Eveliina Hämäläisen näyttely ”Path” galleria Sinnessä sulkee katsojan hiljaisuuteen, jota rikkovat siveltimenjälkien vaimeat rytmit. Esillä on vain neljä suurta, tummanpuhuvaa öljyvärimaalausta, mutta niiden äärellä viipyminen tarjoaa syvää levollisuutta.
Kirjoitin ”vain neljä”, ja ensi alkuun haluaisinkin nähdä lisää teoksia, enemmän variaatioita maalausten ideoista. On kuitenkin rohkeaa antaa neljälle suurelle maalaukselle gallerian kaikki tila. Niukkuus pakottaa katsomaan pitkään teoksia, jotka runsaammassa yhteydessä toteaisi nopeammin nähdyiksi.
Hämäläisen maalaukset kulkevat sillä esittävän ja abstraktin kaistaleella, jossa katsoja voi nähdä, mitä haluaa. Tummalle pohjalle muodostuu erilaisia viuhkamaisia ja rönsyileviä vaaleiden siveltimenvetojen sarjoja. Nämä siveltimenjäljet eivät ole keskenään samanlaisia. Ne esiintyvät monenlaisissa muodostelmissa ja myös tuottavat erilaisia tulkintoja: lehtiä, korsia, tupsuja, sulkia, karvaa, aaltoja, varjoja, polkuja, usvaa tai pelkkiä viivoja. Näyttelyteksti ohjaa katsomaan teoksia esittävän kautta, mutta niiden kohtaamisessa katsoja on omien assosiaatioidensa varassa.
Näyttelyn tiedotteessa maalaukset nimetään maisemiksi ja niiden kerrotaan perustuvan taiteilijan yöllisten kävelyretkien aikana tekemiin havaintoihin. Syntytarina antaa eväitä teosten katselemiselle. Se avaa maalaukset rehevänä metsänä, jossa lehvät pyyhkivät kasvoja. Kaarevat siveltimenjäljet muuttuvat hämärän varjostamaksi tiheäksi kasvillisuudeksi. Siveltimenvedot suuntautuvat aina maalauksen keskustaan. Ne ikään kuin kehystävät jotakin, joka ei näy, joka näyttelyn nimen ”Path” myötä piirtyy poluksi, jota katsoja mielessään kulkee sisään maisemaan.
”Path” on sinänsä kammottavan kulunut nimi yhtään millekään, mutta yhdessä teosten avoimuuden kanssa se viekoittelee etsimään polkumetaforalle erilaisia viittauskohteita. Sitä kautta löytyy pikemminkin kuin yksi polku oikeastaan polkujen risteys, josta voi lähteä seuraamaan sitä sävelmää, joka kunkin korvaan alkaa kantautua. Siinäpä musiikillinen vertauskuva polkuaihion päälle, eikä se ole kaukaa haettu, sillä Hämäläisen teosten kokemisessa on kyse samanlaisesta tunnelmien ja intuition sekoittumisesta kuin klassisen musiikin äärellä. Vaikka näyttelyteksti johdattelee näkemään maiseman ja lehtiä ja yön ja kuun, se ei ole välttämätöntä.
Syntytarina on yksi tulkinnan polku, jota voi seurata. Eräänlainen polku on myös taiteilijan käden työskentely kankaalla. Siveltimenvetojen toisto ja kiertyminen maalauksen ympäri ohjaa näkemään myös tietynlaisen rituaalin, kangasta kiertävän taiteilijan, joka piirtää esiin näkymää veto kerrallaan. Tässä kuva muuttuukin ajassa venyväksi tapahtumaksi. Tulkitsen Hämäläisen töitä myös maalauksellisena ajatteluna, jossa kiinnostus suuntautuu kuva-aiheen sijaan näkemisen ehtoihin tai maalaamisen materiaalisuuteen ja tapahtumaan itseensä.
Näyttelytekstin mukaan Hämäläisen maalausprosessi alkaa tummasta pinnasta, johon valo, siveltimen jäljet, tuodaan maalia poistamalla. Se on sama periaate kuin valokuvassa, jossa valon päästäminen pimeään laatikkoon piirtää maailman näkyviin. Miksei maalaustaide voisikin lainata havainnon kysymyksensä valokuvalta? Hämäläisen maalaukset muistuttavat valokuvaa myös siinä, että niiden musta on täynnä sävyjä. Kankaalla kulkee kylmiä ja lämpimiä mustan virtauksia, jotka tuovat mieleen vanhan valokuvan värivirheet. Näyttelytilan valaistus harmillisesti syö tummista maalauksista sävyjä, joita paremmissa olosuhteissa voisi löytää enemmänkin.
Yksi tapa etsiä näyttelyn nimen merkityksiä on kiinnittää huomiota katsojan kulkureittiin maalaukselta toiselle. Kolmessa ensimmäisessä teoksessa kasvillisuus tai viivojen sarjat ikään kuin sulkevat katsojan sisäänsä. Viimeisessä maalauksessa ”Lähtö” katsoja siirtyy näkymän ulkopuolelle, ja hänet on syrjäyttänyt maalauksen keskiössä outo valkoinen kaistale. Valon määrä kuvitteellisessa maisemassa lisääntyy teos teokselta. Näyttelytilan perällä olevan maalauksen valoalue ei kuitenkaan paljasta mitään pimeästä maisemasta. Pikemminkin lehvästö muuttuu siinä utuiseksi, menee peittoon. Tämä linkittyy poistamisen logiikkaan, sillä kun valoa lisätään maalia poistamalla, valoisin tilanne on ”ei mitään”. Teoksen valmius on aina intuitiivinen kysymys, jonka tärkeyden maalin poistaminen tuo näkyville: työ täytyy osata lopettaa ennen kuin kaikki on poistettu.
Haluaisin olla mainitsematta kaamosaikaa tai Suomen syksyä kirjoittaessani näyttelystä, joka sattuu olemaan esillä loka–marraskuussa, mutta en keksi mitään omaperäisempää selitystä näyttelyn lohdullisuudelle. Sen viidakkomainen runsaus on eksoottista, mutta perusidea, pimeys, joka määrittää havaintoa, tuntuu juuri nyt hyvin kotoisalta. Pimeyteen sukeltaessaan Eveliina Hämäläinen löytää siitä muutakin kuin valon puutetta.
Hämäläisen näyttely ei ole yllättävä, ei kumouksellinen eikä kiistanalainen. Se rakentuu vakavamielisistä teoksista, joissa liikutaan havainnon peruskysymysten äärellä. Maalauksissa on sinfonian kaltaista suuruutta, joka kutsuu antamaan aikaa, mutta ei lupaa vastineeksi minkäänlaista sanomaa. Palkinto on löydettävä siitä sisäisestä maailmasta, jonka teosten kohtaaminen katsojassa luo – tai pikemminkin maailmasta, jonka katsoja teosten äärellä itsessään rakentaa.
Teksti: Katja Raunio
Kuvat: Galleria Sinne / Markus Åström
Eveliina Hämäläinen: PATH
11.10.-10.11.2019
Sinne