869
6.11.2010 Marko Gylén
Janne Kortteinen: Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa, ntamo 2010, 391 s.
Tämä ei ole kirjallisuuskritiikki. Kirjallisuuskritiikki ei osuisi Janne Kortteisen tekstiin.
En kirjoita kirjailijan persoonasta, persoonallisuudesta tai omaelämäkerrallisuudesta. En kirjoita siitä, miten teos kommentoi tai uudistaa nykykirjallisuutta. En kirjoita kustannustoimittamisesta tai kustannustoimittamattomuudesta. En kirjoita esikoisuudesta enkä kohusta.
Silti tekstissä on kyse Kortteisesta henkilökohtaisesti, kirjallisuuden kielestä ja teoksen julkaisemisesta.
Epäkirjallisuutta
Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa on ja ei ole nykykaunokirjallisuutta. Se on epäkirjallisuutta, kirjallisuutta joka epää oman kirjallisuutensa. Silti se ei ole ensisijaisesti avantgardeakaan. Tämä ei ole moite eikä kehu – tai ehkä molempia. Väitän, että se perinne, johon Kortteisen teos kuuluu, ei ole nykyrunous, vaan psalmit, Sikstiiniläiskappelin katto, Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus, Pasolinin Matteuksen evankeliumi, Pentti Otto Koskisen performanssit sekä System of a Down -yhtyeen Chop Suey.
Ei, kyse ei ole uskonnollisesta taiteestakaan, ei uushengellisestä kirjallisuudesta. Kyse on kirjoituksen tapahtumisesta uskon ja epäuskon, armon ja riivauksen, lähimmäisenrakkauden ja ihmisvihan välissä. Tämä ”kirja” on negatiivista teologiaa käytännössä (s. 35). Tekstin julkaiseminen on performanssi, ele ruumiiden maailmassa, Jumalan poissaolossa, lähimmäisenrakkauden toteutumattomuudessa. Se ei myöskään ole vuoden kristillinen kirja, koska se ei ole pelkkää kirjallisuutta vaan osa todellisuutta.
Silti luettavaa tekstiä. Se on uskonnollisten tekstien kanssa keskusteleva henkilökohtainen purkaus, vastalause ja pyyntö. Teksti käyttää nykyrunouden ja manifestin keinoja, mutta sen valtava massa ja hiomattomuus, kliseisyys ja vaivaannuttavuus vievät lukemaan sitä toisin, nopeammin, vyörynä. Se ei kokeile runouden rajoja, vaan koettaa löytää mielen ja todellisuuden sen keinoilla. Se on yritys kirjoittaa maailman kaikkien asioiden pintaan se, mikä niissä aina jo oli: että etsitään jumalia (s. 174). Se kirjaa tämän ylös, kirjoittaa pöytäkirjan ennemmin kuin kaunokirjallisen teoksen. Se on Jumalan hylkäämisen itkua, kiroilua, armon anelua ja avun tarjoamista. Se ei runoile vaan rukoilee. Hikoilee sanoja.
Jo kirjan nimi kiteyttää Raamattua ja eksistentiaalista alastomuutta. Ensilehdillään kirja omistetaan eksyneille. Heitä ollaan kutsumassa. Alusta asti ilmenee, että kirjoitus- ja ajattelutyylin koti on Valitusvirsissä ja Sananlaskuissa, Saarnaajassa ja Tuomaan evankeliumissa, vaikka niistä muodollisesti ollaankin melko kaukana. Toistuva kiroilu vain jatkaa kyykäärmeitten sikiöiksi haukkumista. Tuuli-sanakaan ei ole luontometafora vaan viittaa Jumalan henkäykseen (Joh. 3:8; 1.Kun.19:12).
Kortteisen tekstissä uskonnon latistukset saavat ansionsa mukaan. Jumala ei ole taikauskon kohde, etana, jonka sarvista voi ennustaa säätä, vaan syyllistämätön viattomuuden Valta. Jumala on perustavampi, aina jo motivoivampi kuin mikään moraalisääntö. Uskonnossa on kyse kaikesta elämään liittyvästä. ”Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu.”
Mutta miksi tämä uskonnollisen kirjallisuuden viitekehys? Ei jonkin kirjallisen kokeilun vuoksi, vaan siksi, että nyt todella yritetään huutaa Jumalan poissaolon, mielekkyyden Lähteen ja lähimmäisten suuntaan. Niinpä kustantajan kirjaesittely, kirjallisuuden uudistamislupaus ja koko kohu teoksen ympärillä ovat tehdä karhunpalveluksen. Ei ole kyse kirjallisuudesta vaan todellisuudesta ja lähimmäisistä. Kortteisen teksti on täällä, maailmassa, kiistämättömästi. Ei sittenkään, ei ”teksti”. Sanominen, puhuttelu. Se on läsnä, tapahtuu.
Että
Kortteinen nostaa toistuvasti esiin että-sanan. Mitä ”että” oikeastaan merkitsee? Se ei viittaa mihinkään kohteeseen tai toimintaan, vaan suuntaa ajatuksen kulkua. Että näin on. Se aukaisee olemisen tosiasiallisuudessaan. Yksinään se sanoo: mitä sitten, miten on tehtävä, kun nyt ollaan tässä, miten on edettävä, mikä mieli tällä tosiasiallisuudella on. Että apua. On etsittävä mieltä tälle tosiasiallisuudelle, mutta yksin. ”Että” avaa ajan: näin on, mutta mikä järki tässä kaikessa, mikä mieli, mistä sen löytää, kuuleeko kukaan, kuulunko mihinkään?
Todellisuus ilmenee haasteena. Emme ole koskaan intressittömästi vain toteamassa objektien olemassaoloa, vaan aina merkitysten tapahtumisessa, tapahtumiin eksyneitä lapsia. Eivätkä oliot ole myöskään kuin valintamyymälän takavaraston nurkkaan unohtuneita homeisia hedelmiä. Kortteisen roihuavat sanakiteet ahavoivat näitä vallitsevia ajatuskramppeja. Että havahtuu (s. 28, 43, 149). Että etsii jumalia.
Ensimmäistä aikakirjaa muistuttavat luettelovirkkeet tekevät kirjan sivut todellisuudessa olevaksi kirjoituspinnaksi. Tekstimatto haastaa, purkautuu, purkaa, kutoutuu, loimii. Ruumiillisuus ulottuu laidasta laitaan. Olioita on tuhottomasti, ”postulaatista undulaattiin”, ”täysin oikeassa olevasta vasemmistolaisDeleuzeblogista Facebookiin” ja ”Crazy Ass Rape Cannibal Cum Horse Teen Pussy Piss Animal Snuff School Blood Vomit Necroprincess Anal Pedophile Monster Tentacle Cock Fuck Shitista Tanssii Tähtien Kanssa-ohjelmaan”. Miksi kaikki tämä kuuluu luomakuntaan? Miksi tiedämme kaiken tämän olevan olemassa? Miksei näistä ole mitään hyötyä, ei pelastusta?
Ja Jumala lehahtaa. Avautuu kutsuvana poissaolona, joka ammottaa kaikessa, ”nollantena läsnäolona”. Tetragrammi. Lähimmäisenrakkauden haaste kaikkialla. Siinä, että todellisuus on todellisuutta, totta, liikuttavaa eksyisyyttä. Siinä, että kieli ja kirjoitus ovat. Siinä, että seuraava sivu kääntyy auki kuin ajan saatekirje. Sivujen teemoina tai ennemminkin liikkumatiloina ovat vapaus, viattomuus, läheisyys, seksuaalisuus ja jumalallisuus. Kieli liikkuu, tapahtuu. Toistamalla sanarunoja, kuten ”Aamuuannainaavaa”, Kortteinen tekee niistä mantroja, jotka avaavat todellisuutta tekstin kulussa, haastavat, vetävät hindulaisuuden, buddhalaisuuden ja islamin suuntaan. Hokemissa pyöriminen vie dervissien transsiin.
Arjessa tekstit toimivat ja liikuttavat meitä, ovat itsestään selvä osa toimintaamme. Kirjallisuus tai taide puolestaan on oma saarekkeensa, jossa elämä ja todellisuus alkaa tuntua, asettua kysyttäväksi, antaa liikuttavuutensa, imunsa ilmetä. Kortteisen teksti ei ole kumpaakaan, vaan kumoutumista taiteesta takaisin arkeen. Se on suoremmin todellisuudessa kuin journalismi tai manifesti. Se muuttuu todellisuudeksi rauhanomaisemmalla tavalla kuin eräät netin ihmisvihaa pursunneet kirjoitukset. Se on kirjallinen performanssi. Kortteisen kirjoitus on todellisuudessa. On läsnä. Huutaa jumalille ja lähimmäisille virttään. On suu.
Mutta
No hyvä. Kortteisen teksti on akti, eksistentiaalinen ele, osa todellisuutta eikä siitä irrallaan olevaa kaunokirjallisuutta. Tämä tarkoitus ja toimintatapa olisi kuitenkin voinut toteutua paremminkin.
Kirjoitan siis performanssikritiikkiä tekstistä, kirjoituksen ratkaisuista ja niiden toimivuudesta, liikkeestä tässä tilassa. Se saattaa näyttää kirjallisuuskritiikiltä.
Suurin piirtein puoleen väliin teksti toimii. Keskeneräisyydet, kliseet ja editoimattomuudet ennemminkin tukevat kirjallisuudesta irti pääsemistä kuin haittaavat sitä. Kuitenkin shokeeraavuuden maneeri alkaa peittää sitä totuudellisuutta, joka kiteytyi että-sanassa. En tarkoita, että shokeeraavuus muuttuisi itsetarkoitukselliseksi, vaan että todellisuuteen osallistumisen keinot alkavat menettää tehoaan tai niistä tullaan luopuneeksi.
Manifestiosuuksissa (ss. 229–266 ja 333–355) kirjoitus etääntyy todellisuudesta juuri siksi, että se tavoittelee liian suoraa puhetta. Tyylinä on se nuorivihaisuus, jota piti välttämän. Tyyli kategorisoi, lukitsee genren ja alkaa kyllästyttää. Paremmin olisi toiminut esimerkiksi mystis-saarnaava ote tai nietzscheläinen tinkimättömän huolellinen vasaroiminen. Nyt menee paikoin liikaa oman mielipiteen esittelyksi ja maailman representoinniksi sen sijaan, että kirjoitus itse toimisi osana maailmaa. Mielipiteistäkin tulee vain enemmän tai vähemmän kiistanalaisia mielipiteitä, kun niiden pitäisi olla oman olemassaolonsa kirkasta raakuutta, tuntuvaa läsnäoloa sosiaalisessa todellisuudessa, lähimmäisenrakkauden haastavuutta. Kenties pitäisi vain jättää avoimemmaksi, lähimmäistä kuuntelevammaksi, ja karttaa sitä, että julistetaan syyllisyyttä vanhalle ja perustetaan uutta uskoa. Teksti on vähällä toistaa länsimaisen metafysiikan jämähtäneisyyttä alkuperän ideaan.
Kiihko kyllä välittyy ja selittää tämän notkahduksen. Mutta tämän kiihkon pitäisi tuntua kirjoituksessa itsessään eikä vain viedä puhumaan suuta puhtaaksi. Tiheämmin. Haukkovammin. Vapauden jännitteessä ja paljaudessa, tekstin tapahtumisena. Ihmistähän ei vie pelkkä seksuaalienergia tai tahto, vaan aika itse. Kiihko on ajan kiihtymistä. Aika, seuraava hetki, saapuu maailmassa ilmenevänä mielen ja lähimmäisenrakkauden puutteena. Siksi se on niin tempaavaa. Juuri siihen koko kirja yrittää vastata (ss. 28, 36, 112–113, 124) ja näin osoittaa mielen etsimisen välttämättömyyden ja mahdottomuuden, jatkuvan yrittämisen. Se yrittää auttaa muita mukaan etsimään ja tuntea juuri näin yhteyttä ja mieltä. Auttaa itseään ja muita palaamaan pois vapauden kääntöpuolesta, nihilistisestä turtumisen ja alistumisen kulttuurista. Kirjan soisi olevan enemmän tätä etsintää kuin löytämisen julistamista – sillä se, joka etsii, on jo löytänyt, koska kuulee kutsun etsiä ja syleilee sitä.
Jotta
Tekstin juoksu sekä keskeneräisyyden ja sellaisenaan kelpaamisen juonne saattavat kantaa julistavuuden yli jotenkuten. Myös lukijan vaivaantuminen kielen ja ajatuksen itsekritiikittömyyden äärellä voi olla toimivaa vaikka vähän ontuisikin.
Tällaisenakin kirja dokumentoi nuortavihaisuutta ja auttaa ymmärtämään tätä. Juuri nuorista vihaisista miehistä on kyse. Että he tunnistaisivat itsessään eksyneen viattoman. Jotta he eivät tuhoaisi itseään. Kortteinen näkee heidän ongelmanaan erityisesti sen, että seksuaalisuuden opetetaan alkujaan olevan epäpuhdasta, kun se voisi olla luovaa eksistentiaalista läheisyyttä. Läheisyyttä, joka ei kiellä seksuaalista sävyään, vaan hyväksyy sen viattomassa muodossaan. Kortteinen väittää, että vain tätä kautta voi irrottautua sellaisista seksuaalisista kieroutumista, joissa toisia alistetaan. Hän nostaa kissan pöydälle, kartoittaa väkivaltaisen seksuaalisuuden kokemusmaailmaa ja yrittää poistaa seksuaalisuudesta lähtökohtaista syntisyyttä, joka on vallinnut historiassa. Hän kritisoi myös feminismiä tämän tradition jatkamisesta heteromiehen seksuaalisuuden suhteen. Kritiikki ei siis kohdistu eikä ehkä ole tutustunutkaan viimeaikaisiin (post-)feminismin suuntauksiin, vaan vain siihen, mikä on jo tullut osaksi kulttuurisia konventioita.
Joka tapauksessa, tämän kaiken vuoksi Kortteisen on julistettava uutta uskoa, soitettava ”huohotuspuhelu jumaluuteen”. Kirjoitettava seksuaalinen lähimmäisyys maailman perustaan. Siksi lähtökohtana on runous, siksi jo tytöllekin kirjoitettiin Lorcan kuvioin. Runoudessa kieli palaa etsiväksi yhteisöllisyydeksi, jota se aina jo oli. Keskeneräisyys ja viimeistelemättömyys ei ole runouden sisäinen uudistushanke, vaan ojentautumista Jumalalle ja lähimmäisille keskeneräisyytensä myöntäen (s. 191).
Onko tässä vimmaisia näkyjä täynnä oleva viattomuuden manifesti? Ei. Kirjassaan Kortteinen ei lopulta ole profeetta, oraakkeli, julistaja tai se nuori vihainen mieskään. Kortteinen kirjoittaa yksinkertaisesti nöyränä mutta huutavana etsijänä, ja toivon, että kaiken kohun keskellä kirjoittaja jaksaa pysyä sellaisena.
Entä uudistaako tämä teos suomalaista kirjallisuutta? Pois se. Ennemminkin se yrittää uudistaa ja lohduttaa jotakuta jumaliaan etsivää kärsijää. Auttaa näkemään. Että.
”hänessä me elämme, liikumme ja olemme”
Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa ntamon blogisivulla