman työryhmän yhteistyönä syntyneen Paperittomien olohuoneen yhteydessä lokakuussa oli Lasipalatsin edustalla esillä myös Otto Karvosen uusin teos sarjassa Alien Palace joka käsittelee eurooppalaista rautalanka-aitojen ja häkkien maailmaa. Hän on toteuttanut sarjan pienoisveistoksia, linnunpönttöjä jotka lainaavat arkkitehtuurinsa pakolaisten vastaanottokeskuksilta, säilöistä joihin kootaan myös laittomasti maahan tulleet ”pitkän matkan muuttajat”, odottamaan asiansa käsittelyä. Sana ”vastaanotto” pitää sisällään mielleyhtymän vieraanvaraisuudesta ja viittaa johonkin ihan muuhun kuin näihin erityisvankilan näköisiin laitoksiin. Nämä ovat paloja eurooppalaisesta kurjuuden todellisuudesta.
Lisätietoja:
Katja Tähjä ja Kaisa Viitanen: Kulttuurin kantajat ja Paperittomat. Galleria Brinkkala, Turku 30.09. – 24.10.2010
Photo RAW/11/2010. Varjokansan jäljillä/ The Shadow Nation. Kuvat Katja Tähjä, teksti Ilkka Karisto.
Kirja: Katja Tähjä ja Kaisa Viitanen. Paperittomat. Helsingin Sanomat/HS-kirjat, 2010.
Paperittomien olohuone.
Lasipalatsin aukiolla ja näyttelytilassa 29.09. -17.10.2010